Pohjaton

Hänen kyntensä ovat terävämmät läheltä. Se on ensimmäinen asia, joka iskeytyy tajuntaani. Aistikkaat, siniset silmät, kuin suuret lammet, joiden pinnasta en voi heijastaa kuvajaistani. Hopeaa vyötäisillä, kaulassa, vaikka eihän kukaan täällä ole kuninkaallinen. Valheellinen kiilto peittää hänen kaulansa, mutta silti hänen pohjaton katseensa kielii nöyryydestä. Me olemme tasavertaiset, vaikka minut on pantu maistamaan omaa vertani.

”Älä pelkää, lintu pieni”, hän sanoo ja vie kätensä poskelleni. Jääkylmä, kuten hopea hänen kaulallaan. ”Minä tahdon sinulta vain yhtä.”

Pehmeä ääni, ei lainkaan niin kylmä kuin hänen ihonsa. Kunniallinen ja kaunis. Saan väristyksiä. Avaan suuni puhuakseni, mutta se ei tottele minua, kipu vihlaisee jossakin päin kehoani. En tunne ääriäni, näen vain hänen avonaiset silmänsä. Hänen ei olisi tarvinnut sitoa minua. Hänen äänensä tekee sen hänen puolestaan.

Hänen kätensä kulkee pitkin poskeani, löytää leukaperäni, pysähtyy kuin piirtäisi karttaa piirteistäni. Hän koskee kuten kaunista esinettä koskettaisiin. Ei mitään liian todellista. En vieläkään erota kuvajaistani hänen silmistään.

Salin lattia on kylmä, mutta ei niin kylmä kuin hänen petolinnunkätensä. Minä keskityn vain häneen. Tiedän, että hän näkee syvälle sisälleni iättömillä silmillään, mutta siellä ei ole mitään, mitä hän haluaisi. Minä en ole hänelle elävä olento. Hän haluaa sisältäni jotakin muuta. Vastauksia. Hopeareunuksisen linnunlaulun.

”Kerro minulle, mistä sinun sydämesi laulaa lauluja”, hän pudottaa huuliltaan, ”kerro, mistä unelmoit, kun kukaan ei kuule.”

Ja minä kerron.