maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: luku 12


Luku 12: Ensiriitti

He tietävät minun tietävän. Jokainen katsoo minua nyt eri tavalla, aivan kuin ymmärrys loistaisi minusta suoraan heidän silmiinsä. Minä ymmärrän, mitä he jahtaavat, ja he katsovat minua kuin olisin yksi heistä. Yksi jahtaajista. Vaikka enhän minä ole.

Konai on kyykistynyt aivan viereeni minun repiessäni lihaa suuhuni heti aamusta. Hän tuijottaa minua pitkään, pitempään kuin pitkään aikaan. Konai ei ole ikinä ollut näin hiljaa lähelläni. Se saa kehoni pistelemään. Lasken lihanpalan maahan, kallistan päätäni. Konai ei ole Konai, jos hän ei puhu.

Sinä olet tainnut vihdoin ymmärtää, miksi me elämme näin. Etkö olekin?”
Ei halveksuntaa. Aron kohtaaminen on muuttanut meitä molempia. Uskon nyökkääväni.
Se oli aro, joka sinut sai ymmärtämään, eikö vain?”
En ole varma. Aro tai Asaelin lempeä kosketus selässäni. Kenties molemmat. Niiden yhteentulema.
Olet miltei yksi meistä”, Konai sanoo virnistäen. Hän tömäyttää minua nyrkillä rintaan. Eleessä on voimaa, mutta ei tarpeeksi. Se on kenties hänen tapansa olla ystävällinen.

Konai katselee ympärilleen kuin viestiäkseen jotakin muille ryhmäläisille. Minä tartun lihanpalaan ja puren hampaani siihen uudelleen, annan sen täyttää aistini lämmöllä. Yllättäen, kesken suupalan, tunnen iskun selässäni. Liha lentää kädestäni, käännyn ja kohtaan hyökkääjän. Liian myöhään. En ehdi iskeä takaisin. Heitä on useita, he ovat kaikki päälläni. Käsien ja jalkojen mielipuolinen tanssi. Kuin arolla. Kehoni tekee sen, mitä parhaiten täydellisen kauhun hetkellä osaa. Se lamaantuu.

Hetkeen en ymmärrä mitään. Sitten näen tuttuja kasvoja. Miehiä ja naisia, joiden kanssa olen jakanut elämäni jo useiden kymmenten auringonnousujen verran. Konai heidän takanaan. Hän ei iske minua. Mutta hän katsoo. Näen tummissa silmissä vain tyhjyyttä. Ei voitonriemua. Ei mitään. Hän ei ole se, joka haluaa tehdä minulle näin. Jostain syystä se herättää minussa lämpöä.

Minä annan heidän käydä kimppuuni. Minunhan ei ole tarkoitus olla mitään. Ei-mitään ei taistelisi vastaan. Pysyn ääneti, minussa ei herää huutoa saati vihaa. Kipuun turtuu, kun sitä kokee tarpeeksi. He voisivat kävellä ylitseni, katkaista rankani, ja minä vain katsoisin heidän eläimellisiksi vääntyneitä kasvojaan. Eivät he minua satuttamalla tyhjiksi tule. He vain auttavat minua katoamaan itseeni.

Sitten raajat vetäytyvät pois, niiden väkivaltainen paino katoaa päältäni. Kuulen, kuinka joku yskii verta. Kenties se olen minä. Olen liian kaukana mistään tietääkseni varmaksi. Konain taakse astuu hahmo. Voimakasrakenteinen. Leveät hartiat ja tumma iho. Aja tulee lähemmäs, hänen hiuksensa kutittelevat äänettömiksi pieksettyjä kasvojani. Vasta silloin ymmärrän olevani vielä täällä. Rajojeni sisällä.

Aja vetää minut ylös, pysyn jaloillani vain melkein.
Onnitteluni, Kheri”, Aja sanoo. Hänen vääntynyt, erikoinen tapa lausua nimeni. ”Sinä olet läpäissyt ensiriittisi.”
Ensiriittini?
Olet nyt virallisesti yksi meistä.”
Näkökenttäni pimenee.

*

Haistan palaneen. Se tulee ensin. Vasta sitten kuulen tulen rätinän, erotan siluetin, jota ympäröi valokehä. Silmäni avautuvat varoen. Sormeni liikahtavat, tunnen ruumiini rajat. Minä olen vielä elossa.

Missä minä…”
Ssh, sinä selvisit kunnialla.” Ajan ääni. Lämpimämpi kuin tuli, joka hehkuu hänen takanaan ja antaa kultareunuksen hänen siluetilleen. ”Se oli sinun ensiriittisi. Sinä selvisit siitä. Kuulut nyt meihin.”
Ensiriitti. Ensiriitti. Sana iskeytyy tajuntani läpi, yhtäkkiä ruumiini on täysin hereillä. Nousen pystyyn liian nopeasti, silmissäni sumenee heti. Joudun nojaamaan eteenpäin, pitelemään päätäni.

Rauhassa, Kheri. Ei ole kiirettä. He odottavat kyllä.”
He? Nekö, jotka iskivät minut maahan? Ensiriitti. Millainen ensiriitti se muka oli?
Mutta eihän ensiriitti –”
Lauseeni keskeytyy, kun vihdoin ymmärrän. Ei, ensiriitti ei ole kotona sellainen kuin täällä. Tietenkään se ei ole. Kuinka se voisi olla, kun ihmisetkin ovat erilaisia?
Ymmärrätkö, miksi se täytyi tehdä noin?”

En ymmärrä, ja olen väsynyt siihen, että jokainen olettaa minun ymmärtävän. Kehoni vastaanottaa viestejä kaikkialta, se kulkee paljon läpi, mutta sekään ei kykene tavoittamaan kaikkea. Jotkin asiat on vain pakko sanoa ääneen, oli se kuinka paljon Ajan ryhmän motiiveita vastaan tahansa.

Yleensä ensiriitti suoritetaan sinua nuoremmille. Kymmenen pimeää jaksoa nähneille. Mutta he ovatkin saaneet kasvaa eri tavalla kuin sinä – he ovat syntyneet tavoittelemaan vapautusta”, Aja kertoo. Näkökenttäni on edelleen sumea. Kuulen vain hänen äänensä, sen erikoisen kirkkauden. ”Sinä sait vasta ymmärtää, mitä vapautumisella tarkoitetaan. Siksi sinun ensiriittisi käytiin vasta nyt.”

Olen aikeissa avata suuni kysyäkseni, mutta ääni ei tule ulos.
Ennen kuin kysyt – ei, en halunnut pitää sitä ensiriittikäytäntöä, joka vanhassa ryhmässä oli. Se ei palvele minun tarkoitusperiäni.”
Tietenkään ei. Meillä kotona ensiriitistä kerrotaan nuorelle etukäteen. Hänet pistetään istumaan metsän laidalle vaille ruokaa ja vettä, eikä hän saa puhua saati reagoida mihinkään. Epäinhimillistä, äärimmäisen kehollista, mutta karaistavaa. Siten tulee lähemmäs luontoa, lähemmäs itseään. Ei Aja sellaista halua. Aja haluaa iskeä lannistettua vielä alemmas, polkea ja särkeä. Oliko minun tarkoitus olla aivan hiljaa, antautua satutettavaksi?

Aja puhuu kuin näkisi kysymyksen jo huuliltani.
Sinä reagoit oikein.”
Mitä…” Nielaisen. ”Mitä minulle olisi tehty, jos olisin taistellut? Puolustanut itseäni?”
Sinut olisi häädetty saman tien leiristä. Et olisi enää koskaan saanut näyttää itseäsi reviirillämme ilman, että ryhmäläiset tappavat sinut.”
Sanat tippuvat Ajalta niin helposti. Minä tuijotan häntä mykkänä.
Oli kieltämättä riski koetella sinua jo nyt. Mutta minä tiesin, että hetki olisi oikea. Sinä selvisit. Sinä antauduit. Et ollut kukaan.”

Tiedän järkytyksen paistavan kasvoiltani. Kaikkialle sattuu liian lujaa, jotta voisin sanoa Ajalle mitään. Minä vain katson häntä. Naista, joka haluaa satuttaa omiaan tehdäkseen heistä vahvoja. Mielettömiä. Ajatuksettomia. Ja minä olen selvinnyt hänen koetoksestaan ymmärtämättä sitä. Minä kuvittelin, että kuolisin. En ymmärtänyt mitään muuta kuin katoavat rajani. Ehkä hän halusi juuri sitä.

Teettekö te tämän kaikille? Eivätkö nuoret… kerro toisilleen? Että heidät tullaan hakkaamaan maahan?”
Ensiriitistä ei puhuta koskaan ääneen. Se toteutetaan aina joukolla, jossa on vain ensiriittinsä käyneitä. Konai järjesti sinun tilanteesi. Hän katsoi, ettei paikalla ole vahingossakaan ketään, joka ei ole vielä kokenut omaa riittiään.”
Mutta… Sittenhän on vain todennäköistä, että riittin joutuva alkaa taistella vastaan. Jos hän ei tiedä, hänen ensimmäinen reaktionsa on taistella vastaan! Tuolla tavoinhan sinä tulet häätäneeksi kaikki pois!”

Aja hymähtää. Hänen hiuksensa valahtavat olalle. Tuli rätisee yhä. Taivaalla ei ole yhtään tähteä, se on pelkästään musta.
Voi, Kheri, sinä et ole kasvanut täällä”, Aja sanoo vailla iloa äänessään. ”Jos olisit, tietäisit, etteivät nämä ihmiset reagoi siten. Kuten sanoin – he ovat syntyneet vapautusta tavoittelemaan. Minä olen perustanut tämän ryhmän yli kaksikymmentä pimeää jaksoa sitten, enkä ole koko aikana nähnyt kuin kahden epäonnistuvan ensiriitissään.”
Minä olen ulkopuolinen. Silloinkin, kun olen vihdoin päässyt sisälle.
Mutta sinä selvisit omastasi, ja se on tärkeintä. Sinun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun suoriutumisesta. Tulehan. Näytetään sinua kaikille muille.”

Kun Aja menee, minulle jää vain tuli. Kuljetan kättäni sen yli koskematta liekkeihin, annan lämmön väreillä vasten ihoani. Sekään ei tunnu miltään. Minut on juuri isketty maahan. Juuri, kun kuvittelin, että arvoani ei voisi polkea alemmas. He ovat vieneet lettini, pakottaneet minut polvilleni ja nyt vieneet ruumiinikin. En ole enää mitään. En tunne enää edes sitä poikaa, jonka annoin pois, heidän käyttöönsä. On vain kuori. Värisevä, rikki poljettu kuori, jonka nostan maasta ja kävelen leiriaukiolle, heidän luokseen.

Aja sanoo muutaman sanan. En kuule niistä ainuttakaan. Seison jälleen nälkäisten katseiden armoilla kuten ensimmäisenä iltanakin. Konai seisoo edessä, hänen nälkänsä ei ole yhtä selvää. Olen erottavinani veljellisen ylpeyden hänen asennossaan. Kiilto silmäkulmassa kertoo jostakin aivan muusta, paljon pimeämmästä. En tahdo tietää, mitä olen vienyt häneltä seisomalla nyt tässä. Paikan hänen äitinsä rinnalla, paikan johtajan poikana, en uskalla enää arvailla.

Kaikkien keskeltä erotan Asaelin. Hänen olemuksessaan lepää murhe. Menisin hänen luokseen myöhemmin, etsisin hänen iholtaan ne rippeet itsestäni, jotka häneen jätin. Nostan katseeni mustalle taivaalle ja annan Ajan piirtää punaiset viivat silmieni alle. Ensiriitin merkki. Ryhmän jäsenen maalaukset. Verellä piirretyt.

Ihmiset riemuitsevat taas. Samat ihmiset, jotka potkivat minut alas. Samat ihmiset, joiden ei pitäisi olla mitään, mutta jotka kykenevät silti huutamaan. Taivas saa kuulla heidän äänensä. Kakofonia on minulle liikaa, suljen itseni siltä ja katson mustaa taivaankantta. Ensimmäistä kertaa minulla on todella ikävä kotia. Siitä huolimatta, että lähdin, siitä huolimatta, mitä siellä koin.

Vaikka eihän se enää minun kotini ole. Kotini on nyt täällä, huutavien ihmisten joukossa. Tämä kipeä, kova maa, joka ei silitä ketään lepoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti