Luku 43: Hyvästi
Muistan odottaneeni myrskyä vasta
silloin, kun se tulee. Se on pysytellyt poissa kauan, kokonaisen
pimeän jakson yli. Silloin, kun lädin ja tulin tänne, lempeän
maan luo, myrsky teki tuloaan. Se tulee vasta nyt, ja se tulee
voimalla. Sadepilvien keräännyttyä taivas avautuu, vapauttaa
raivonsa. Annan sen sataa harteilleni kaikella voimallaan.
Tänään olen yksin. Emme elä Konain
kanssa samalla alueella. Minä olen Akvamarin pohjoisosissa,
kauempana alueista, joissa ryhmät elävät. Täällä metsä on
sankempaa ja kalliot korkeampia, mutta taivas yhtä tumma
raivotessaan. Istun korkeimmalla kalliolla ja annan kehoni tuudittua
kylmään sadeveteen. Kovin harva asia tämän auringon alla on
kylmää, mutta sadevesi kaikessa vihassaan on viileämpää kuin
mikään useaan pimeään jaksoon. Sada, sada kaikki, minä olen
odottanut sinua.
Sade peittää kaikki äänet alleen.
Sen huuto on kaikki, mitä kuulen. Vasta, kun erotan sivusilmällä
hahmon kivien takaa, jännityn ja vien kädet suojakseni. Hetken olen
näkevinäni Konain. Lähestyjä on kuitenkin paljon pitempi. Leveät
hartiat ja pitkä, sateen selkään piiskaama valkea tukka. Aja.
Melkein äiti. Nainen, jonka jätin taakseni, jota en kuvitellut enää
koskaan näkeväni. Hän ei ole kuten se mies. Olisin voinut elää
hänen kanssa saman auringon alla. Minä en vihaa häntä.
Aja lähestyy minua varmuudella. Hän
ei kuitenkaan käy oitis kimppuuni. Sade hidastaa hänen liikkeitään,
hänen täytyy varoa askeliaan vieraalla maalla. Nainen, joka tuskin
koskaan lähtee oman ryhmänsä luota, on nyt täällä, minun
luonani. Hän on etsinyt minut Akvamarin toiselta laidalta. Minut
kaikista niistä, jotka on menettänyt luonnolle.
”Kheri.” Aja lausuu nimeni yhä
samalla tavalla. Se ei kuulu hänen suuhunsa. Hän vääntää siitä
jotakin muuta. ”Poikani. Sinä olet yhä elossa.”
Poikani. Kerrankin hän sanoo suoraan,
kuka minä hänelle olen. Sinäkö hän on minua pitänyt kaiken
tämän ajan, poikanaan?
”Aja.” Kallistan päätäni.
”Meidän ei pitänyt enää koskaan tavata. Ja siinä sinä olet.”
”Tässä minä olen.”
Aja tulee lähemmäs. Ensimmäinen
ajatukseni ei ole, miten taistelen hänen kanssaan tässä maastossa.
Aivan ensimmäiseksi minä ajattelen, mitä teen, jos Konai saapuu
kalliolle tänä iltana. Ajan kuolleena pidetty poika. Minun
säästämäni henki. He eivät saa tavata enää koskaan. Minä
kestän tämän, mutta Konaita suojelen koko ruumiillani. Kunpa hän
ei koskaan tulisi.
”Sinä kielsit minua tulemasta,
mutta minä en voi koskaan antaa sinun olla, kyllähän sinä sen
tiedät”, Aja sanoo katsomatta minua silmiin melkein kuin häpeäisi.
Minä tiedän kyllä. Minä olen hänen
jatkeensa. Todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Nainen,
joka ei usko tyhjenemiseen, pakottaa toisia siihen sellaisella
vimmalla, että voisi miltei kuvitella hänen jo luovuttavan. Mutta
ei hän. Ei Aja. Kivun tie on loputon, eikä sitä voi katkaista. Se
kävellään loppuun asti sellaisenaan.
”Miksi sinä olet nyt täällä?
Minä lähdin lopullisesti.”
”Sinä olet enää pelkkä
vääristynyt yritykseni”, Aja huokaa, ”virhe, jonka tein. Katson
velvollisuudekseni päättää aloittamani ja päästää sinut
kärsimyksestäsi.”
”Mutta Aja, en minä kärsi.”
Ensimmäistä kertaa todella tarkoitan sitä. Minulla on raivoaan
huutava taivas, kaunein kaikista. Minulla on veli, jolle puhua, kun
pääni käy liian ahtaaksi. Minä olen maassa ja tuulessa,
kaikkialla, minä olen niin elossa kuin kukaan voi olla. Minä
toivun. Paranen hiljalleen. Annan itselleni anteeksi kaiken
aiheutetun ja koetun kivun. Kenenkään muun anteeksiantoa en
tarvitse. Minä haluan vain eteenpäin.
Ajan silmät siristyvät. On kuin
olisi mahdotonta ajatella, että minä, itseäni ulos sylkenyt lapsi,
jonka hän otti luokseen, on nyt miltei kokonainen, miltei itsensä.
Hän katsoo kuin olisin pettänyt hänet, vaikka hänhän meistä oli
se, joka potki toisen alas yhä vain uudelleen. Hän ei voi koskaan
antaa minulle anteeksi sitä, että olen kaiken tämän jälkeen yhä
ihminen.
”Kheri, minä haastan sinut.” Aja
kohottaa leukaansa. ”Viimeisen kerran. Kuten leirissä.”
Mekö taistelisimme täällä,
sateessa, kallionjuurella? On pahempiakin paikkoja. Ei ole mitään,
missä hän ei olisi sinua lyönyt. Huomaan nyökkääväni.
Hyväksyn sen. En olisi koskaan halunnut taistella häntä vastaan.
Hän tekee kieltäytymisen minulle mahdottomaksi. Hän on jo
levittänyt reitensä ja jännittänyt hartiansa. Olen taistellut
hänen kanssaan lukemattomia kertoja, mutta en koskaan näin. En
koskaan tappaakseni.
Aja iskee koko voimallaan. Hän
hyökkää kulmista, joista joku leirissä suuttuisi ja kieltäytyisi
seuraavasta harjoittelukierroksesta. Hän lyö niin suurella
voimalla, että kukaan leirin nuorimmista ei selviäisi siitä. Sinä
selvisit. Sinä olit silloin nuorempi kuin he. Aja ei anna armoa.
Ei ole koskaan antanut, ei minun kanssani. Mutta minä olen
muuttunut. Minä en ole enää se pieni poika, joka antoi piestä
itsensä alas. Minä olen nyt toinen, olen ottanut omakseni maailman,
tullut osaksi sitä ihmisenä, pelkkänä ihmisenä enkä minään
muuna. Minua hän ei tyhjennä. En anna itseäni kivulle. En koskaan.
Taistelen veren maku suussa hänen kanssaan vaikka se olisi loppuni.
Minä en luovuta.
Hänkään ei anna periksi. Muistan
yhden ainoan kerran, jolloin löin häntä niin lujaa ja yllättäen,
että hän vuosi verta pitkään. Etsin samoja kulmia, etsin tietä,
mutta hän iskee minut maahan. Selkä kiveä vasten. Sade silmissäni.
Olen jälleen hänen reisiensä välissä, hän pitää lujaa kiinni.
Maistan veren suussani. Sade pyyhkii osan mukaansa. Hän on valmis
viimeistelemään minut, mutta hän epäröi. Edellisellä kerralla,
kun hän oli tällä tavoin yläpuolellani, minä irtosin. Vieläkö
hän haluaa yrittää? Vieläkö hänellä on jotakin, jolla iskeä
minut ulos kehostani? Edellinen kerta vei minulta miehen, jonka ihoa
kaipaan joka päivä, jonka elän yksin.
Ajan epäröinti ei kestä kauaa. Vain
niin vähän, että saan iskettyä häntä suoraan kasvoihin.
Riittävän lujaa, jotta hänen otteensa herpaantuu. Pääsen hänen
otteestaan ja isken heti koko voimallani. Käytän koko ruumistani,
saan hänet maahan hetkessä. Hän ei varautunut. Hän ei osannut
odottaa minun olevan vielä täällä. Ei ole enää mitään
sellaista, jolla hän saisi minut irtoamaan.
On minun vuoroni katsoa maassa
makaavaa Ajaa. Hän sylkee verta. Aja on voimakas, tavattoman luja,
ja voisi koska tahansa nostaa itsensä maasta. Hän ei tee niin heti,
mutta en luota siihen, ettei hän tekisi. Puristan lähintä terävää
kiveä kädessäni. Varmistan, että jos hän nousee, minulla on ase
häntä vastaan.
”Me olemme ihmisiä”, minä sanon
sateessa makaavalle naiselle, joka ajatteli hetken olevansa äitini
ja voivansa murtaa minut. ”Sinä opetit minulle vain yhden tavan
elää, vain yhden kielen. Mutta sinun pitäisi tietää paremmin.
Sinä koit sen minkä minäkin.”
Ajan mustat silmät kertovat minulle
riittävästi. Kerrankin minä olen se, joka puhuu ja hän se, joka
kuuntelee.
”Minä olen nähnyt aron. Olen
nähnyt, mitä se tekee ihmisille. Siellä elävät eivät ole enää
ketään. Sinä et halua sitä kenellekään. Et oikeasti. Sinä et
vain halua tuntea.”
Aja näyttää väsyneeltä. Paljon
vanhemmalta nyt, kun makaa selällään maassa katseessaan ainoastaan
toivo päästä pois. Minä voisin antaa sen hänelle. Hänen ikuisen
toiveensa. Vapautuksen.
”Ei ole olemassa vapautusta
elämässä”, minä kuiskaan. ”Et tule olemaan vapaa niin kauan,
kun elät ihmisen ruumiissa. Sen minä olen joutunut oppimaan.”
Kumarrun lähemmäs kivi kädessäni.
Aja ei enää tekisi mitään. Olen varma siitä. Ajan silmät ovat
väsyneet ja päästäneet jo irti.
”Tahdotko sinä vapautua”, sanon
aivan vasten hänen kasvojaan, ”äiti?”
Katse on vastaus. Se on täynnä
kyyneliä. Me molemmat tiedämme jo. Minä otan kiven ja isken ja
elän sen kanssa, että kykenen tekemään niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti