Luku 26: Puut
Asaelin iho maistuu suolalta
kielelläni. Hengitän hänen kaulaansa vasten, hän sukii hiuksiani
pitkin vedoin. Kun vetäydyn, hän painaa huulensa vielä pehmeästi
omiani vasten. Lämmin. Turvallinen. Minun pitäisi kertoa se
hänelle. Mieleeni juontuu kuitenkin aivan toinen aihe, kun irrotan
Asaelista.
”Minua pelottaa”, sanon hiljaa.
Asael kallistaa päätään. Kuin
lintu.
”Minä en tiedä, mitä haluan.”
Vihdoin minä puhun. Aivan kuten hän halusi. ”Olen ajautunut
tilanteeseen, jossa minun täytyy tehdä valinta.”
Voinko minä pettää ihmiset, jotka
tahtovat vain elää?
”Vv...voiko päätös odottaa?”
Nyökkään.
”Ss...sitten sinulla on… vielä
aikaa harkita.”
Pääni painuu alas. Olen antanut
itseni hajota jälleen. Rikkoutunut Ennan kosketukseen kuin hän
olisi äiti, jota minulla ei ole koskaan ollut. Vaikka eiväthän
äidit täällä ota lapsiaan syliin. Täällä äidit pakottavat
lapsensa tappamaan toisensa ja vievät syrjään hakatakseen heidät
muista erillään.
”Minä en voi millään tehdä
tilanteessa oikein”, huokaan syvään. Kunpa en olisi koskaan
suostunut Ajan pyyntöön. Ei. Olisit
silti ajautunut kuulemaan poikien keskustelun. Älä syytä itseäsi.
”Tt...tiedätkö, Kheri… Minä
halusin joskus tehdä kaiken oikein. Luontoni kk...käskee minua
miellyttämään kaikkia. Olemaan kaikille lempeä.”
Suru istuu syvällä Asaelin äänessä.
Vien käden hänen kädelleen. Osaan jo tehdä sen luonnostaan.
”Ss...sitten Konai teki minulle…
tämän.” Asaelin silmät sulkeutuvat hetkeksi. ”Ne, jotka asuvat
arolla, eivät ole enää ihmisiä. Nn…ne eivät kysy, mitä kukaan
haluaa. Konaikin ajatteli vain i...tseään, kun hylkäsi minut
arolle. Minä uskalsin luottaa hh...häneen. Ja epäonnistuin.”
Silitän Asaelin kämmenselkää.
”Etkö sitten enää luota
ihmisiin?” Ajattelen, kuinka helposti hän otti minut iholleen. Hän
on luottanut minuun alusta lähtien. Mutta hän näkeekin meidän
samankaltaisuutemme.
”Luotan minä”, Asael sanoo.
Kirkas ääni, kuin nuorella pojalla. Meidän väliimme jää paljon
kokemusta ja koettua kipua, joita emme voi kiriä. Joskus unohdan,
että meistä vain minä olen vielä melkein kuin lapsi.
”Luotan, mm...mutta se ei ole enää
koskaan samanlaista. Nyt minä… näen.”
Hän näkee. Aivan kuten hän näki
minutkin. Kurotan jälleen sivelemään hänen piirteitään,
kuljetan sormeni nenän kaarelta huulille.
”Aina ei voi tehdä oikein”, Asael
kuiskaa sormiini. ”Aina ei voi… onnistua.”
Kulmani kaartuvat. Tunnen, kuinka
sisälläni aaltoilee jälleen.
”Minulla on ikävä kotiin”, minä
soperran. Ajatukseni risteilevät suunnasta toiseen, mutta eikö hän
käskenytkin sanomaan ne ääneen? ”Minä tahdon takaisin sinne,
mistä lähdin. Mutta minä en voi palata. Minä tapoin sen miehen.
He eivät koskaan ota minua takaisin. Minä en kestä olla täällä.
Sielläkin oli väkivaltaista, mutta ei tällä tavalla. Täällä
joku on jatkuvasti odottamassa minulta jotakin.”
Asael ei hyssyttele minua. Hän istuu
minua vastapäätä jalat solmussa omieni kanssa. En tunnistaisi omia
jalkojani hänen jaloistaan, ellei hän olisi niin tavattoman kalpea.
Hän vain katsoo, odottaa, että puhun. Antaa minulle tilaa. Jos
tietäisin, miksi rinnassani sykkivää, lämpimää tunnetta
kutsutaan, en koskaan lakkaisi huutamasta sen nimeä.
”Eräs nainen täällä sai minut
todella kaipaamaan kotiin”, huokaisen. ”Juuri, kun kuvittelin
tottuneeni elämään täällä. Turtuneeni. Miksi mieleni ei kuole?
Miksi se ei vain voi jättää ruumistani, niin kuin Aja toivoisi?
Miksi sen pitää sinnitellä, vaikka minä pieksän itseäni
päivästä toiseen, annan ihmisten ohjailla, annan itseni pois
uudelleen ja uudelleen? Se ei vain kuole. Se ei vain kuole…”
Jos minä voisin vuodattaa kyyneliä
niin kuin Asael voi, tekisin niin nyt. Äänetön itku jää
polttamaan kurkkuani, vien kädet sen luo, puristan, mutta se ei tule
ulos, se jää risteilemään ja särkemään. Asael tarttuu käsiini,
vetää ne pois kurkultani, kaappaa minut käsivarsilleen eikä
päästä pois. Rimpuilen pois, yritän pitää huudon sisälläni,
mutta hän varastaa sen, hän ottaa kehoni ja pitää sen otteessaan,
kunnes rauhoitun enkä enää pääse käsiksi kurkkuuni.
”Mm...minä muistan, kun näin sinut
ensimmäistä kertaa täällä”, Asael kuiskaa päälakeeni.
”Sinussa oli jo silloin niin paljon… niin paljon…”
Meistä kumpikaan ei tiedä nimeä
sille. Huudolle, joka ei tule ulos.
”Minä taisin suuttua sinulle,
vaikka toit minulle ruokaa.” Onnistun naurahtamaan.
”Arvelinkin sinun reagoivan
voimakkaasti. Kaikki sinussa oli kiinni. En päässyt lähellekään.”
Ja nyt minä kuuntelen hänen
sydämensä sykettä.
”Kheri, minä olen tässä
ss...sinua varten.”
Hän ei koskaan kysy mitään
itselleen. Ei pienintäkään katsetta, ei ainuttakaan lihanpalaa tai
palvelusta. Hän sulkee minut syliinsä kuin se riittäisi hänelle.
Kuinka minä voin olla hänelle niin paljon, kun olen itselleni
tuskin ajatuksen vahvuinenkaan?
”Minun täytyy puhua Ajalle”,
huokaan syvään.
”Siitäkö, että sinulla on ikävä
kotiin?”
”Ei. Minä tahdon hänen tietävän,
että minussa on liikaa huutoa, jotta voisin koskaan vapautua.”
Hänhän käski minua kertomaan, mikä minua pitää kiinni tässä
ruumiissa.
”Tiedätkö sinä vieläkään,
tt...tahdotko sinä itse sitä? Vapautusta?”
”En ole oppinut ymmärtämään
mitään niin paljon.”
Ääneni on kova. Älä kysy enää.
Pidä vain. Käperryn lähemmäs Asaelia, suljen silmäni ja
kuuntelen vain hänen sydäntään ja pauhaavaa putousta. Uni on
vältellyt minua jo päiviä, se ei ole tahtonut viipyä luonani. Nyt
uupumus hakkaa luissani, raajani huutavat lepoa. Olen nähnyt ja
kokenut jälleen paljon. Jos en salli itseni levätä, putoan
lopullisesti. Asaelin lempeä kosketus hiuksissani kertoo, että
saisin nukahtaa siihen, hänen iholleen. En muista, että kehoni
olisi koskaan antanut minun nukahtaa lähelle toista ihmistä. Se
mies tuli aina öisin. Olen valvonut suurimman osan elämästäni.
Kohotan katseeni, Asael kumartuu
painamaan huulensa otsalleni. Lämmin. Turvallinen. Kunpa minulla
vain olisi sanoja hänelle. Ajatukseni ovat unen rajamailla, en
kykene näkemään suoraan, on vain väsynyt harso ja Asaelin
turvallinen iho omallani.
”Asael… Jos puut voisivat lentää,
lentäisivätkö ne?”
Unta. Minä näen jo unta. Kehoni
päästää hiljalleen irti laidoistaan.
”Lentäisivät ne. Kaikki me
lentäisimme, jj...jos voisimme.”
Minä irrotan. Mieleni lentää kauas,
Asael jää vartioimaan kehoani. Uneni vartija. Kaunein kaikista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti