Vapaa ihostaan: luku 4

Luku 4: Putous

Istun leiriaukion reunalla, kun Aja lähestyy minua. Sydämeni sykkii yhä, taistelu on painunut verkkokalvoilleni, se ei anna itsensä unohtua. Toisen tappaminen. Kipua kuin se olisi omaani. Aja tekee kädellään eleen, joka käskee minut ylös. Nousen nopeasti, kohtaan hänen tummat silmänsä. Ne ovat niin syvät, että erotan kuvani niistä. Poika, jolla ei ole enää lettejä.

”Sinun pitää saada nähdä elinalueemme rajat”, Aja sanoo ja huiskauttaa kättään jollekulle takanamme. Erotan voimakkaan siluetin. Taistelun voittanut Konai on taas leirissä ja hymyilee, kunnes hänen äitinsä viittoo hänet luokseen. Ylpeys liikkeissään hän kävelee luoksemme, nyökkää meille molemmille.

”Konai, sinä saat näyttää aluettamme Kherille”, Aja sanoo pojalle. Konain silmissä välähtää, mutta hän tyytyy nyökkäämään äidilleen. Kun hän kääntyy, minä tiedän, että minun täytyy seurata. En saa kysyä kysymyksiä. Minun pitää löytää itse vastaus siihen, miksi nämä ihmiset huutavat kuin villipedot, tahtovat tappaa toisiaan kuin olisivat sellaisia.

Konai kävelee niin rivakasti, että epäilen hänen haluavan kadottaa minut perästään. Kun olemme kulkeneet kalliot ohittavaa polkua ylös niin pitkälle, että Aja ei enää näe meitä, Konai kääntyy puoleeni. Letit keinahtelevat askelten tahdissa, silmät ovat siristyneet, suu pelkkä kovaksi puristunut viiva.

”Olit niin olevinasi, kun tulit tänne”, Konai naurahtaa. Hänen äänensä on kirkas, puhetapansa mutkattomampi kuin äitinsä. Ajalla on voimakas ääntämys, luja ja vääntynyt, erilainen kuin puhe siellä, mistä tulen. Konai puhuu selkeämmin. Halveksuntaa äänessään. ”Nyt sinulla on hädin tuskin hiuksia ollenkaan. Miltä se mahtaa tuntua, tulokas?”

Käännän katseeni Konaista tiehen. Se nousee vielä, kunnes tulemme korkeimmalle huipulle. Maailman äärelle. Konai tarkkailee jokaista elettäni. Tilanne on juuri kuten epäilinkin. Minä olen hänelle uhka, olen kävellyt hänen tilaansa. Minä, poika, jolla oli kolme lettiä, enemmän kuin hänellä on vielä suuren miehen tapettuaankaan. On kuin olisin tullut hänen iholleen, vienyt hänen oikeutensa itseensä. Hän katsoo minua kuin varasta, vaikka en ole koskettanut häntä tai sanonut hänelle sanaakaan.

”Äiti varmasti haluaisi, että kohtelen sinua kuin veljeä”, Konai sanoo sylkäisten polulle. Hän venyttelee käsiään, erotan lihasten liikkeet ihon läpi. Harjoittelu ja työ näkyvät ruumiissa, jolla on aivan erilainen tarina kerrottavaksi kuin omallani.

”Mutta minä en tarvitse veljeä. En tarvitse sellaista kuin sinä. Muualta tullutta.” Hän sanoo sen kuin se polttaisi hänen kieltään.

”Minä olen voittanut juuri toisen taisteluni, ja hän passittaa minut tänne näyttämään sinulle rajoja kuin pahaiselle kakaralle”, Konai sähähtää. Hän puhuu enemmän kuin kukaan täällä. Hänessä on kovin paljon kaikkea. ”Hän aliarvioi minua.”

Tai tahtoo opettaa sinulle jotakin. En sano sitä ääneen.

”Minä tahdon, että sinä tiedät paikkasi. Sinusta ei koskaan tule yhtä meistä. Sinä olet tungettelija, muukalainen, ja minä aion varmistaa, että muistat sen.”

Hänen ei tarvitsisi sanoa sitä minulle, minä olen lukenut sen jo kaikesta, mitä hän on seistessään vierelläni.

”Näyttäisitkö minulle rajat?”

Rystynen iskeytyy suoraan poskelleni. En ehdi väistää, kehoni on liian turtunut kaikesta siitä, mitä on joutunut kokemaan sitten auringonnousun.

”Mikä sinulla on hätänä?!” Konai huutaa niin, että sylki lentää suoraan kasvoilleni. ”Minä yritän puhua sinulle! Oletko sinä kuuro!”

En vetäydy kauemmas, kallistan vain päätäni. Poskeani jomottaa, siihen jää jälki, mutta verta ei tule. Kehoni saa olla vereltä rauhassa. Konain piirteet ovat hurjistuneet. Olin oikeassa. Hänessä on paljon sellaista, mitä en ole nähnyt vielä kenessäkään. Niin kiihkeä. Täynnä paloa. Mutta mehän olemme vain ruumiita. Kuinka hän on oppinut olemaan niin paljon?

”Aja halusi, että näytät minulle rajat. Näyttäisitkö ne?”

”Minä näytän sinulle paikkasi”, Konai sihisee hampaittensa välistä. ”Kaiverran sen vaikka lihaasi, jos minun täytyy.”

Konai tulee lähemmäs, yrittää tarttua minuun, mutta minä väistän. Kehoni on muuri. Sitä ei läpäistä. Hän ei yritä uudelleen. Sen sijaan hänen kulmansa ovat kaartuneet hämmästykseen.

”Mitä sinä…” Konai pudistaa vaaleaa päätään. ”Kolme lettiä. Totta tosiaan, sinä olet varsinainen riesa.” Hän näyttää loukkaantuneelta siitä, etten antanut enää satuttaa itseäni. Minä tiedän rajani. Minun ei ole tarvinnut tappaa saadakseni asemaani. Vaikka minulla ei ole enää lettejäni, Konai tietää, että ne olivat. Hän tietää, mihin minä pystyn, eikä kykene seisomaan lähelläni värisemättä raivosta.

”Tule perässä”, Konai murahtaa ja hyppää reunalta allamme kiemurtelevalle polulle. Minä kierrän polkua pitkin sinne, missä hän on. Minun ei tarvitse todistella hänelle mitään hypyillä tai sanoilla. Konai pudistelee päätään ja kulkee edelläni kääntymättä enää katsomaan minua. Hän puhuu kokoajan. Hän kertoo minulle, että alue, jossa nyt kuljemme, on harvoin käytössä. Harjoitusareenat jäävät taakse, leirin puolelle. Alue on suuri. Punaista kiveä, väsyneitä puita ja tasanteita. Siellä täällä näivettynyttä ruohoa. Täällä mikään ei kasva missään.

Maa viettää alaspäin. Olen kauempana aiemmasta kodistani kuin koskaan. Aroa ei näy, korkealle kohoava kallio kohoaa sen suojaajaksi. En ole ikinä tuntenut oloani turvallisemmaksi, vaikka olen kaksin pojan kanssa, jonka kynnet on vahvistettu ja joka voisi repiä minut kappaleiksi ja tietää sen. Minulla ei ole lettejä takaamassa asemaani. Vain letti takaa turvan, vain letillä voi saavuttaa asemansa ryhmässä. Myös tässä ryhmässä. Ehkä Ajan luoma elämä ei sittenkään ole niin erilaista. Puuttuvista leteistä huolimatta minä olen rauhallinen. Olen poissa sieltä, mistä jouduin lähtemään tekoni vuoksi. Pelko ei enää syö sisintäni tyhjäksi.

Näen kauempana alhaalla kohoavia puita. Vahvempia kuin ne, jotka kasvavat kivien ja auringossa tanssivan tomun kanssa. Ne ovat vallanneet itselleen elintilaa. Kykenen kuulemaan, kuinka joki solisee niiden lomassa. Joki, ja jokin voimakkaampi. Kuohu hakkaa tajuntaani, mutta en tavoita, mistä se tulee.

Kävelemme suoraan puiden lomaan. Konai puhuu edelleen, mutta minä en ole aikoihin kuunnellut hänen pilkkaavaa, kirkasta ääntään. Minä kuulen joen ja kuohun, ja lähempänä ymmärrän sen tulevan putouksesta. Suuri määrä vettä syöksyy alas ja soljuu jokena kauemmas. Väliin jää lammen kaltainen kaistale vihertävää, kirkasta vettä.

”Moni käy peseytymässä täällä”, Konai sanoo nyökäten vettä kohti. ”Putous on sen verran pieni, että uinti on mahdollista. Vaikka ethän sinä hetkeen olekaan pesemässä kenenkään verta käsistäsi.” Konai katsoo hymyillen päälakeani, jossa hiusteni jäänteet sojottavat. Minä en haastaisi ketään taisteluun vielä pitkään aikaan. En ole käynyt ensiriittiänikään vielä. Koen, että minun ei kuulu kysyä sellaisista asioista Konailta. Hän ei osaa sanoa lausettakaan ilman ylemmyydentuntoa. Keskityn hänen sijastaan soljuvaan, vihertävään veteen. Sade on nostanut pintaa korkeammalle kuin se yleensä on. Kivet lammen reunoilla jäävät miltei pinnan alle.

”Mitä putouksen takana on?”

Konai kurtistaa kulmiaan.

”Putouksen takana?” Konai kohauttaa harteitaan. ”Tuskin mitään. Ei sellainen ole olennaista. Maa on pelkkä leikkikenttä. Ei luonto ole olennainen. Me ihmiset olemme.”

Hän puhuu sellaisen pojan äänellä, joka on juuri kaatanut itseään monta kertaa suuremman miehen, avannut tämän kurkun kaikkien katsoessa.

”Minne sinä veit hänen ruumiinsa? Sen miehen.”

Konai jatkaa minun tuijottamistani.

”Etkö sinä tiedä?” Ensimmäiset sanat, joista ylemmyys ei syöksy putouksen lailla iholleni. Aidosti yllättyneet. ”Minne teillä viedään taistelussa voitetut, jos ei arolle?”

Arolle. Minä hätkähdän. Sinne Konai siis katosi. Hän kantoi miehen ruumiin alas arolle saakka. Arolle, jonne ei koskaan saa mennä yksin. Hiljainen aro odottaa hetkeä viedä mukanaan sen, joka sen pinnalle astuu. Millaisten ihmisten luo minä olen oikein tullut? Keitä ovat sellaiset, jotka eivät pelkää aroa?

Konailta kestää hetki ymmärtää. Suu avautuu, silmät suurenevat.

”Te ette tapa heitä…”

Minun katseeni vahvistaa sen.

”Uskomatonta. Uskomatonta.” Konai todella puhuu paljon. ”Kolme lettiä tappamatta ketään.” Ilo kuplii äänessä. Tyydytys. ”Eihän sinusta sitten ole mihinkään! Mihin äiti oikein tahtoo sinua käyttää, jos et osaa taistellakaan kunnolla?”

Siitä meillä on eroavat näkemykset. Verta on kynsieni alla ikuisesti.

Konai tuuppaa minua olkaan ja virnistää. Jokin kiiltelee hänen ylähampaissaan. Hänellä on aseita suussaankin. Kylmä leviää ruumiini jokaiseen ääreen.

”Tiedätkö, Kheri, me tulemme vielä varmasti toimeen”, Konai hymyilee minulle. Sitten hän kääntää selkänsä ja hyppää kirkkaaseen veteen. Näen, kuinka hän ui kauemmas kevyin vedoin, antaa veden huuhtoa veren rintakehältään. Kun hän ui lähemmäs, hänen silmissään kiiltää.

”Kheri, seuraavaksi minä haastan sinut. Sitten, kun sinä olet käynyt ensiriittisi ja kuulut lopullisesti meihin.” Ylpeys hohkaa Konain sanoissa. Minä käännän hänelle selkäni ja jätän hänet huutamaan perääni.