Vapaa ihostaan: luku 7

Luku 7: Rajat

Konai ei koskaan kertonut minulle, mistä tässä kaikessa on kyse. Se on ensimmäinen ajatukseni, kun herään. Ketään ei ensisilmäyksellä näy missään. Aurinko ei ole vielä kivunnut aron takaa taivaalle, aamuyön hämärä istuu kanssani. Silmäni ovat tottuneet pimeään, erotan kumaran hahmon tasanteen toisella puolella. Kyyristynyt, matala olento. Ihminen. Mutta millainen ihminen istuu kuin ranka olisi käpertynyt itseensä?

Kävelen olennon luo, kumarrun hänen puoleensa, tahdon uskoa, että hän on muodostaan huolimatta ihminen. Lähempää katsottuna muoto on vänkä, mutta siinä on tarina, jota osaan seurata. Kuin kartta. Kyseessä on nainen. Vanha, hirvittävän vanha nainen. Silmät ovat kuin kaksi pientä lätäkköä ryppyjen kartan keskellä. Kirkkaat ja pienet. Hiukset ovat harmaat ja pitkät, täydelliset vapaat ja vahvat. Ei lettejä painamassa niitä.

”Sinä olet se uusi”, nainen sanoo. ”Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Onko nainen yksi ryhmästä? Eikö hän ole nähnyt, kuinka hiukseni riistettiin ja nimeäni huudettiin kuin sotahuutoa?

”Kheri”, kuiskaan nimeni. Aamuhämärässä vanha nainen tuntuu vain vaivoin todelliselta. En ole koskaan nähnyt yhtä vanhaa ihmistä. Tämän auringon alla kukaan ei elä juuri neljääkymmentä pimeää jaksoa vanhemmaksi. Karu maa vie omansa taivaanrannan taa ja pitää luonaan. Me kuolemme nuorina.

”Kuka sinä olet?”

Naisen silmät painuvat kiinni, hetken kasvot ovat pelkkää ryppyjen karttaa.

”Viisas on se, joka kysyy”, nainen hymähtää. Hymy tekee juonteista entistä syvempiä. ”Minua kutsutaan Galinaksi.”

Nyökkään. Vanhalla naisella on nimi. Se sitoo hänet hetkeen, tekee hänestä todellisemman. Galina. Todellinen ihminen.

”Kuinka sinä…” Sanat jäävät kurkkuuni. En ole nähnyt Galinaa täällä aiemmin. Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle, että ihminen voisi elää niin pitkään.

”Kuinka elän, vai kuinka olen täällä? Valitse kysymyksesi tarkoin, Kheri. Ne voi kysyä vain kerran.”

Galinan ääni on miltei kuin hän ei olisi täällä lainkaan. Nainen, joka on sekä jossain muualla että täällä. Kuinka hän tekee sen? Miksi minä pystyn olemaan vain poissa tai läsnä raadellussa ruumiissani? Kumarrun lähemmäs, istuudun hänen vierelleen, vaikka kukaan täällä ei varmasti nauttisi minun löytämisestäni vanhan naisen luota. Mitä Konai sanoikaan toisiin tutustumisesta?

”Kuinka sinä saat pitää hiuksesi avoimena?” Aivan kuten Aja.

Katkonainen ääni täyttää hämärän. Nauru. Se kaikkoaa Galinasta kouristuksina, hetken pelkään, että vanha nainen kuolee käsiini.

”Minä olen vapautunut.”

Kulmani kurtistuvat. Jokin minussa huvittaa Galinaa, sillä hän nauraa jälleen. Nauru ei pilkkaa minua, se vain kutittelee.

”Sinä et vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, ethän? Sinä et ole vielä ensiriittiäsikään käynyt.”

Niin paljon kaikkea sellaista, josta minä en tiedä mitään. Josta minä en voi kysyä mitään. Mikään Galinassa ei varsinaisesti anna minulle lupaa kysyä häneltäkään. Pudistan päätäni, Galinan kasvot vaikenevat. Kapea käsi tavoittaa omani, tunnen kaikki rypyt ihoani vasten. Galina puristaa lujaa, vaikka näyttää hauraalta, vääntyneeltä. Minä en aliarvioi ketään sellaista. Olen nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni, että hennoinkin voi kävellä omilla jaloillaan.

”Minä olen tämän ryhmän jäsen, jos sinä sitä mietit”, Galina sanoo. ”Vapautumisen merkitys sinun täytyy löytää itse.”

Aina itse. Kaikki täällä ovat sellaisia.

”Minulle on sanottu, että en saa olla kukaan. Oletko sinä? Sinullahan on vielä nimi.”

”Ei nimi minua tähän maailmaan sido. Se on vain väline.” Ääni, joka ei kuulu enää minnekään. Läsnä ja poissa.

”Mistä tässä kaikessa on kyse?”

Käsi puristuu lujemmin omalleni.

”Aivan”, minä hengähdän, ”pitää löytää itse.”

Galina hymyilee taas.

Vanha nainen päästää kädestäni, vie kosketuksensa kasvoilleni. Aivan kuten Aja ennen kuin hän toi minut tänne. Galina ei kuitenkaan koske kuten Aja sateen kastelemalla kädellään. Galina ei etsi. Hänen kosketuksensa on lohdullinen, ei suoran lämmin. Se haluaa vain kertoa minulle, että saan olla tässä, että löytäisin vastaukseni kyllä. Kykenen sulkemaan silmäni hänen kosketuksessaan.

”Kheri! Kheri, mitä sinä teet?” Konai. Vain Konai huutaa noin.

En säpsähdä, avaan vain silmäni ja kohtaan Galinan kirkkaat lammikot. Nainen nyökkää minulle. En kysy, voinko auttaa häntä ylös. Hän nousisi itse, kun olisi sen aika. Vapautan itseni hänen kosketuksestaan ja juoksen Konain luo. Auringosta on olemassa jo aie aron takana. Päivä nousee pian.

Konai läimäisee minua ohimoon. En tee mitään väistääkseni iskua. Tiedän, että Galina katsoo meitä. Haluan hänen näkevän sen. Todistavan, miten nämä ihmiset koskevat minua kuin olisin heidän, kuin minut olisi jo sidottu jonnekin. Mutta minä en valita. Minähän annoin itseni.

”Pysy kaukana vapautuneesta! Sinä et ymmärrä vielä mistään mitään, sinulla ei ole oikeutta jahdata vastauksia sellaiselta, jolla ne on”, Konai sähähtää.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä hän puhuu. Ehkä hän ei itse ymmärrä sitä. Hän ei eilen viimeistellyt puhettaan.

”Minulla on täysi työ pysyä perässäsi. Ensin sinä kyselit Asaelista, sitten löydän sinut vapautuneen luota.” Konai pudistelee päätään. ”Sinä olet aivan sietämätön.”

”Silti sinä hakeudut aina luokseni.”

Käsi kohoaa uudelleen iskeäkseen, mutta minä pysäytän sen omallani. Ei enää. Ei uudelleen. Raivo leviää Konain piirteisiin, kun hän ymmärtää, mitä teen hänen kanssaan.

”Kuinka sinä kehtaat?” Konai sylkäisee. ”Älä leiki kanssani! Aivan kuin yrittäisit saada minua näyttämään heikolta. Sinä voisit torjua jokaisen iskuni, mutta et tee niin. Mitä sinä oikein pelaat?”

Minä vilkaisen sivusilmälläni Galinaa. Hän on yhä paikallaan. Hän on nähnyt kaiken.

”En mitään, Konai”, sanon hymyillen ja käännän Konaille selkäni silläkin uhalla, että hän voisi hyökätä kimppuuni takaa päin kuten äitinsä vain muutamaa päivää sitten. Konai ei kuitenkaan ole kuten äitinsä. Hän ei ymmärrä maailmaa samalla tavalla. Hän antaa minun olla.

”Miksi sinä ylipäätään olet jo hereillä?” Konai yrittää vielä.

Kohautan harteitani. Kehoni vain heräsi. Ei se minusta ole kiinni.

”Voisitko edes yrittää keskustella kanssani? On hirvittävää, kun et puhu mitään. Aivan kuin olisit kuollut.”

Mutta olenhan minä. Annoin itseni.

”Vai etkö vain tahdo puhua minulle?”

Ei, Konai, kyse ei ole sinusta, ei tällä kertaa. Mutta tekee sinulle hyvää ymmärtää, että kaikki tämän auringon alla ei kumarra sinua ja syntyperääsi.

”Selvä on sitten. Älä puhu minulle. Kyllä sinä ainakin taistella osaat. Se riittää minulle.”

Konai on aikeissa iskeä minua rintaan siinä, keskellä aamun hämärää, leiriaukiota. Minä en ehdi pysäyttää häntä, jokin muu ehtii. Konai vetäytyy luotani, perääntyy useita metrejä kuin olisin viimeinen ihminen, jota tässä maailmassa kannattaisi satuttaa. Hänen katseensa on miltei hurjistunut.

Kun katson taakseni, tiedän jo, kuka siellä seisoo. Ajan ryhti on suora, mustat silmät pelkät viirut porautuneena omaan poikaansa. Konai pudistaa päätään, mutta Ajan eleet eivät anna armoa. Hän viskauttaa valkeaa päätään vasemmalle, ja Konai juoksee oitis pois, kenties herättämään jonkun muun harjoittelemaan kanssaan. Sitten Aja katsoo minuun. Lävistää minut. Kehoni ei ole vielä unohtanut, mitä hän teki minulle. Nyt hän kohottaa leukaansa tavalla, joka käskee seuraamaan. Kuljemme polkua ylös eri suuntaan kuin aron puolelle jäävät harjoittelualueet. Aja vie minut kauemmas. Metsään saakka, sinne, missä aurinko putoaa lehvien läpi maahan. Nyt aurinko ei ole vielä kohonnut. Kävelemme pitkän matkan hiljaisuudessa suoraan hämärään kietoutuneeseen metsään. Kykenen kuulemaan putouksen kuohunnan kauempana puiden lomassa.

”Huomaan, että olet tavannut Galinan.”

Nyökkään. Kartta iholla. Pienet, kirkkaat silmät.

”Konai on yliampuva, mutta hän oli oikeassa. Älä mene puhumaan vapautuneelle omin päin.”

”Kuinka –”

Kuinka minä tunnistan heidät. Ymmärrän heti, kun avaan suuni. Galinan hiukset olivat avoimet. Aivan kuten vuorenlujan naisen edessäni.

”Mutta sinullahan… sinä olet myös…”

”Vapautunut?” Aja nauraa. ”Me puhumme siitä vasta sitten, kun olet ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.” Ajan jalka piirtää maahan viivaa. ”Sitä paitsi minä olen johtaja, joten se on eri asia.”

En tiedä, mitä eroa sillä on. Kotonakin johtajalla oli hiukset aina auki, mutta se oli vain johtajan merkki, ei mitään muuta. Sillä ei ollut mitään tekemistä vapauden kanssa. Johtaja oli vain johtaja. Oli. Enää hän ei ole mitään, kuten en minäkään hänen verensä vietyäni.

Aja nyökkää kohti piirtämäänsä viivaa. Me emme ole tulleet tänne vain keskustelemaan siitä, mitä minun pitää vielä ymmärtää. Opin ensimmäisestä kerrasta. Aja ei juttele. Aja iskee ja tahtoo tehdä minusta jotakin, jota en vielä hahmota.

”Hyökkää kimppuuni tämän rajan takaa. Älä tule sitä pitemmälle. Haluan, että harjoittelet tänään etäisyyttä”, Aja sanoo.

”Ovatko nämä harjoitukset?”

Aja vain nyökkää kohti viivaa. Selvä. Ei kysymyksiä.

Minä teen, mitä minun käsketään tehdä. Isken niin hyvin, kuin osaan. Aja pysyttelee viivan takana, väistelee taitavasti, mutta onnistun silti osumaan häneen. En tule hänen piirtämänsä viivan taa, en ylitä rajojani, vaikka en vielä ymmärrä, mitä hän haluaa tällä kaikella minulle kertoa. Olemme kaukana oikeista harjoittelutantereista, aivan kuin olisin erityinen, aivan kuin Aja tahtoisi harjoittaa vain minua. En uskalla arvata, mitä se tarkoittaa minun kannaltani. Kuinka kauan joutuisin tekemään tätä, kohtaamaan Ajan mustat silmät yhä vain uudelleen, kunnes ymmärtäisin?

Päivä nousee. Se nousee korkealle. Me vaihdamme harjoituksia. Me taistelemme kuin olisimme vertaiset. Aja ottaa minut tosissaan, hän näkee, mitä kolme lettiä tarkoittivat minun ikäiselleni. Edes hänen oma poikansa ei ole pystynyt samaan. Mutta minä en yritäkään niin kovasti. Minun ei tarvitse olla mitään kenellekään.

Vasta, kun päivä käpertyy kokoon eivätkä lehdet heitä enää valoa yllemme, minä muistan, etten ole syönyt tai juonut mitään pitkään aikaan. Kehoni on vain jatkanut eteenpäin. Olen taas unohtanut itseni kaiken taakse. Rajani alkavat tulla vastaan, mutta Aja ei päästä minua pois, hän lyö yhä uudelleen, kunnes tajuntani alkaa pimetä reunoistaan. En voi anoa armoa. En enää. Olen saanut sen jo kerran, eikä enempää ole tulossa.

Kun Aja heittää minut polvilleni maahan, tajunnassani keinuu. Tiedän, etten kykene nousemaan ylös, vaikka tahtoisin. Kehoni voima on kulunut loppuun. Aja ei kuitenkaan lähde pois. Hän potkaisee minua kasvoihin ja näkee, että en torju, vaikka minulla olisi kaikki siihen vaadittava taito. Kaadun maahan, maistan tomun ja veren suussani. Aja potkaisee minua vatsaan. Maailma on hetken täysin pimeä.

”Tunnista rajasi”, Aja sanoo madaltaen ääntään. Ääni kieppuu ympärilläni, hetken se on korvieni juuressa, seuraavana se juoksee pois, taivaisiin. Minä en enää tiedä, missä olen. ”Vain siten voit oppia ylittämään ne.”

Ääni menee pois. Tunnen kosketuksen poskellani. Hellän. Äidillisen. Sappi maistuu suussani, haluan pois, mutta en voi liikkua, kipua on liikaa, kipua sidottuna kuvottavaan hellyyteen. Lopeta. Lopeta. Minä en pysty tähän. Sinä et saa olla molempia, sinä et voi, sillä minä hajoan tähän kehoon, jos sinä olet. Jos Aja vain löisi minua, voisin elää sen kanssa. Tässä maailmassa kaikki satuttavat kaikkia. Tämä maailma on pelkkää satuttamista. Mutta hän hivelee poskeani kuin olisi minulle joku muu kuin satuttaja. Se saa aallon sisälläni nousemaan, mustan kuohun viemään minut mennessään. Kun tiedän, että Aja on mennyt pois, minä olen pelkkää huutoa, joka ei pakene vaan jää risteilemään sisälleni, särkemään ruumistani tavalla, jota en halua tunnustaa omakseni.