Luku 12: Ensiriitti
He tietävät minun tietävän.
Jokainen katsoo minua nyt eri tavalla, aivan kuin ymmärrys loistaisi
minusta suoraan heidän silmiinsä. Minä ymmärrän, mitä he
jahtaavat, ja he katsovat minua kuin olisin yksi heistä. Yksi
jahtaajista. Vaikka enhän minä ole.
Konai on kyykistynyt aivan viereeni
minun repiessäni lihaa suuhuni heti aamusta. Hän tuijottaa minua
pitkään, pitempään kuin pitkään aikaan. Konai ei ole ikinä
ollut näin hiljaa lähelläni. Se saa kehoni pistelemään. Lasken
lihanpalan maahan, kallistan päätäni. Konai ei ole Konai, jos hän
ei puhu.
”Sinä olet tainnut vihdoin
ymmärtää, miksi me elämme näin. Etkö olekin?”
Ei halveksuntaa. Aron kohtaaminen on
muuttanut meitä molempia. Uskon nyökkääväni.
”Se oli aro, joka sinut sai
ymmärtämään, eikö vain?”
En ole varma. Aro tai Asaelin lempeä
kosketus selässäni. Kenties molemmat. Niiden yhteentulema.
”Olet miltei yksi meistä”, Konai
sanoo virnistäen. Hän tömäyttää minua nyrkillä rintaan.
Eleessä on voimaa, mutta ei tarpeeksi. Se on kenties hänen tapansa
olla ystävällinen.
Konai katselee ympärilleen kuin
viestiäkseen jotakin muille ryhmäläisille. Minä tartun
lihanpalaan ja puren hampaani siihen uudelleen, annan sen täyttää
aistini lämmöllä. Yllättäen, kesken suupalan, tunnen iskun
selässäni. Liha lentää kädestäni, käännyn ja kohtaan
hyökkääjän. Liian myöhään. En ehdi iskeä takaisin. Heitä on
useita, he ovat kaikki päälläni. Käsien ja jalkojen mielipuolinen
tanssi. Kuin arolla. Kehoni tekee sen, mitä parhaiten täydellisen
kauhun hetkellä osaa. Se lamaantuu.
Hetkeen en ymmärrä mitään. Sitten
näen tuttuja kasvoja. Miehiä ja naisia, joiden kanssa olen jakanut
elämäni jo useiden kymmenten auringonnousujen verran. Konai heidän
takanaan. Hän ei iske minua. Mutta hän katsoo. Näen tummissa
silmissä vain tyhjyyttä. Ei voitonriemua. Ei mitään. Hän ei ole
se, joka haluaa tehdä minulle näin. Jostain syystä se herättää
minussa lämpöä.
Minä annan heidän käydä kimppuuni.
Minunhan ei ole tarkoitus olla mitään. Ei-mitään ei taistelisi
vastaan. Pysyn ääneti, minussa ei herää huutoa saati vihaa.
Kipuun turtuu, kun sitä kokee tarpeeksi. He voisivat kävellä
ylitseni, katkaista rankani, ja minä vain katsoisin heidän
eläimellisiksi vääntyneitä kasvojaan. Eivät he minua
satuttamalla tyhjiksi tule. He vain auttavat minua katoamaan itseeni.
Sitten raajat vetäytyvät pois,
niiden väkivaltainen paino katoaa päältäni. Kuulen, kuinka joku
yskii verta. Kenties se olen minä. Olen liian kaukana mistään
tietääkseni varmaksi. Konain taakse astuu hahmo.
Voimakasrakenteinen. Leveät hartiat ja tumma iho. Aja tulee
lähemmäs, hänen hiuksensa kutittelevat äänettömiksi pieksettyjä
kasvojani. Vasta silloin ymmärrän olevani vielä täällä.
Rajojeni sisällä.
Aja vetää minut ylös, pysyn
jaloillani vain melkein.
”Onnitteluni, Kheri”, Aja sanoo.
Hänen vääntynyt, erikoinen tapa lausua nimeni. ”Sinä olet
läpäissyt ensiriittisi.”
Ensiriittini?
”Olet nyt virallisesti yksi meistä.”
Näkökenttäni pimenee.
*
Haistan palaneen. Se tulee ensin.
Vasta sitten kuulen tulen rätinän, erotan siluetin, jota ympäröi
valokehä. Silmäni avautuvat varoen. Sormeni liikahtavat, tunnen
ruumiini rajat. Minä olen vielä elossa.
”Missä minä…”
”Ssh, sinä selvisit kunnialla.”
Ajan ääni. Lämpimämpi kuin tuli, joka hehkuu hänen takanaan ja
antaa kultareunuksen hänen siluetilleen. ”Se oli sinun
ensiriittisi. Sinä selvisit siitä. Kuulut nyt meihin.”
Ensiriitti. Ensiriitti. Sana
iskeytyy tajuntani läpi, yhtäkkiä ruumiini on täysin hereillä.
Nousen pystyyn liian nopeasti, silmissäni sumenee heti. Joudun
nojaamaan eteenpäin, pitelemään päätäni.
”Rauhassa, Kheri. Ei ole kiirettä.
He odottavat kyllä.”
He? Nekö, jotka iskivät minut
maahan? Ensiriitti. Millainen ensiriitti se muka oli?
”Mutta eihän ensiriitti –”
Lauseeni keskeytyy, kun vihdoin
ymmärrän. Ei, ensiriitti ei ole kotona sellainen kuin täällä.
Tietenkään se ei ole. Kuinka se voisi olla, kun ihmisetkin ovat
erilaisia?
”Ymmärrätkö, miksi se täytyi
tehdä noin?”
En ymmärrä, ja olen väsynyt siihen,
että jokainen olettaa minun ymmärtävän. Kehoni vastaanottaa
viestejä kaikkialta, se kulkee paljon läpi, mutta sekään ei
kykene tavoittamaan kaikkea. Jotkin asiat on vain pakko sanoa ääneen,
oli se kuinka paljon Ajan ryhmän motiiveita vastaan tahansa.
”Yleensä ensiriitti suoritetaan
sinua nuoremmille. Kymmenen pimeää jaksoa nähneille. Mutta he
ovatkin saaneet kasvaa eri tavalla kuin sinä – he ovat syntyneet
tavoittelemaan vapautusta”, Aja kertoo. Näkökenttäni on edelleen
sumea. Kuulen vain hänen äänensä, sen erikoisen kirkkauden. ”Sinä
sait vasta ymmärtää, mitä vapautumisella tarkoitetaan. Siksi
sinun ensiriittisi käytiin vasta nyt.”
Olen aikeissa avata suuni kysyäkseni,
mutta ääni ei tule ulos.
”Ennen kuin kysyt – ei, en
halunnut pitää sitä ensiriittikäytäntöä, joka vanhassa
ryhmässä oli. Se ei palvele minun tarkoitusperiäni.”
Tietenkään ei. Meillä kotona
ensiriitistä kerrotaan nuorelle etukäteen. Hänet pistetään
istumaan metsän laidalle vaille ruokaa ja vettä, eikä hän saa
puhua saati reagoida mihinkään. Epäinhimillistä, äärimmäisen
kehollista, mutta karaistavaa. Siten tulee lähemmäs luontoa,
lähemmäs itseään. Ei Aja sellaista halua. Aja haluaa iskeä
lannistettua vielä alemmas, polkea ja särkeä. Oliko minun
tarkoitus olla aivan hiljaa, antautua satutettavaksi?
Aja puhuu kuin näkisi kysymyksen jo
huuliltani.
”Sinä reagoit oikein.”
”Mitä…” Nielaisen. ”Mitä
minulle olisi tehty, jos olisin taistellut? Puolustanut itseäni?”
”Sinut olisi häädetty saman tien
leiristä. Et olisi enää koskaan saanut näyttää itseäsi
reviirillämme ilman, että ryhmäläiset tappavat sinut.”
Sanat tippuvat Ajalta niin helposti.
Minä tuijotan häntä mykkänä.
”Oli kieltämättä riski koetella
sinua jo nyt. Mutta minä tiesin, että hetki olisi oikea. Sinä
selvisit. Sinä antauduit. Et ollut kukaan.”
Tiedän järkytyksen paistavan
kasvoiltani. Kaikkialle sattuu liian lujaa, jotta voisin sanoa Ajalle
mitään. Minä vain katson häntä. Naista, joka haluaa satuttaa
omiaan tehdäkseen heistä vahvoja. Mielettömiä. Ajatuksettomia. Ja
minä olen selvinnyt hänen koetoksestaan ymmärtämättä sitä.
Minä kuvittelin, että kuolisin. En ymmärtänyt mitään muuta kuin
katoavat rajani. Ehkä hän halusi juuri sitä.
”Teettekö te tämän kaikille?
Eivätkö nuoret… kerro toisilleen? Että heidät tullaan
hakkaamaan maahan?”
”Ensiriitistä ei puhuta koskaan
ääneen. Se toteutetaan aina joukolla, jossa on vain ensiriittinsä
käyneitä. Konai järjesti sinun tilanteesi. Hän katsoi, ettei
paikalla ole vahingossakaan ketään, joka ei ole vielä kokenut omaa
riittiään.”
”Mutta… Sittenhän on vain
todennäköistä, että riittin joutuva alkaa taistella vastaan. Jos
hän ei tiedä, hänen ensimmäinen reaktionsa on taistella vastaan!
Tuolla tavoinhan sinä tulet häätäneeksi kaikki pois!”
Aja hymähtää. Hänen hiuksensa
valahtavat olalle. Tuli rätisee yhä. Taivaalla ei ole yhtään
tähteä, se on pelkästään musta.
”Voi, Kheri, sinä et ole kasvanut
täällä”, Aja sanoo vailla iloa äänessään. ”Jos olisit,
tietäisit, etteivät nämä ihmiset reagoi siten. Kuten sanoin –
he ovat syntyneet vapautusta tavoittelemaan. Minä olen perustanut
tämän ryhmän yli kaksikymmentä pimeää jaksoa sitten, enkä ole
koko aikana nähnyt kuin kahden epäonnistuvan ensiriitissään.”
Minä olen ulkopuolinen. Silloinkin,
kun olen vihdoin päässyt sisälle.
”Mutta sinä selvisit omastasi, ja
se on tärkeintä. Sinun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun
suoriutumisesta. Tulehan. Näytetään sinua kaikille muille.”
Kun Aja menee, minulle jää vain
tuli. Kuljetan kättäni sen yli koskematta liekkeihin, annan lämmön
väreillä vasten ihoani. Sekään ei tunnu miltään. Minut on juuri
isketty maahan. Juuri, kun kuvittelin, että arvoani ei voisi polkea
alemmas. He ovat vieneet lettini, pakottaneet minut polvilleni ja nyt
vieneet ruumiinikin. En ole enää mitään. En tunne enää edes
sitä poikaa, jonka annoin pois, heidän käyttöönsä. On vain
kuori. Värisevä, rikki poljettu kuori, jonka nostan maasta ja
kävelen leiriaukiolle, heidän luokseen.
Aja sanoo muutaman sanan. En kuule
niistä ainuttakaan. Seison jälleen nälkäisten katseiden armoilla
kuten ensimmäisenä iltanakin. Konai seisoo edessä, hänen nälkänsä
ei ole yhtä selvää. Olen erottavinani veljellisen ylpeyden hänen
asennossaan. Kiilto silmäkulmassa kertoo jostakin aivan muusta,
paljon pimeämmästä. En tahdo tietää, mitä olen vienyt häneltä
seisomalla nyt tässä. Paikan hänen äitinsä rinnalla, paikan
johtajan poikana, en uskalla enää arvailla.
Kaikkien keskeltä erotan Asaelin.
Hänen olemuksessaan lepää murhe. Menisin hänen luokseen
myöhemmin, etsisin hänen iholtaan ne rippeet itsestäni, jotka
häneen jätin. Nostan katseeni mustalle taivaalle ja annan Ajan
piirtää punaiset viivat silmieni alle. Ensiriitin merkki. Ryhmän
jäsenen maalaukset. Verellä piirretyt.
Ihmiset riemuitsevat taas. Samat
ihmiset, jotka potkivat minut alas. Samat ihmiset, joiden ei pitäisi
olla mitään, mutta jotka kykenevät silti huutamaan. Taivas saa
kuulla heidän äänensä. Kakofonia on minulle liikaa, suljen itseni
siltä ja katson mustaa taivaankantta. Ensimmäistä kertaa minulla
on todella ikävä kotia. Siitä huolimatta, että lähdin, siitä
huolimatta, mitä siellä koin.
Vaikka eihän se enää minun kotini
ole. Kotini on nyt täällä, huutavien ihmisten joukossa. Tämä
kipeä, kova maa, joka ei silitä ketään lepoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti