Luku 40: Ajatus
Tantere on hiljainen. Kaikki ovat
saapuneet katsomaan. Ne, jotka ovat kasvaneet kanssani, ne, joita
olen opettanut, jopa ne, joiden en kuvitellut olevan täällä. Koko
leiri. Aja seisoo tavanomaisella paikallaan puun vieressä. Kova
kuori ei kenties paljasta sitä, mutta hän on tyytyväinen
päätökseeni. Aina yhtä mustissa silmissä kiiltää. Aja tietää
minun vapautuvan pian. Hän on odottanut sitä kaiken tämän ajan.
Kysymykset ovat kaikonneet mielestäni.
En enää jaksa kurotella kohti vastauksia. Jos jokin ei avaa itseään
minulle, en pakota itseäni kohti ymmärrystä. En mieti enää, mitä
Aja minulta haluaa, en ihmettele, miksi nämä ihmiset juoksevat päin
tyhjyyttä ymmärtämättä, että on etuoikeutettua olla olematta
tyhjä. He eivät ole kuten minä. Heidän ei ole pakko. Suljen
hetkeksi silmäni. Pimeydellä ei ole minulle sanottavaa. Voin
kohdata sen, mitä tulee.
Myös Galina on tullut katsomaan.
Galina seisoo omilla jaloillaan, ei ota tukea mistään.
Vapautunut katsomassa, kuinka joku muu syöksyy kohti samaa
tyhjyyttä. Mitä hän onkaan minulle sanonut? Ei ole enää kipua
siellä, minne minä olen matkalla. Ei ole enää mitään. Tyhjyys
on vihdoin valmis antamaan anteeksi.
Ja mitä Konai sanoikaan? Poika, jonka
hengen säästin tällä samaisella tantereella. Ihmisyys on kaikkein
tärkeintä, sen hän minulle sanoi arolla. Satutetun sanoja. Minä
olen niiden ulottumattomissa. Käännän katseeni tantereesta, etsin
tuttuja kasvoja. Rami seisoo ihmisten joukossa. Hän on vielä
täällä, Ennan veli. Hän ei lähtenyt sisarensa joukon perään.
Ehkä hän vielä tekee sen. Miehen väsyneissä silmissä on hiven
pettymystä. En voi syyttää häntä siitä. Hänen sisarelleen
tekemäni palvelus puhui jonkin aivan muun kuin tämän puolesta.
Tulevan kivun ja tyhjyyden. Nyt Rami joutuu katsomaan, kuinka annan
itseni pois.
Ajatukseni katkeavat kuin terävällä
kivellä leikaten, kun Asael saapuu. Hän seisoo suorassa, pitkänä
koko ryhtinsä mitassa. Jänteet ja kylkiluut erottuvat paperisen
ihon läpi. Iho, jolle olen nukahtanut, iho, jota olen hengittänyt.
Laulu soi päässäni lakkaamatta, minun olisi päästettävä se
vapaaksi sisältäni.
Kykenen näkemään, millainen
taistelija Asael on ollut hivenen nuorempana. Ennen onnettomuutta.
Silloin, kun hän oli legenda, joka kävi kimppuun koko
olemuksellaan. Lempeä ja kaunis. Olen nähnyt siitä Asaelista
pelkän häivähdyksen. Me olemme levänneet toistemme ihoilla,
menneet toisiimme sisään, mutta nyt ihomme kääntyvät toisiaan
vastaan. Minä kestäisin sen. Hänkin. Hän on aina ollut
ulkopuolella. Omassa maailmassaan. Hänen ihonsa on läpäisemätön.
”Oletteko valmiita?” Aja kysyy.
Katson Asaelia. En ketään tai mitään
muuta. Me emme ole enää ne, jotka löytävät turvan toisistaan. Me
olemme kipua, minun kipuani. Olen muovannut meidät tällaisiksi.
Asael tiesi tämän tulevan, ja hän otti sinut omakseen silti.
Katson häneen ja hän minuun. Minulla ei ole nimeä sille, mitä
me yhdessä olimme, mutta minä tuhoan sen ja tulen tyhjäksi.
Nyökkäämme Ajalle yhtä aikaa.
Yhdessä loppuun asti, kehot sykkivät samassa tahdissa kuin suuret
sydämet. Toinen puoleni. En jaksa olla enää pelkkä puolikas.
Lähestymme toisiamme kuin linnut
soidintanssissa. Kierrellen, väistellen. Tunnemme toisemme. Asaelin
liikkeet eivät ole minulle vieraita, mutta en ole koskaan lähestynyt
häntä lyödäkseni. Aina vain painaakseni käden hänen poskelleen,
pitääkseni häntä hyvänä, imeäkseni hänen lämpönsä minuun.
Olemme jakaneet olemuksemme. Irtoaminen tekee kipeämpää kuin
koskaan kuvittelin.
Asael iskee tosissaan. En tiedä, mitä
olin ajatellut. Että hän, entinen legenda, osa minua, antaisi armoa
minulle siksi, että olemme jo useita pimeitä jaksoja nukkuneet
toisissamme. Ei, ei hän. Tämä on hänen tapansa olla minulle
lempeä. Hän taistelee tosissaan. Hetkessä näen kuvan kokonaisena,
kaukaa, kuin korkealla lentävän haukan silmin. Kaksi legendaa.
Mennyt ja tullut. Yhtä samaa ajatusta.
Alussa me olimme yksi. Olen varma
siitä, kun maistan oman vereni, kun lyön häntä, jota tahtoisin
yhä edelleen hivellä ja silittää. Hän iskee samoin, saa minut
polvilleni, saa nousemaan yhä uudelleen. Tunnen ulkoa hänen kehonsa
notkot, ja hän tuntee minut. Hän on hoitanut minut kuntoon, minut
ja rikkinäisen ruumiini, joka on juuri hakattu viimeisen kerran
palasiksi. Hän on tutkinut sen ääret ja löytänyt osasensa
sieltä. Aivan kuten minä hänestä. Ja nyt minä otan kaiken
takaisin. Annan hänet pois itsestäni. Jokainen isku palauttaa
Asaelin itselleen. Hän ei saa kuolla osa itsestään minussa.
Ja lopulta, raskaan, lennokkaan
tanssimme jälkeen, Asael on polvillaan alapuolellani. Olen iskenyt
tarpeeksi. Tanssinut hänen ympärillään. Hän ei enää pysty
nousemaan. Katse on samea ja kasvot täynnä verta. Hartiat
vapisevat. En tiedä, johtuuko se iskuistani vai siitä, mitä Asael
on kokenut. Tämän jälkeen hän tuskin kykenisi enää puhumaan.
Voitko syyttää häntä siitä? Sinä olit hänen ja hän sinun.
Ja nyt te olette rikki.
Kumarrun Asaelin luo, tiedän, ettei
hän enää iske minua. Minä voisin jättää hänet eloon kuten
Konain. Voisin viedä hänet vain puoliksi hengissä arolle. Mutta
silloin minäkin olisin vain puolikas, en koskaan täysin tyhjä.
Lyön Asaelin selälleen maahan, asetun hajareisin hänen ylleen.
Pelot eivät tule. Olen päästänyt ne pois. En ole enää siellä.
En ole pian enää kukaan. Muistot siitä miehestä ja kivusta
kuolevat mukanani. Tässä hetkessä on vain Asael ja minä.
Mutta jos minä en ole enää kukaan,
miksi kehoani kirvelee kaikkialta? Miksi se on kuin tulessa? En ole
vielä tappanut Asaelia. Hän lepää elävänä allani,
hengittävänä, sykkivänä olentona. Vapisen kauttaaltani, kun
polte riepoo minua suuntaansa. Hän hengittää. Minun tulisi tehdä
siitä loppu. Ei verta. Asael ei ansaitse sitä. Hukkua omaan
vereensä.
Kehoni vastustelee joka solulla, kun
vien kädet Asaelin kaulalle ja puristan. Voisin viedä ne minne
tahansa muualle, tehdä kehosta jälleen omani, olla hänelle se,
jonka hän tarvitsee. Jonka minä tarvitsen. Mutta minä puristan
lujempaa. Asael vapisee, mutta ei tee elettäkään pelastuakseen.
Ehkä tämä on hänen pelastuksensa. Minä, jonka piti pysyä
kiinni lempeydessä, puristan hänen kurkkuaan ja katson hänen
silmiinsä. Vihreisiin ja kirkkaisiin.
Asael on vielä siellä. Hetken vielä.
Hän katsoo minua ja minä häntä, aivan kuten alussa. Huuto, jonka
kuvittelin jo kuolleen, kumpuaa sisältäni, mutta ei pääse
pintaan. Se risteilee vatsanpohjassa, kun puristan vielä, vielä,
vielä. Asaelin silmät ovat loppuun saakka lempeät. Hän katsoo
minua. Näkeekö hän jonkun muun kuin pienen pojan, joka ei tiedä,
mitä tekee? Minä toivon niin. Näe minut. Näe minut kokonaisena,
sillä minä olen sinun, vaikka päästän sinut pois.
Viimeinen puristus. Hän on poissa.
Äänet kaikkoavat, vain huudon riepaleet jäävät sisälleni. Asael
ei enää yski, hän on poissa, valo on paennut hänen silmistään.
Ensin hätkähdän kauemmas. Ruumis allani on veltto ja vapaa
elämänsä painosta. Se ei ole enää hän. Se on pelkkä kuva
hänestä. Silti vien käteni hänen kasvoilleen, sivelen häntä,
painan huuleni hänen omilleen, mutta minä en saa häntä enää
pois, hän ei tule. Hän on muualla. Minä päästin jo irti. Miksi
huuto risteilee vielä? Miksi tämä tuntuu enemmän kuin mikään on
koskaan tuntunut?
Kosken. Etsin. Ja huudan. Huuto tulee
kerralla, eikä se lopu koskaan, se on pohjaton ja ikuinen, se
täyttää puut ja pensaat ja kuuman taivaan. He saavat kiskoa minut
irti hänestä, koska minä en tiedä, missä olen, minä kuulen vain
huudon, joka ei lakkaa koskaan. Hän on kuollut. Kylmä. Ja se on
minun ansiotani. Minä en ole vapaa. En siitä huolimatta. Kehoni
rimpuilee vastaan, hajoilee uudestaan ja uudestaan, mutta huuto ei
lakkaa, se kuristuu kaulalleni ja pysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti