Luku 29: Kaunein laulu
Asaelin kosketus on armahdus
polttelevalle, kipeälle iholleni. Jano on herännyt huulillani,
kuljetan niitä pitkin hänen kaulaansa, sallin kehoni sulaa kiinni
häneen. Ei hänen jatkeekseen, vaan omaksi kokonaisuudekseen.
Sulamme toisiimme, olemme hetken enemmän yhtä kuin taivas ja maa,
ja sitten päästämme toisemme pois hymy kasvoillaan.
”Sinä tt...tunnut erilaiselta,
Kheri”, Asael sanoo kallistaen päätään. ”Onko jj...jotakin
sattunut?”
Minä tiedän. Kehoni kertoo sen
hänelle.
”Olen ymmärtänyt”, sanon
lopulta. En kertoisi Ajasta mitään. Hänen kipunsa ja minun
kipunsa, ne ovat liian erilaiset. Elämme eri tavalla niiden
muovaamissa kehoissamme. ”Minä en tahdo vapautua. En nyt enkä
koskaan.”
”Mutta ss...sinusta tuntuu silti
joskus siltä, että sinun täytyy.”
Nyökkään. Aja osaa juosta kehoni
loppuun, sotkea mieleni nurkat ja saada minut haluamaan sitä. Niin
kuin tyhjyys olisi ainoa vaihtoehto satutetulle.
”Minä en suostu siihen.”
Ensimmäistä kertaa tunnen voiman äänessäni.
Asael hymyilee. Hän tuntuu odottavan
vielä lisää sanoja, mutta en tiedä, onko niitä. Pinnan alla
lepää jotakin mustaa. Pimeää ainetta, joka puskisi pintaan heti,
kun antaisin itseni ajatella kaikkea liian pitkään. Mutta en tee
niin. Täytän kaiken valolla ja lämmöllä, jonka saan Asaelin
hymystä.
”Aion taistella”, sanon uudella
voimallani. Kehoni on ruvella ja rikki, mutta minä olen vielä
täällä, minua ei vaimenneta. Minä sykin ja palan, synnyn
uudelleen hajotetussa ruumiissani. Saan takaisin sen voiman, jonka he
kaikki minulta veivät. Otan sen voimalla ja väkisin, aivan kuten se
vietiinkin. Olen luja. Kova. Läpäisemätön. Jos lempeys kuolee sen
tieltä, annan sen mennä, en kuljeta sen ruumista arolle, se saa
hukkua hiekkaan. Katson Asaelia voima ruumiissani sykkien, ja hänen
hymyynsä syntyy uusi sävy, hän katsoo eri tavalla kuin koskaan.
Asael tulee lähemmäs. Painaa
hetkeksi huulensa omilleni, vie kätensä lanteilleni. Hänellä on
niin pitkät ja kauniit sormet. Haluan ne kaikkialle. Minä olen
vahva häntä vasten, hän paistettelee tahdossani, hamuaa sitä
iholtani kuin viimeistä vettä maailmassa. Kehoni vapisee, mutta ei
pelosta, en salli pelon enää saapua, pimeä on jäänyt sisälle.
Kun Asael työntää minut hellästi luolan lattiaa vasten ja asettuu
päälleni, pelko käväisee aaltona.
Muisto. Vanha kuva, tuttu jokaista
yksityiskohtaa myöten. Mies, paljon vanhempi kuin Asael. Vanttera ja
tietoinen siitä, mitä haluaa. Suljen silmäni ennen kuin Asael
näkee, mitä kehoni muistaa. Se on Asael. Kaunis, puhdas. Ei se
mies. Ei enää koskaan se mies. Avaan silmäni ja vien käteni
Asaelin niskaan, painan hänet hellästi lähemmäs. Älä mene pois.
Et saa mennä.
Asael kohtaa katseeni, kysyy ääneti
lupaa vielä kerran. Kiitän häntä huulillani siitä, että hän
aina kysyy, aina varmistaa. Mitä minä sanoinkaan hänelle silloin?
Älä tule ihoni alle. Tule. Nyt jos koskaan, tule, ota kaikki
minusta. Asael tietää, että haluan sitä. Hänen kätensä
kääntävät minut varoen, hän pitää minua hyvänään, koskee
jatkuvasti, jotta en menetä yhteyttäni kehooni. Ei mitään hätää.
Jokainen värähdys on tarpeeksi.
Ensin muistot, sitten kipu. Puristan suuni kiinni, en saata huutaa,
en voi tehdä sitä nyt. Asael. Asael. Kuin laulu. Kaunein laulu.
Ei kukaan muu. Varovainen huokaus pääsee vapaaksi, Asael
tarkistaa kosketuksillaan, olenko kunnossa, ja minä olen, minä
haluan hänen jatkavan, en koskaan pääse pelosta ilman häntä. En
ilman tätä. Kosketusta, joka silittää minut kokoon. Voimaa, joka
sykkii ruumiissani, tekee siitä uuden. Kestävän. Kykenevän. Kuin
se kuuluisi pojalle, joka osaa sittenkin elää.
*
Hengitykseni on tasaantunut. Luolan
katosta putoaa vesipisaroita rinnalleni. Makaan Asaelin kyljessä
kiinni, hän silittää hiuksiani hiljaa. Ruumiini on rento, se on
päästänyt irti kaikesta pelosta ja lepää nyt nautinnon
jälkilämmössä, kelluu siinä kuin vedessä. Kiepsahdan puoliksi
ylös, kumarrun Asaelin ylle, annan lettieni kutitella hänen
piirteitään ja sivelen hiljaa hänen kasvojensa laitoja. Kaunein.
Hän tulee ennen kaikkia muita.
”Ss...sinä olet onnistunut
pysymään… lempeänä”, Asael kuiskaa minulle. ”Kosketuksesi…
kertoo sen.”
Hymyilen. Ehkä minä olen. Minä en
tiedä, mikä minusta tekee sellaisen. Kaikki tässä maailmassa on
niin kovaa. Niin hirvittävän kovaa. Minä en kykene elämään
niin. Minun ääreni ovat valoa.
”Kheri… Mm...minä olen tavattoman
ylpeä sinusta.” Asael silittää vuorostaan poskeani. Lämmin.
”Tahdon, että mm...muistat sen aina.”
”Sanot sen kuin olisit menossa
jonnekin.”
”Ss...sitä ei voi koskaan tietää,
mitä käy, kun elää tt...tällaisessa maailmassa. Minut on jo
yritetty tt...tappaa kerran, miksi joku ei tekisi sitä uudelleen?”
Kulmani kurtistuvat. Lämpö säröilee.
Vetäydyn kauemmas, mutta Asael kuljettaa minut hellästi rinnalleen,
jättää minut siihen, iholleen.
”A...nteeksi, että puhun näin
tt...tällaisella hetkellä.” Äänteet katkeilevat tavallista
enemmän. Pelkääkö hän jotakin?
”Asael, onko kaikki kunnossa?”
”On”, hän kuiskaa. ”Minä vain…
tunnen niin paljon jj...juuri nyt.”
Sivelen Asaelin kylkeä, yritän saada
vastausta ulos, mutta Asael vaikenee. Kurotan katsomaan häntä
silmiin. Ne ovat kyynelissä.
”Asael?”
”Kheri… Kävi, mitä kävi,
mm...muista, että sinä olet lempeä. Aina.”
”Mitä sinä…”
Asael nousee istumaan, vie kätensä
ympärilleni, pitää tiukasti kiinni ja painaa huulet omilleni. Hän
ei päästä irti, antaudun hänen kosketukselleen. Hänen tilallaan
ei ole enää ketään muuta. Ei pelkoa, ei muistoa miehestä.
Ainoastaan hän. Kaunein lauluni.
”Kaikki kunnossa”, Asael kuiskaa
suutani vasten. ”Ei… hätää. Ss…sinä olet vain erilainen.
Voimassasi on uusi ss...sävy. Hätkähdin sitä. Siinä kaikki. Pysy
siinä, Kheri. Älä… mene.”
En minä mene. En voisi. Olen löytänyt
uuden voiman, uuden tavan elää. Heittäydyn sitä päin ja toivon,
että se kantaa. Painan pääni Asaelin rinnalle, annan hänen
hivellä selkääni, tuudittaa kehoni rauhaan. Sen jälkeen kuuluu
vain putouksen tasainen kuohu ja Asaelin sydämen villi syke. Hän on
elossa. Me molemmat olemme. Olen löytänyt tien takaisin
ruumiiseeni. Hänen laulunsa kutsui minut kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti