Vapaa ihostaan: luku 17

Luku 17: Kyyneleet

Kun maailma näyttää taas todelliset värinsä, kun hiljainen hämärä lepää kaiken olevan päällä ja minä kykenen jälleen hengittämään, istun korkean kallion päällä. Kallio on kuuma allani, vaikka aurinko ei enää nousekaan. Vien käteni sen pinnalle, tunnustelen muotoja, annan lämmön levitä kehooni. En tiedä, mitä välissä on tapahtunut. Säpsähdän, kun tajuan, ettei käsissäni ole enää verta. Paniikin aalto kouraisee vatsanpohjaa, mutta se kuolee pois, kun jatkan kallion sivelyä. Maadoitan itseni hetkeen. Ruumiini pysyy kasassa. Minä pysyn kasassa. Olen vielä ihminen, joku, joka tuntee.

Aja istuu vierelläni riittävän kaukana. Hän ei tee elettäkään koskeakseen minuun. Ensimmäistä kertaa täällä ollessani arvostan koko ruumiillani jotakin hänen valintaansa. Hän kunnioittaa etäisyyttäni.

”Hei, Kheri.”

Nyökkään. Nielaisen. En tiedä, kuinka monet kädet minuun ovat koskeneet sen jälkeen, kun menetin tajuntani taistelukentällä. Ajatus saa minut käpertymään itseeni.

”Ei mitään hätää”, Aja sanoo pehmeästi. ”Ei hätää. Olemme kaksin.”

Se ei varsinaisesti lohduta minua.

”Tahdotko nyt sitoa letin hiuksiisi?”

Ai niin. Letti. Sitäkö minä olin tekemässä? Tappamassa, jotta saisin lettini? Sormieni pyörittäessä kasvanutta tukkaani huomaan naurun kuplivan sisälläni. Olen tappanut jonkun, jotta saan letin hiuksiini. Jotta pysyisin hengissä. Vaikka tappaminenhan se tässä minua hajottaa sisältä. Miten naurettavaa. Miten sairasta. Mikä minä oikein olen enää?

Kun letti on lepää hiuksissani, tunnen sen painon ruumiissani. Tapoin jonkun sen vuoksi. Asemani takaisin saamiseksi. Turvan löytämiseksi. Vaikka olen nyt nimellisesti turvassa, tunteeni ei ole muuttunut. Tuskin osaisin nukkua täällä öitäni ilman hereille säpsähtelyä siitäkään huolimatta, että kimppuuni hyökkääminen on letin saamisen jälkeen ehdottoman kiellettyä.

”Haluaisitko kertoa minulle, mitä äsken tapahtui?”

Mietin, miltä kohtaukseni on täytynyt näyttää kaikille muille. Se merkitsee minulle yllättävän vähän. Pudistan Ajalle päätäni. Ei ole mitään kerrottavaa. Ei hänelle.

”Ymmärräthän, että sinä et voi tehdä tuollaista?” Aja ei tule lähemmäs, mutta hänen katseensa on jo porautunut tilaani. ”Ihmiset järkyttyivät. Heidän ei sopisi järkyttyä, se ei edistä heidän harjoitteluaan. Tätä menoa he eivät vapaudu koskaan.”

Aja pudistelee päätään. Huokaa syvään.

”Mitä sinä oikein ajattelit? Sinä hakkasit sen pojan täydellisen tohjoksi.”

Sen pojan ystävien ja synnyttäjän on täytynyt katsella. Nimettömän pojan, josta en enää muista muuta kuin tuoreen veren hajun kaikkialla ympärilläni. Saan väristyksiä. Minä päästin itseni vapaaksi ja avasin reitin jollekin sellaiselle, jota en kykene kohtaamaan enää koskaan.

”Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon sinulle, Kheri?” Olen kadottanut sanoja välistä. Ollut kuuntelematta, mitä Aja sanoo. Siispä teen sen, mitä parhaiten osaan. Tuijotan häntä, kunnes hän huokaisee syvään ja nousee seisomaan.

”Mikään tällainen ei voi toistua. Et saa herättää odottamatonta kiihkoa näissä ihmisissä. He ovat harjoitelleet koko ikänsä, eikä kaikkea kehitystä saa heittää hukkaan tällaisilla tunteilla. Me emme ole mitään. Me emme ole ihmisiä. Muista se, Kheri.”

”Sinä tunsit hänet.”

”Anteeksi mitä?” Aja kurtistaa kulmiaan.

”Sen miehen.”

”Nyt sinä olet sekava. Sinun pitää levätä. Et saa rasittaa itseäsi enempää.” Se kuulostaa väärältä hänen suustaan.

”Se mies, jonka minä tapoin. Sinä tunsit hänet. Olet häntä nuorempi. Sinä tunsit hänet, kun olit vielä siellä.”

Ajan kasvot menevät rikki.

”Miten hän…” Kuulen, kuinka Aja nielaisee. ”Miten hän tähän liittyy?”

Näen Ajan kasvoilta, että kysymys on pelkkä muodollisuus. Todellisuudessa Aja tietää jo. Olin sittenkin oikeassa. Kaikista näistä sairaista, minuuttaan pakenevista ihmisistä Aja on juuri se, joka ymmärtää, mitä minulle on tehty. Miksi minä tein mitä tein. Siksi hän on ollut siitä täydellisen hiljaa, ei ole kertonut kenellekään, millaisesta tilanteesta minut löysi.

Olen aikeissa kysyä, kun kuulen ääntä polulta. Asael kävelee luoksemme hämmennys kalvakoilla kasvoillaan. Hänen piirteensä murtuvat, kun hän näkee minut. En tiedä, mitä sellaista minussa on, joka saa hänet näyttämään siltä kuin hän olisi kävelemässä suoraan arolle.

”Ei nyt, Asael”, Aja sähähtää. Hän heilauttaa päätään, mutta Asael ei poistu. Hän kävelee luokseni, välttää tulemasta iholle. Hän oppi kerrasta. Hän oli siellä, kun minä irtosin, päästin huudon ulos. Hän on ollut aina siellä.

”Kheri, tule mukaani. Minä hhh...haluan puhua sinun kanssasi.”

”Asael, pysy kaukana hänestä. Sinä vain pahentaisit tilannetta. Kherillä on tehtävää. Hänen täytyy hakea Raanin ruumis tantereelta ja kuljettaa se arolle. Perinteistä ei luovuta.”

Raan. Sillä pojalla oli siis sittenkin nimi.

”Kheri.” Asaelin kirkas, kaunis ääni. ”Seuraa minua.”

”Asael, se oli käsky. Häivy. Älä koske häneen. Oletan, että minun ei tarvitse tehdä selväksi sinun asemaasi tässä ryhmässä.”

Jos Aja vain tietäisi, että hänen oma poikansa on Asaelin tilan takana. Mutta eihän Aja sellaisia asioita ajattele.

”Mm...minä tahdon, että sinä kerrot minulle. Nyt. Ss...sen, mitä lupasit.” Asael katsoo suoraan minuun.

En ehdi tehdä mitään, kun Ajan potku kaataa Asaelin kivelle eteeni. Mies älähtää kuin potku olisi muutakin kuin kipeä. Kuin se osuisi johonkin syvempään osaan hänessä kuin vain ihoon. Huolimatta siitä, että kipu ja kosketukset risteilevät yhä ihollani, kumarrun nostamaan Asaelin takaisin istualleen. Kun kosketan miestä, kehoni pistää vastaan, särkee koko olemuksellaan, mutta minä puren hammasta. Kosken siitä huolimatta, että minuun jääneet muistot eivät suostu päästämään irti.

Ja kun nousemme ylös toisistamme kiinni pitäen, näen Ajan kasvoilta, mitä meidän katsomisemme hänessä aiheuttaa. Huomaan ajattelevani taas sitä, mitä mahdankaan Ajalle merkitä. Kuka minä hänelle olen. Asael on tullut hänen reviirilleen, vienyt kätensä keholleni ilman, että hajoan palasiksi. Aja ei olisi koskaan pystynyt samaan. Hän ei ole äitini eikä ylin satuttajani. Hän vain on. Pidän Asaelista tiukasti kiinni, katson häntä silmiin ja hymyilen hänelle siinä, Ajan edessä, kivun risteillessä ruumiissani. Kun me kävelemme pois, edes ryhmän johtaja ei saa meitä pysähtymään.

*

En suostu päästämään Asaelista irti vielä silloinkaan, kun saavumme kosteaan luolaan ja istuudumme lattialle. Ruumiini on löytänyt väliaikaisen kodin, ja se nojaa siihen kykenemättä irrottamaan. Asael kokeilee rajojaan, tekee kaikki eleet niin hitaasti, että ehdin ajoissa työntää hänet pois, jos hänen kosketuksensa ei tuokaan minulle turvaa. Käperryn hänen syliinsä, sallin hänen silittää hiuksiani. Hänen sormensa pysähtyvät ensimmäiselle letilleni täällä, ja minä säpsähdän hetkessä kauemmas.

”A...nteeksi”, Asael hengähtää ja ojentaa molempia käsiään minua kohti. Minä vain vapisen hänen kosketuksensa edessä. Ei lettiä. Älä sinäkin ala nähdä siinä minun ainoaa arvoani. Veressä ja kivussa.

”Älä”, minä uskon kuiskaavani, mutta huuleni eivät päästäkään mitään ulos. Sydämeni sykkii kauhua kaikkialle ruumiiseeni, vetäydyn vasten luolan kosteaa seinämää. Asael pitää kätensä kaukana, mutta niissä lepää aie, minä ehdin jo nähdä sen.

”Et tule ihoni alle.” Pudistelen päätäni, vien kädet keholleni, käperryn kasaan. ”Et tule.”

Asael vetäytyy hätkähtäen kauemmas. On kuin olisin iskenyt häntä kasvoihin. Hän vie kätensä poskelleen. Hänen hartiansa vapisevat. Aie poistuu koko kehosta, kenties se on ollut kuvitelmaani alusta alkaen. Asael ei satuttaisi minua. Asael ei ole sellainen. Olenko minä nyt satuttanut häntä?

Hilaudun varovasti hänen vierelleen, en uskalla koskettaa, en tiedä onko hänellä samanlaisia rajoja kuin minulla. Hartiat vavahtelevat, Asael pitää itsestään kiinni kuin häneen sattuisi. Ehkä häneen sattuukin. Kun hän kohottaa valkeaa päätään, erotan, kuinka hänen silmänsä vuotavat. Kauhu kirii kurkkuuni.

”Oletko sinä rikki?” minä henkäisen.

Asael onnistuu naurahtamaan, vaikka silmät vuotavat edelleen.

”En, Kheri, minä itken”, hän sanoo hymyillen. ”Nämä ovat kk...kyyneliä.”

Kyyneliä. Siksikö niitä kutsutaan? En ole nähnyt niitä pitkään aikaan. Viimeksi vain muutaman pimeän jakson nähneenä näin, kuinka joku muista lapsista alkoi vuotaa. Hajota käsiin. Minä ajattelin vain, että hän oli rikki.

”Miksi sinä itket?”

”Ss...silloin itketään, kun sattuu, Kheri.”

”Sattuuko sinuun?” Katson ensimmäisenä hänen kehoaan. Vanhojen haavojen kartat risteilevät kalpealla rinnalla, viettävät aina alas asti.

”Tt...tänne”, Asael sanoo vieden kätensä rinnalleen. Sydämelleen.

En tiedä, miltä ilmeeni näyttää, kun Asaelin kasvot vääntyvät uudelleen kivusta. Satutanko minä häntä tietämättäni?

”Kheri, sinä olet nnn...niin…” Asael pyyhkii kyyneliä silmistään. ”Kaikki se, mitä sinulle on tehty… Ss...sen katsominen on vaikeaa.”

”Siksikö, että sinulle on tehty samoin?”

”Ei, vaan siksi, että mm...minun luontoni vain on tällainen. Minä vv...välitän.”

”Välität.” Sana maistuu tomulta suussani.

”Mm...meissä on paljon samaa. Me olemme molemmat lempeitä.”

”Sinä olet sanonut sen jo.”

”Sanon sen uudel...leen nyt, kun olemme tässä tt...taas.”

Pidän käsiäni kehollani, suojelen yhä tietämättä, miltä minun pitäisi suojautua. Kosketukselta vai siltä, mitä Asael sanoo. Hänen sanansa haluavat sisälleni, pyrkivät täyttämään minut. Tässä maailmassa on liikaa kaikkea. Mutta Asaelin äänensävy on aito. Hän välittää tästä maailmasta ja minusta osana sitä.

Vien käteni varovasti Asaelin poskelle, silitän hänen kipuaan. Kyynel kastelee sormenpääni. Asael antaa minun tulla iholle itse, hän ei pakota mitään nyt, kun on nähnyt, miten paljon pelkoa minussa on. Menen jälleen lähelle, sallin kehoni tottua. Jos en tee sitä nyt, en tee sitä koskaan. Asael kietoo kätensä ympärilleni, mutta sallii minun pitää tilani. Silitän häntä, vaikka en tiedä, kummin päin sen pitäisi oikeasti mennä.

”Sinä halusit kuulla, mitä minulla on kerrottavanani”, huokaan. ”Totta puhuen en tiedä, osaanko minä sanoittaa sitä. Se on… se…”

Asael painaa pääni vasten hänen solisluitaan, pitää sylissä kuin pientä lasta. Tuudittaudun siihen. Hänen lämpöönsä.

”Sinun ruumiisi on jo kertonut minulle”, Asael kuiskaa hiuksiini. ”Mm...mutta ajattelin, että sinulle olisi hyväksi kertoa i...tse. Enkö sanonutkin, että haluan a...auttaa sinua? Selviämään täällä.”

”Sanoit.”

”Aloitetaan tällä. Jj...jos vain kykenet.”

”Kykenen minä.”

Annan kipuni painon unohtua Asaelin lämpöön. Se on raastanut jo pitkään, mutta sydän alkaa rauhoittua, kauhu ei enää syki joka raajassa. Kun en enää erota, mistä minä alan ja mihin hän loppuu, olen valmis kertomaan.

”Minä tulin tähän leiriin, koska minä tapoin erään miehen.”

Asael ei vastaa mitään. Hän kunnioittaa tilaani täydellisellä hiljaisuudella. Kuulen vain hänen sydämensä sykkeen poskeani vasten. Rauhoittava rumpu.

”Aja löysi minut hänen luotaan. Satoi kaatamalla, sade pyyhki veren käsistäni, mutta minusta tuntui… tuntuu, että se ei lähde koskaan.”

Hellä silitys. Hukun hänen lämpöönsä.

”Minun edellisessä ryhmässäni ei tapettu. Ei niin kuin täällä. Vanha ryhmäni… se…”

Asaelin käsi hiuksissani kertoo, ettei minun tarvitse sanoa kaikkea. Että hän, joka on nähnyt elämän pimeimmän puolen, tietää kertomattakin. Hänen ihonsa minun ihoani vasten on suurin lohtu, joka minulle on koskaan annettu. Painaudun yhä vain tiukemmin häntä vasten, ja hän antaa minun tehdä sen.

”Minä siis rikoin omia sääntöjämme, kun tapoin sen miehen. Hän oli johtaja. Koko ryhmän johtaja. Mies, jonka tappaminen oli pahin mahdollinen teko.” Huokaisen syvään. Kipu on turtunut, se ei enää iske luista ja ytimistä, kun puhun tästä. ”Ja minä tein sen.”

Veri käsissäni. Mies kuolleena. Vihdoin.

”Minä annoin itseni veriteolleni. Sen jälkeen olen ollut tuskin kukaan. Mutta silti minuun sattuu kaikki, mitä täällä tapahtuu.”

Asael on lakannut silittämästä. Hän vain pitää kiinni. Siinä levätessäni tiedän, ettei hän päästäisi irti. Voisin luottaa hänen ihoonsa. Se saa minut sulkemaan silmäni. En muista koskaan sulkeneeni silmiäni toisen ollessa niin lähellä.

”Et ole vielä kysynyt, miksi minä tapoin sen miehen”, hymähdän.

”Sinä kerrot sen itse, jos ss...sinun täytyy.”

Huomaan hymyileväni. Olen valinnut oikean ihmisen kuulijakseni. Vaikka enhän minä mitään valinnut, ihoni vain löysi turvan toiselta.

”Hän otti minut.” En enää tiedä, mitä se tarkoittaa, kun sanon sen ääneen. Yhteys sisimpäni ja suuni välillä katkeaa. Muistot rävähtävät vapaiksi, ne juoksevat kehooni, raastavat sitä kaikkialta. Turtumus häviää, kaikki ihoni alla on tulessa. Silmäni avautuvat, tunnen täriseväni, mutta Asael pitää kiinni, ei päästä irti, vaikka pelko juoksee minua kuin polkua.

”Hän otti… kaiken. Mitä se tarkoittaa, kun tulee toisen ihon alle? Minä en ymmärrä sitä. Se ei ole tavallista kipua. Se ei ole sitä, kun haluaa lyödä. Sitä minä tein koko lapsuuteni. Siihen minä totuin. Mutta se mies… hän halusi muutakin.”

Asaelin kädet ovat kaksi vahvaa kalliota ympärilläni. Jään niiden suojiin. Pelkoni heijataan hiljalleen uneen. Vapina jää.

”Hän oli hellä. Lämmin. Painoi huulensa keholleni, hiveli minua kuin lastaan, mutta eri tavalla. Minä en ymmärrä sitä, Asael. En ymmärrä, mikä minussa on vikana, kun se sattui syvemmälle kuin yksikään lyönti.”

Kohotan päätäni, tartun Asaelia harteista. Olen yhä tiiviisti hänen sylissään, kun kohtaan hänen kasvonsa niin läheltä, että sen pitäisi pelottaa minua.

”Tiedätkö sinä, mikä minussa on vialla? Miksi se mies teki minulle sillä tavalla? Minä en ole kyennyt… en ole koskaan puhunut siitä kenellekään. Kehoni on kantanut tarinansa aivan yksin. Vasta täällä olen ymmärtänyt, että se on luettavissa keholtani, jos osaa lukea sitä. Minusta näkee, että jokin ei ole paikallaan. Jokin on rikki, enkä minä tunnista enää itseäni tämän kaiken keskeltä. Minulla ei ole sanoja sille, mitä minä olen. Mitä kehoni on kaiken sen jälkeen, mitä sille on tehty. Minä en edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Miksi niin tapahtui. Tiedätkö sinä, Asael? Ymmärrätkö sinä?”

Olen ylpeä jokaisesta sanasta, joka huuliltani tipahtaa. Ne ovat olleet sisälläni pitkään muodottomina ja äänteettöminä. Nyt niillä on rakenne, nyt ne ovat vapautuneet ja Asael on kuullut ne.

”Kheri pieni”, Asael parahtaa, jälleen kyyneliä silmissään, ”sinä et ansainnut sitä. Niin ei pidä tehdä. Kk...kukaan ei saa tehdä sellaista toisille.”

Asael sivelee poskiani, hellyys hänessä ei tapa minua. Se on aitoa. Paljasta. Toisin kuin sen miehen. Sen miehen kosketusten takana oli aina tavoite. Asael ei tahdo minusta mitään itselleen. Hän on kuin heijastava vedenpinta, josta näen itseni.

”Sinä et ole rikki”, Asael kuiskaa, ”tämä mm...maailma on.”

Punainen, kuuma ja kova maailma. Akvamar. Maailma auringon alla. Se on palasina, olen aina tiennyt sen. Täällä kunniaa on riistää toisen henki saadakseen itselleen jotakin. Täällä ei tiedetä muuta elämää kuin elämä kehossa. Ja minun kehoni on jo hajalla. Jonkun muun keho. Pilattu.

”Asael, minä olen elänyt aina pelkällä kehollani”, sanon niin hiljaa, että kuulen sitä tuskin itsekään. ”Tunnen kaiken pelkästään siinä. En ymmärrä mitään muuta. En kyyneliäsi, en Konain uhmaa, en sitä, mitä Aja minusta haluaa. Minulla ei ole ymmärrystä sellaisille tunteille. Kaikki tulee kehoni kautta. Kehoni, joka on rikkinäinen eikä heijasta mitään aitona. Siksi minä en tiedä, kuka minä olen. En tiedä, johtuuko se siitä, mitä minulle on tehty.”

Asaelin täytyy ymmärtää, miksi elämä täällä on iskenyt minua niin lujaa. Nämä ihmiset pyrkivät siihen, mitä minä olen aina ollut. Tyhjä. Pelkkä keho. Aivan kuin siinä olisi jotakin tavoittelemisen arvoista, että on antanut kivun tyhjentää itsensä. Minä en kykene itkemään niin kuin Asael. Minä en kykene peilaamaan ketään niin kuin hän. Minä voin vain nojata häneen ja toivoa, ettei hän lähde pois, vedä turvaansa ulottumattomiini.

”Kun minä taistelin sen pojan kanssa, minussa hajosi jotakin”, kuiskaan. ”Se raivo, joka minussa on levännyt vuosia, oli yhtäkkiä silmittömän suuri. Minä näin siinä pojassa itseni. Olisin voinut olla hän. Joku, jonka päällä ollaan ja joka ei ymmärrä, mitä hänelle tehdään.”

”Ss...sinä et ole enää siellä”, Asael sanoo silittäen taas hiuksiani. En tiedä, mikä siellä on, mutta Asael on oikeassa, minä olen nyt tässä, hänen ihollaan.

Juuri, kun kuvittelin, etten pääsisi lähemmäs, Asael nostaa jalkansa syliinsä. Olen kokonaan kiinni hänen lohdussaan. Hengitän häntä sisääni ja pysyn lähellä. Kehoni on täysin hiljaa. Huuto on kaikonnut hetkeksi pois. Asael painaa huulensa otsalleni. Hellä, pehmeä ele, jonka alta en pakene. Sallin hänen tehdä sen. Sulan kiinni häneen.

”Mm...minä voin yrittää… auttaa sinua, Kheri”, Asael kuiskaa hiuksiini. ”Me näemme ss...saman maailman. Se on kaunis kaiken kivun ja satuttamisen alla. Uskotko ss...sinä minua?”

Nyökään. Uskon, että hän tuntee sen, sillä hän alkaa silittää olkaani. Kaikki on hyvin niin kauan, kun hän vain on siinä. En sano enää mitään, Asaelkin pysyy hiljaa, jäämme kuuntelemaan toistemme sydänten sykettä.

Olen kertonut, mutta en ole vapaa. Ruumiini ei päästä irti, mutta sillä ei ole merkitystä nyt, kun Asaelin sydämen syke muodostuu lauluksi korvilleni. Pidän kiinni, en päästä irti, en anna minkään repiä minua hänen lämmöstään.