Vapaa ihostaan: luku 3

Luku 3: Taistelu

Aamu ei herätä minua, olen valvonut yön yli, istunut sen kannella ja odottanut auringon nousevan. Kivi allani on vielä viileä, vasta aamuaurinko tekisi siitä hohkaavan kuuman. Hivelen sitä kuin se olisi elävä olento ja aurinko satuttaisi sitä polttamalla pian sen pintaa.

Ajan ryhmä alkaa kokoontua, mutta ei sinne, jossa kunniani vietiin. Aukio jää tyhjäksi, kun voimakkaat ja kovat kulkevat kallioni ohi ja astelevat polkua pitkin kauemmas. En erota Ajaa heidän joukossaan, enkä tiedä, kykenisinkö katsomaan häntä silmiin. Vastaus löytyy nopeasti, sillä Aja seisoo kallion alapuolella ja odottaa minun huomaavan hänet. Kumarrun alaspäin, kykenen katsomaan häntä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Aja nyökkää kohti polkua, jota muut kulkevat. Liityn heidän joukkoonsa, tiedän olevani hyödytön kasvi rohdosten joukossa; tiedän ruumiini huutavan erilaisuuttaan heidän keskeltään. Minä olen letitön, uusi tarina heidän huulillaan. Aja kävelee rinnalleni, muodostaa suojan vain olemalla siinä. Ajaa he eivät tuijota liian pitkään, johtajaansa he eivät kyseenalaista. Minut vain. Niin kauan, kun Aja on siinä, olen hetken taas näkymätön. Kiitollisuus maistuu sapelta kielelläni.

He kaikki kokoontuvat ennen kuin aamu ehtii heittää porottavat säteensä maan ylle. Parveilevia ihmisiä, lähekkäin, risteillen, paikkaansa etsien. Keskelle jää tasanne, joka erottuu kivikkoisesta maastosta. Tomu pölähtää, kun toinen taistelijoista polkaisee jalkaansa. Katson Ajaa, hän nyökkää. Taistelu alkaisi pian. Odottavia katseita, kiihkeää liikehdintää. Jokainen taistelu on kaikille henkilökohtainen tämän taivaan alla. Se on asia, joka ei muutu, olin minä missä tahansa.

Kitulias puu kasvaa tasanteen reunassa, katson sitä pyytäen siltä anteeksi sitä, että se joutuu katsomaan tätä kaikkea, todistamaan ihmisten mielettömyyttä. Taistelija, joka seisoo tasanteella tomua rinnassaan, on suuri. Yli kaksi kertaa vanhempi kuin minä, jo useita pimeitä jaksoja nähnyt. Ikä lepää kokemuksena hänen kehossaan, hänen ei tarvitse jännittää, hän on tehnyt tätä paljon. Lettejä lepää hänen selässään neljä. Se on tavallinen määrä hänen ikäiselleen. Se, mitä odotetaan mieheltä, joka on saanut nähdä niin monta pimeää jaksoa, että hänen silmiensä ympärillä on juonteita.

Kun taistelijoista toinen astuu tantereelle, en kykene peittämään hätkähdystäni. Tumma iho, valkoiset hiukset. Silmät suuremmat kuin koskaan. Keho täynnä uhmaa, nuorta voimaa. Ajan poika. Konai. Yli kaksi kertaa vanhempaa miestä vastaan.

”Sinun poikasi…” huuliltani pääsee.

”Hänen toinen kaksintaistelunsa.” Katson yhtä lettiä, joka putoaa Konain olalle. Yksi taistelu takana, toinen edessä. ”Hän oli se, joka haastoi vastustajansa.” Ajan äänessä ei ole hiventäkään ylpeyttä. Minä ymmärrän, miksi. Konai on nuori. Täynnä elämää, joka huutaa päästä vapauteen. Kokeneemman vastustajan haastaminen on itsemurha.

”Mutta… hänhän on…”

Erotan hymyn kareilevan Ajan huulilla.

”Nuori? Yhtä nuori kuin sinäkin. Neljätoista.”

”Vastustajanhan pitäisi olla…” Sanat karkaavat taas. Kykenen vain tuijottamaan ikäistäni poikaa, joka kuvittelee voittavansa. Poikaa, jolla on Ajan ruumiinrakenne, mutta ei hänen silmiään.

”Saman ikäinenkö?” Huvittuneisuutta. Siitä on kauan, kun olen viimeksi kuullut sitä kenenkään äänessä. ”Ei täällä, poika. Täällä ensiriittinsä läpikäynyt saa haastaa kenet tahansa.”

Ensiriitti. Tapahtuma, joka liittää nuoren ryhmän jäseneksi. Tapahtuma, jonka jälkeen jäsen saa alkaa haastaa samanikäisiään kaksintaisteluihin. Siten minä sain kolme lettiäni. Voittamalla ikäisiäni. Nyt katson, kuinka minun ikäiseni poika haastaa miehen, jonka pitäisi olla tappamassa karhuja ja voittamassa leirin vanhimpia. Mitä pitempään katson tomun tanssia ilmassa, sitä enemmän minusta tuntuu, etten minä tiedä mitään siitä paikasta, johon olen tullut. Muistan nälän kaikkien katseessa, kun minun lettini vietiin. Tätäkö he minulta odottavat? Sellaisten vastustajien haastamista, jotka vetävät jalkani alta ja hakkaavat kalloni rikki punaiseen kiveen?

En kysy enää mitään. Taistelu alkaa, kun ryhmä on hiljennyt. Tyytyväinen, odottava yleisö. He tahtovat nähdä, kuinka raavas mies hakkaa nuorempansa verille ja sitoo viidennen letin tummaan, villiin tukkaansa. En saata lakata tuijottamatta Konaita, joka on pelkkää ylpeyttä paljaista jaloista kohotettuun päähän saakka. Voimakas. Uhkarohkea. Vaikka kuinka minä tietäisin? Minä en ole elänyt täällä. Minä en tiedä, mitä he pitävät tavallisena, minä voin vain arvailla tavasta, jolla he jännittyvät, kun ensimmäinen isku isketään.

Ihoa iholla. Hypnoottinen tanssi. Minä näen pelkkiä tyhjiä iskuja. He eivät taistele vielä sydämestään. Ruumiit eivät hajoa voimaansa, ne eivät yritä vielä tarpeeksi. Konain liikeradat ovat nopeita ja kiivaita, niissä on kiihkoa, jollaista voi olla vain sellaisella, joka taistelee jonkin muun kuin itsensä vuoksi. Näkyvyyden. Arvostuksen. Poika, joka katsoi lettejäni kuin suoraa sodanjulistusta, taistelee nyt tullakseen näkyvämmäksi.

Ryhmä seuraa lähes hiljaa. Kuulen vain Konain ja toisen taistelijan tanssin toisiaan vasten. He eivät kohtaa vertaisina. Konain iskut ovat ylimielisiä, ne halveksivat vastustajan yrityksiä. Vastustaja ei ole kyvytön, tämä on voimakas ja suuri, mutta hitaampi kuin Konai, aivan liian paljon hitaampi. Iskut ovat kokeneempia, ne tietävät, mitä tekevät, mutta Konain terävyys ehtii yllättää ne jokaisella kerralla. Konai tietää, mitä tekee. Silmät ovat suuret ja mustat, ne nielevät vastustajan kärsimyksestä kaiken. Kun vanhempi mies on polvillaan, näen, kuinka jokin välähtää nousevassa auringossa. Ehdin ymmärtää vasta, kun vastustajan kurkku kuplii verestä. Konai vetää kyntensä miehen kurkun halki. Silloin minä näen. Vahvistetut, kiiltävät kynnet. Jotakin terävää. Jotakin, joka leikkaa miehen kurkkua kuin aurinko pimeyttä.

Kehoni herää, kun se haistaa veren. Meillä ei koskaan –

En saa henkeä. Vetäydyn kauemmas, vien käden kasvoilleni, mutta veri on jo kaikkialla ruumiissani, sen haju vetää minut syvemmälle itseeni. Olen kiinni itsessäni. Jossakin, jota en tahdo tuntea. Hän tappaa. Konai tappaa vastustajansa. Minä en ole vuodattanut kenenkään verta saadakseni lettiä. Me emme koskaan tappaneet omiamme kaksintaisteluissa. Veri minun käsissäni on tullut jostakin aivan muusta. Se on vuosien häpeän synnyttämä. Se on hätähuuto. En koskaan tappaisi, jos minun ei olisi pakko. Elämä on arvokas, ja Konai vie sen hetkeäkään harkitsematta.

Aja näkee kauhun ruumiissani. Hän vilkaisee minua sivusilmällään, mutta ei sano mitään. Hän antaa ymmärryksen levitä minuun. Minun pitää hahmottaa itse. Kaikki ympärilläni ovat kasvaneet pituutta, nousseet korkealle, kohottaneet kätensä riemuitakseen Konain voitosta. Turhasta kuolemasta. Konai nousee ylös verta leveällä rintakehällään. Aamuaurinko kiiltää vahvistetuissa kynsissä. Konai kietoo hiuksiinsa toisen letin ja nostaa kätensä ylös. Vahva. Nälkäinen.

Sisälläni sykkii. Miehen maahan valunut veri on minun vakoojani. Se kertoo minulle kaiken, mitä minun tarvitsee tietää. Kukaan ei reagoi kuten minä. Kaikki ovat jälleen yhtä huutoa. Taistelen nousevaa kuvotusta vastaan. Täällä jokainen kaksintaistelu päättyy toisen kuolemaan.