Vapaa ihostaan: luku 11

Luku 11: Huuto

Selkeitä, yksinkertaisia kosketuksia. Ei niin silityksiä kuin hyväilyjäkään. Oma kosketuksen muotonsa, sellainen, joka on läsnä tavalla, jota kehoni on janonnut aina. Ruumiini on aina kuulunut jollekulle toiselle. Ryhmille, joissa olen olen ollut. Kenties jollekin muullekin, jollekin selittämättömälle, jonka paikan Aja on nyt ottanut. Painajainen seurasi minua tänne. Se ei jäänytkään sinne, missä vuodatin entisen kotini johtajan veren. Sen täytyy asua sisälläni, muuten se ei voisi seurata minua kaikkialle. Ehkä se on jo osa minua. En kuitenkaan tahdo ajatella sitä nyt, kun toinen ihminen on niin lähellä; niin iholla olematta omistava.

Luolan seinämät ovat kosteat, mutta nojaamme niihin silti. Minä ja Asael. Aivan kuin välissämme ei olisi lainkaan kaikkia niitä päiviä, joina torjuin hänet. Hän on yrittänyt vain auttaa. Ymmärrän sen nyt, kun näin sen, mitä hän on kohdannut. Minä en kestänyt muutamaa sekuntiakaan. Miten paljon enemmän hänen on täytynytkään kestää.

Asaelin käsi silittää selkääni. Ei mitään muuta. Pysyn kiinni lihassani niin kauan, kun hän tekee niin. Muuten kehoni toistaisi aron kauhua kerta toisensa jälkeen ja romahtaisi. Siitä ei ole enää paljoakaan jäljellä sen kaiken jälkeen, mitä Aja on minulle tehnyt.

”Kaunko sinä olit siellä silloin, kun ne saivat sinut?” Ensimmäiset sanat, jotka lausun arolta saapumisen jälkeen. Olen kiitollinen, että saan sanoa ne juuri Asaelille.

”Kakss...s...sikymmentäkahdeksan päivää. Erikoista, että olen nyt nähnyt juuri niin mm...monta… pimeää jaksoa.”

Kaksikymmentäkahdeksan päivää arolla. Päivää. Vapina alkaa jälleen, Asael vetää minut lähemmäs kehoaan. Silittää pelkoani.

”Ss...sinua ei ole luotu tt...tähän.”

”Miksi he halusivat minun menevän arolle? Eiväthän heistäkään kaikki käy siellä!”

”M...meistä. Sinun pitäisi sanoa… meistä.”

Hän on oikeassa. Ehkä minä en ole vielä oppinut. Ehkä en koskaan opikaan. Minusta ei tule yhtä heistä, vaikka he pistäisivät minut kävelemään läpi tulen ja kiven. Minä annoin itseni, mutta olen saanut ymmärtää, että se ei vielä riitä.

”Miksi kukaan muu ei koe tätä näin?”

Ojennan käsiäni, tuijotan niitä kuin veri lepäisi niissä vielä. Sen miehen veri. Pahantekijän. En ole sittenkään varma, voisiko Asael ymmärtää. Ei vielä. Ei kaiken tämän jälkeen. Minun on saatava pitää se vielä hetken itselläni ennen kuin voin antaa sen pois. Tahdon olla varma, että Asael on se, jonka kanssa voin jakaa itseni, pahimmat haavani. Kehoni tarinan.

”Miksi kaikki muut ovat turtuneet tähän maailmaan?” Parahdus pääsee huuliltani, vapina alkaa. Olen lähempänä huutoa kuin koskaan. ”Minä en turru siihen koskaan. He ovat hakanneet minua päivästä toiseen, ja nyt he lähettivät minut arolle niin kuin se olisi aivan tavallista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? He eivät laula lauluja tai tanssi tansseja. He eivät sytytä iltaisin lempeitä tulia ja keskustele keskenään. Näen heidän vain taistelevan ja metsästävän. On kuin he eivät haluaisi olla ketään.”

Sitten minun sisälläni räjähtää. Sanat muodostavat tien. Vihdoin minä ymmärrän. Ajattelen näitä ihmisiä, heidän tyhjeneviä silmiään ja taisteluvimmaansa. On kuin he taistelisivat päivästä toiseen ihmisyyttään vastaan. Muistan vanhuksen, Galinan, jonka hiukset olivat täysin letittömät ja äänensä vain puoliksi täällä. Taisin kadehtia häntä. Ymmärrys särkee ruumistani. Katson Asaelia, hänen kasvonsa vahvistavat ajatukseni todeksi. Nämä ihmiset eivät tahdo olla ketään.

”Miksi he…” Parahdus on liian voimakas, se vie minut mennessään. Käperryn itseeni, mutta Asael ei salli minun pudota, hän pitää minusta kiinni, enkä minä työnnä häntä pois. Hän ottaa minut syliinsä kuin lapsen, ja minä huudan vasten hänen olkaansa. Hänen lämpönsä ja putouksen pauhu vievät huudon pois, mutta se on siinä, ja se riittää minulle. Se tulee vihdoin pois, vihdoin irralliseksi minusta.

Kun huuto lakkaa, sisälläni on vihdoin hiljaista. Vien käteni hapuillen Asaelin poskelle, sivelen sen pintaa, kohtaan posken kuopan, kasvojen terävät ääret. Toinen ihminen. Niin lähellä minua. Enkä minä ole vielä perääntynyt.

”Sinä ymmärrät vihdoin”, Asael kuiskaa, eikä hänen äänensä katkea tällä kertaa. ”Sinä ymmärrät, koska sinun kehosi on nähnyt niin paljon.”

Nyökkään. Hän ymmärtää sittenkin. Sipaisen yhtä hänen leteistään. Kun vetäydyn kauemmas, en tee sitä siksi, että tahtoisin torjua hänet.

”Minun täytyy puhua Ajalle.”

Asael tietää jo. Hänen katseensa antaa menoni anteeksi. Minä juoksen leiriin ajatellen vain sitä, että hän on koskenut minuun lämmöllä enkä minä ole vielä hajonnut.

*

Hän seisoo omiensa joukossa kuin olisi heille hyväntekijä, auttaja, joku, joka tahtoo elää heidän hyväkseen. Ruumiissani kihisee. Olen avannut raivolle portit tulla, ja se tulee suunnattomalla voimalla. En estele sitä, hetkeksi se saa peittää minut kokonaan alleen. Juoksen hänen luokseen, tartun häntä ranteesta ja kohtaan mustat silmät kovissa kasvoissa.

”Aja.” Ääneni pumppaa myrkkyä kaikkialle ympärillemme. ”Meidän täytyy keskustella. Nyt heti.”

Minä käännyn ympäri enkä anna Ajalle tilaa perääntyä. Ryhmäläiset jäävät tuijottamaan johtajansa selkää, tai sitten he katsovat minua, uutta poikaa, joka osaa sittenkin tahtoa. Vien Ajan metsään, sinne, missä hän on potkinut minua ulos itsestäni. Ei enää. Kehoni vapisee suuttumuksesta, hetken kauhu riipaisee vatsanpohjaani, kun ajattelen, että raivo vie minut mennessään. Vieköön. Sekin olisi parempi kuin tämä.

En anna Ajalle tilaa selittää. Näen hänen kohotetuista käsistään ja raotetuista huulistaan, että hän on aikeissa kertoa. Minun ruumiini on jälleen muuri, se suojelee itse itseään. En päästä häntä puhumaan, en vielä. Nyt on minun vuoroni. Hän saisi ottaa vastuun raivostani, sillä hän on sen synnyttänyt.

”Kuinka sinä saatat”, minä syljen suustani.

”Kheri, odota, sinä et –”

”Minä en odota enää hetkeäkään!” En tunnista ääntäni. Hyvä. Katoa. Muutu pelkäksi raivoksi. ”Sinä olet pitänyt minua täällä kuin riistaa! Kuinka sinä saatat!”

Ajan kasvot pysyvät kovina. Kaiken vihani keskeltä erotan, että Aja on yhä Aja, oma kivettynyt itsensä.

”Miten sinä pystyt koulimaan näitä ihmisiä kohti mahdottomuutta? Täytyyhän sinun tietää, ettei se ole… että se on…”

Raivo jää epämääräiseksi tärinäksi raajoihini. En saa enää mitään ulos. Tunne on liian voimakas. Ymmärrys ravistelee minua, enkä tunnu pysyvän sen perässä. Aja tuijottaa minua, odottaa, että huutoni lakkaa.

”Sinä olet siis vihdoin ymmärtänyt.”

”Kyllä.” Puren hampaani yhteen. ”Kyllä, minä ymmärrän, mitä sinä teet näiden ihmisten kanssa. Minä olen kuullut sinusta kauhutarinoita koko lapsuuteni, mutta kukaan ei koskaan kertonut, miksi sinä jätit minun kotini ja perustit oman ryhmäsi. Kukaan ei tiennyt! Kuinka he olisivat voineet tietää? Tämä on hullutta! Sairautta! Ei kukaan voi… Aja, se ei ole mahdollista! Se…”

”Mutta onhan se. Sinä tiedät sen. Sinä ja veriset kätesi. Väitätkö sinä minulle, että et muka antanut itseäsi pois sillä hetkellä?”

Muistot sateisesta päivästä rävähtävät päälle, ruumiini täyttyy niistä. Tukehdun niihin. Siihen mieheen. Hänen vereensä. Ja Ajaan, joka saapui paikalle juuri oikeana hetkenä. Minua oksettaa, mutta jatkan vielä, kun sanat suostuvat tulemaan.

”Sinä olet perustanut oman ryhmän, jotta voisit hakata ihmisyyden ulos heistä. Jotta voisit vapauttaa heidät.” Myrkkyä. Sanat ovat pelkkää kipua kielelläni. ”Sitäkö sinä kutsut vapautumiseksi? Ei ihmisyyttään voi paeta, Aja, usko minua, minä olen yrittänyt koko ikäni.”

”Sinullapa onkin ikää, jolla kerskua.”

Hän pilkkaa minua. Ruumiini tarinaa. Sitä, jota en kykene kenellekään kertomaan. Mistä hän voisi tietää, mikä minut on tänne ajanut. En olisi sekuntiakaan hänen seurassaan, jos se olisi minusta kiinni.

”Älä torju minua nyt, kun kerrankin suostun keskustelemaan sinun kanssasi!”

”Et sinä keskustele. Sinä olet täynnä vihaa, enkä minä halua sitä.”

”Mistä minä tietäisin, mitä sinä minulta haluat!”

”Minä en halua sinun olevan yhtään mitään! Luulin, että ymmärsit sen jo!”

Tuijotan vapisevia käsiäni. Hetken olen miltei varma, että haistan jälleen veren, tunnen sen tahmean pinnan sormissani. Sitten Aja laskee molemmat kätensä harteilleni ja tuijottaa niin syvälle minuun, että lamaannun.

”Kheri, minä en tahdo väkivaltaa pelkän kivun vuoksi”, Aja sanoo niin pehmeästi, että voisin hajota ääneen, ”toivon, että sinä ymmärtäisit sen. En perustanut omaa ryhmääni sen vuoksi, että voisin mieleni mukaan hakata ihmisiä kuoliaaksi. En tehnyt tämän ryhmän säännöistä niin mielivaltaisia ja jäykkiä vain siksi, että saisin satuttaa. Minä en tahdo satuttaa, ymmärräthän?”

Et tahdo, mutta teet niin kuitenkin. Aivan niin kuin se mies, jonka verta kannan. Minä en kykene luottamaan mihinkään, mitä Aja sanoo. Hänen sanansa pieksävät ruumistani, eivät anna sille tilaa.

”Minä tahdon vain vapauttaa kanssani samanmieliset mieltensä painosta”, Aja kuiskaa silittäen minua. Ele on niin kivuliaan erilainen kuin Asaelin lämmin, läsnäoleva kosketus, että minua kuvottaa jälleen. ”En ole pakottanut ketään tänne. Ne ihmiset, joiden kanssa lähdin, tahtoivat mukaani.”

”Entä sellaiset kuin Konai? Nuoret?”

”He ovat syntyneet tähän elämään. Heille ei ole muuta totuutta.”

”Tämä ryhmä on siis olemassa siksi, että tahdot näiden ihmisten… vapautuvan. Tyhjenevän mielestään.”

”He tulevat vapaaksi ihostaan. Heidän ei tarvitse enää koskaan olla mitään.”

”Ja siksi sinulla ei ole lettejä. Eikä Galinalla. Koska te ette ole enää mitään. Teidän ei tarvitse olla sidottuja mihinkään. Miksi meillä muilla sitten vielä on riittejä ja kaksintaisteluita?”

Ajan kasvoille leviää murheellinen hymy. En ole koskaan nähnyt vastaavaa kenelläkään. Aja kohottaa kätensä kasvoilleni, sivelee korvien tasolle kasvaneita hiuksiani. Odottavaa kunniaa.

”Vain fyysisellä kurilla voit vapautua mielestäsi”, Aja kuiskaa. ”Vain harjoitukset tekevät sinusta vahvemman. Kykenevän irrottamaan. Vapautumaan.”

Koska kipuun turtuu. Unohtuu. Vain kivun kautta voin unohtaa olevani ihminen.

”Entä aro?”

”Luulin sinun ymmärtäneen jo.”

”Se, mitä arolla on… Se ei ole enää inhimillistä, eihän? Jos ne ovat ihmisiä, ne eivät tiedä olevansa. Sellaiseksiko sinä haluat?”

Mustat silmät ovat hiljaa. Ne kertovat tarpeeksi.

”Ja se kauhu, se… Sinä halusit minun tuntevan sen. Jotta ymmärrän.”

Jälleen hiljaista.

Suussani maistuu pelkästään sapelta ja vihalta. Aja on pitänyt minua täällä kertomatta minulle mitään. Ainoastaan hänen kehonsa on kertonut keholleni. Huomaan jälleen tuijottavani käsiäni. Ne ovat tyhjät. Verettömät. Minun pitäisi jo oppia muistamaan se.

Aja tarttuu käsiini, puristaa niitä lujaa. Säpsähdän. Ajan kädet ovat haavoja täynnä, hänen kämmenensä ovat karheat omiani vasten.

”Minä tiedän, miksi sinä teit niin kuin teit. Kun tapoit sen miehen.” Aja katsoo taas niin syvälle minuun, että miltei uskon häntä. Vaikka kenenkään ei pitänyt tietää. Sellaisesta kivusta ei puhuta. Vai onko hän lukenut sen kehostani? Onko se antanut minut ilmi?

”Meidän ei koskaan tarvitse puhua siitä, jos sinä et tahdo.”

Tuijotan häntä vapisten paikoillani. En usko, että osaisin puhua siitä, vaikka joskus tahtoisinkin. Kehoni puhukoon puolestani, se kertokoon satutetun tarinan.

”Minä sanon vain, että tiedän, miltä se tuntuu. Minäkin tunsin sen miehen. Olen kiitollinen, että sinä tapoit hänet.”

Yhtäkkiä minä uskon ymmärtäväni, miksi olen nyt täällä. Ajan leikkikaluna.

”Otitko sinä minut mukaasi, koska tiesit, miksi tapoin hänet? Tekikö hän sinullekin…?”

Aja on auki edessäni. Niin riekaleina, etten olisi koskaan uskonut hänen pystyvän avaamaan itseään minulle siten. Jos en olisi niin täynnä vihaa, tuntisin syvää myötätuntoa. Hänkin on siis tullut sen miehen satuttamaksi.

”Siksikö sinä lähdit sieltä? Hänen vuokseen?”

”Sillä ei ole enää merkitystä.”

Aja päästää irti käsistäni. Sulkeutuu jälleen. Tiedän, että tuskin koskaan tulen enää näkemään häntä niin avoimena. Hän vetäytyy taaksepäin, hapuilee takaisin polulle, takaisin leiriin kouluttamaan omistaan vapaita.

”Minä lähdin aikanaan, koska ymmärsin, että ainoa oikea tapa elää on elää irtonaisena itsestään”, Aja sanoo. ”Sinä olet täällä, koska me osuimme olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Ei ole mitään muuta syytä.”

Tiedämme molemmat, että hän valehtelee. Hän haluaa minusta jotakin. En kuitenkaan sano mitään.

”Kaikki täällä elävät samasta ajatuksesta kuin minäkin. Jos sinä et opi siihen, sinä et voi jäädä.”

Minä tiedän, ettei se ole täysin totta. Hän ei halua päästää minua pois. Ei hän muuten olisi ryhtynyt kouluttamaan minua kaikista muista erillään. Ei hän muuten kohtelisi minua erityisempänä kuin omaa poikaansa. En tiedä, miksi hän tekee niin. Kenties siksi, että hän näkee minussa itseään.

”Mutta minähän olen jo oppinut”, tiputan huuliltani. Aja pysähtyy. Vapaat hiukset keinahtelevat selässä. ”Kyllähän sinä sen tiedät. Olen täydellisen kykenevä irtoamaan itsestäni jo ilman apuasikin.”

Varovainen hymy. Hän tietää kyllä. Hän on taistellut kanssani niin monesti.

”En minä ole enää kukaan. Minä luovuin itsestäni jo sinä sateisena päivänä, niinhän sinäkin sanoit. Eikö se tee minusta jo vapautunutta?”

”Sinä kykenet vielä kysymään kysymyksiä. Ajattelemaan. Sinä et ole vielä lähelläkään vapautunutta. Mutta sinulla on enemmän potentiaalia kuin monella täällä.”

Siksikö hän haluaa pitää minut? Koska minä voin onnistua?

”Minä jatkan koulutustasi heti huomenna. Varaudu siihen. Nyt minun ei tarvitse enää säästellä voimiani, koska sinä tiedät, mistä tässä kaikessa on kyse.”

Aja kävelee takaisin polulle, katoaa sen mukaan. Jään puiden lomaan tuijottamaan, kuinka auringonvalo sirottuu lehtien ja oksien välistä alas. En tiedä ymmärränkö sittenkään. Katson verestä tyhjiä käsiäni tietämättä, näkikö Aja minun pohjaani saakka. Näkikö hän, mikä ajoi minut tappamaan sen miehen. Minun olisi vain otettava selvää, koetettava selvitä siihen saakka.

Ajattelen Asaelin kosketusta. Hänen tapaansa pitää minua sylissään. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Hetkeksi se antoi minulle juuri tarvittavan lohdun. Tilan, jossa viha saattoi nousta pintaan ja huuto paeta. Suljen silmäni, olen hetken pelkkää kiitollisuutta. Nyt olisi vain kestettävä tässä maailmassa, jossa kipu on ainoa kieli, jolla on merkitystä. Eihän minulla ole muutakaan paikkaa, jonne mennä. Aja tietää sen ja pitää minut siksi lähellään. Koska olen jo antanut itseni pois, minun on vain elettävä sitä elämää, jonka hän on minulle luonut. En tiedä, miksi se saa käteni vapisemaan niin kovin.