Vapaa ihostaan: luku 34

OSA III: IHOTON

Luku 34: Neuvo

Minä olen nähnyt kahdeksantoista pimeää jaksoa. Sen tiedän varmaksi. Kaikki muu on ehtinyt lipua ohitseni merkityksemättömänä virtana. Istun kalliolla, jonne minut laitettiin silloin, kun tulin tänne. Sisälläni on rauha. Ihmisiä kulkee alapuolellani. Vanhempia, nuorempia, kaikki täynnä jotakin, jota en enää tavoita, vaikka kurottaisin.

Vien käteni leteilleni. Niitä on tullut kaksi lisää. Kaksi äänetöntä kuolemaa. Huuto on kuollut. Se on vihdoin poissa. Se on kuollut korkeampansa edestä. Yksi leteistäni on valhe. Konai ei ole kuollut. Vaikka hänen näkemisestään on jo kulunut aikaa, muistelen yhä hänen sanojaan. Lähde pois. En lähtenyt. Hän ei olisi ymmärtänyt silloin eikä ymmärtäisi nytkään, miksi istun yhä katsomassa, kuinka elämä mataa eteenpäin ja käteni hukkuvat vereen, jota en enää kuule.

”Sinä olet jo niin lähellä”, kuulen ikiaikaisen, vanhan äänen takaani. Kaiken kuullut, paljon puhunut ääni. Galina. Vapautunut. Käännyn vanhan naisen puoleen, tuijotan hänen harmaita, vapaita hiuksiaan. Kallistan päätäni. Minunhan ei pitänyt olla lainkaan lähellä. Minun ei pitänyt koskaan vapautua.

”Sen näkee sinun silmistäsi.”

Joko kipu on saavuttanut nekin? Sisälläni juoksee kylmä aato.

Galina istuutuu viereeni kivuliaalla, vääntyneellä ruumiillaan. Sellainenko minustakin tulisi? Eläisinkö vanhaksi ja tyhjäksi, vai kuolisinko yrittäessäni estää vapautumisen taakan? Galina näkee, mitä ajattelen. Hän katsoo minua harottavien kulmiensa alta ja tietää.

”Nuorukainen, muistatko sinä, mitä kerroin sinulle aiemmin?”

Nyökkään. Hänen mukaansa minun pitäisi uskoa Ajaa.

”Olen nähnyt, mitä sinä puuhaat.” Galina vetää syvään henkeä. ”Vietät aikaa sen miehen kanssa ja luuhaat ympäriinsä näennäisesti harjoittelemassa. Et sinä mitään harjoittele, et tosissasi. Sinä jaksat yhä vastustella.”

Niin. Minä haluan olla vielä ihminen. Päätäni särkee. Haluan sekä paeta itseäni että pysyä itsessäni kaikin keinoin. En tiedä, kumpi voittaa. En tietää, kumpaa minä todella haluan. Niin kauan, kun ristiriita on sisälläni, en voi olla kumpaakaan, en suoraan.

”Tuolla tavoin et saavuta koskaan mitään. Sinä olisit jo paennut täältä, jos se olisi se, mitä haluat.”

Olisipa se niin yksinkertaista. Jalkani olisivat halunneet juosta pois jo useasti. Lähteä täältä Asaelin kanssa. Juosta sinne, missä Konai on jo oppinut elämään. Tai palata vanhaan kotiin. Mutta ei niitä ole minulle enää. Ei mitään siitä hyvästä, jonka kuvittelen muualla saavani. Tyhjyyttäni en voi paeta, se asuu ruumiissani. Se olisi olemassa missä tahansa muuallakin.

”Vapautuksessa ei ole enää mitään, muista se, lapsi”, Galina sanoo. ”Olen sanonut sen sinulle ennenkin, ja sanon sen yhä uudestaan. Siellä ei tarvitse välittää kenestäkään eikä tuntea painetta. Ei kipua eikä kolotusta.”

Mutta minä haluan vielä välittää. Haluan täyttyä Asaelin tuoksusta, kuunnella hänen lauluaan päivästä toiseen.

”Joskus minä haluan vain lähteä täältä”, huokaan. ”Joskus taas tahdon jäädä tänne, mutta taistella vapautusta vastaan. Ja joskus ajattelen, että olisi parempi vain antaa sen viedä minut mukanaan, koska en kestä enää hetkeäkään.”

Galinan kyhmyinen käsi hakeutuu kasvoilleni, sivelee ensiriitissä saamiani merkkejä silmieni alla. Hän koskee kuin jättääkseen jäljen, ei ottaakseen.

”Sinä etsit väärästä suunnasta”, Galina sanoo. Hänen äänensä on pysähtynyt, se leijuu ilmassa. ”Epätoivo ei kuljeta vapautukseen. Ei täydelliseen.”

Mitä muutakaan minä tuntisin? Minä olen pelkkää kipua. Huutoni on kuollut. En näe itseäni pitemmälle.

”Sinä olet ulospäin niin vähän, mutta sisälläsi on vielä paljon. Kuuntele sitä. Tee siitä loppu. Olen varma, että Aja on jo kehottanut sinua tekemään niin.”

On. Useastikin. En vain osaa enää mitään.

Kun näpätys osuu otsaani, hätkähdän, siirryn aivan kallion reunalle. Tuijotan Galinaa pitkään. Vanhuksen näpäytys tuntuu koko ruumiissa. Hänen tuuheat kulmansa ovat kurtussa, leukansa kohotettu. Kaikesta huolimatta hänestä huokuu yhä voimaa, jota en olisi koskaan tahtonut kohdata taistelukentällä. Millainen hänen onkaan täytynyt olla nuorena.

”Sinulla on hirvittävä asenne, nuorukainen”, Galina sihahtaa. ”Keskity! Valitse tiesi.”

”Kaikki haluavat minut vapautuvan.”

”Mutta sinä et halua vapautua.”

”En tiedä.” Nielaisen. ”En… En. En minä halua.”

”Toimi sitten sen mukaisesti, äläkä haahuile täällä miten sattuu! Sinä et voi olla osa tätä ryhmää, jos et halua vapautua.” Galina sulkee silmänsä hetkeksi. Rauhoittuu. Hänen puuskassaan on jotakin perinpohjaisen kammottavaa. ”Mutta tiedä, että sinulla on potentiaalia. Sinusta voi tulla legenda, jos valitset sen polun.”

Nielaisen uudelleen. Asaelin kuva palaa verkkokalvoilleni. Se on kipeä ja kaunis.

”Minä tunnen jo yhden legendan tarinan tietääkseni, että en halua sellaista itselleni”, sanon hiljaa. Galina ei tulkitse lausettani uhmaksi.

”Päätä itse omasta kohtalostasi, nuorukainen. Kukaan muu ei voi sitä sinulle sanella.”

Kuvittelin hänen tulevan kertomaan minulle, kuinka täydellinen mahdollisuus minulla olisi vapautua. Hän ei tee niin. Hän vain nousee vaivalloisesti ylös ja raahustaa pois. Tiedän, etten näkisi häntä pitkiin aikoihin. Galinalla on tapana vetäytyä omiin oloihinsa.

Jään hetkeksi istumaan kuumalle kalliolle. Kukaan täällä ei ole aikoihin antanut minulle mahdollisuutta todella ajatella jotakin. Ei tällä tavalla. Vanhan naisen järkkymättömyys puhuttelee minua syvältä. En voisi puhua Ajalle. Aja tahtoo minulta vain yhtä asiaa.

Tuijotan käsiäni. Verta, edelleen. Se ei koskaan lähde. Oli väärin kuvitella, että oppisin elämään sen kanssa täällä. Miten paljon olenkaan nähnyt sen jälkeen, kun saavuin tänne. Olin silloin vain neljätoista pimeää jaksoa nähnyt. Nyt opetan sen ikäisiä tyhjenemään itsestään, vaikka sen pitäisi mennä toisin päin. Minun pitäisi kertoa heille, kuinka kaunis taivas on, miten kauniin laulun puro laulaa liplattaessaan. Oikeasti minun tulisi kertoa, kuinka pysyä ruumiissaan. Mutta he ovat jo kasvaneet kiinni elämään täällä. Suljen hetkeksi silmäni. Konai olisi halunnut minun pelastavan itseni. Asaelkin tahtoo vain auttaa. Miksi minä silti osaan yhä vain heittäytyä kipua päin ja antaa sen hukuttaa itseni?

Nousen ylös. Minun olisi nähtävä Asael. Olen vältellyt häntä edellisten tyhjien aamujen ajan, en ole kyennyt kohtaamaan hänen ihoaan, kun en ole nähnyt itseänikään kunnolla. Nyt minun tarvitsee nähdä hänet, puhua hänelle, antaa kehojemme kertoa kaikki tarpeellinen. Hän on minun lauluni kaikkien näiden toisiaan vastaan käyvien äänten keskellä.