(TW: graafinen parisuhdeväkivalta)
Kaikkialla kohisee.
Kohina lähtee maasta, resonoi ja löytää lopulta tiensä sisälle,
luiden ja lihan väliin. Sinne, missä on riittävän tyhjää sille
täyttää tila. En antaisi sen tulla, mutta se ei kysy lupaa, se
tulee väkivalloin, rikkoo kuoren. Ja minun sisimpäni vastaa sen
huutoon, hetken ne huutavat yhdessä niin lujaa, etten näe sen
taakse.
”Rakas?”
Käsissä kipunoi.
Halu ei ole koskaan kunnolla kuollutkaan. Tänään minä löisin
lujaa. Niin lujaa, että kaikki tietäisivät paikkansa. Kohina on
sietämätön, en enää taistele vastaan.
”Ei ole mitään.”
Sitten minä tiedän. ”Ei mitään. Vain eräs asia, jonka tahdon
kertoa.”
”Rakkaani,
puhuttaisiinko siitä huomenna?”
Kohisee. Sattuu. En
saa henkeä. Jos tämä on loppu, kestän sen. Vien hänet mukanani.
Miehen, joka yhä kutsuu minua rakkaakseen.
”Haluan kertoa
sinulle. Olen pitänyt sen sisälläni kaikki nämä vuodet.”
”Ole kiltti.
Huomenna vasta. Tule tänne. Sinä et ole kunnossa. Tule syliin.”
”Ei ole mitään.
Ei enää mitään. Oletko sinä typerä, etkö näe?”
”Näenhän minä,
mutta kulta, me selviämme. Missä sinä olet? En näe sinua.”
”En täällä. En
täällä…”
Kaukana. Huudan
kerrosten lävitse, mutta valoa ei näy. Ehkä olen sittenkin
hukkunut jo vuosia sitten enkä koskaan todella käynyt pinnalla.
Ehkä nauran. Ehkä itken. En enää tiedä. Mies, joka kutsuu minua
rakkaakseen, tulee iholle, sallii minun painaa pääni hänen
hartialleen.
”Entä, jos minä
löisin sinua juuri nyt oikein kovaa?”
”Tahtoisitko
sinä?”
”En minä mitään
tahdo.”
Käsi
yrittää jo. Kerrokset tiivistyvät. Ne ajatukset, joita luulin
valoksi, ovat kaikki poissa. Hän tartuu käteeni, pitää ranteesta
kiinni kuin vartija. Mikä hän on minulle? En enää muista muuta
kuin pettymyksen. Täältä ei tulla pois. Ei kokonaan. Ei koskaan
kokonaan. Osa minusta sykkii aina täältä käsin, pimeästä,
keskeltä kylmää, syvää yötä.
Hetken
hiljaisuus. Vaikka sisälläni kuhisee. Jatkuvia ääniä, ja silti
maailma on niin hiljaa. Kuulen etäistä naurua, kenties se on minun.
Se katkeilee keskeltä. Hän on yhä lähellä. Hän kuvittelee,
etten lyö. Tietenkään en. Se osa minua, jonka olen antanut hänen
sylikoirakseen, ei koskaan löisi. Ei sekään, joka on yrittänyt.
Mutta minä olen vielä täällä, ja täällä on pimeää.
Ja
sitten. Naksahdus. Kuulen sen. Kaiherrus lakkaa. Kohina täyttää
pään ja minä irtoan.
Punaista.
Huutoa.
En näe mitään. Ei täällä ole mitään nähtävää.
Huudanko
minä? Uskon huutavani. Hän, mies, mustatukkainen, on jalkojeni
juuressa. Verta. Se on ainoa asia, jonka näen. Sitten minä muistan,
kuka minä olen, kuka hän on. Hänen nimensä on Julius ja minä
rakastan häntä.
Minä
tein sen taas. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jokainen impulssi
on tähän saakka ollut hiljaa, taipunut, kun olen taittanut. Kulunut
kunnialla loppuun ja antanut minun tulla siksi ihmiseksi, joka
sisimmässäni olen. Ja nyt olen tässä. Punaisessa. Rakastamani
mies jalkojeni juuressa. Tiedän tarkalleen, mitä teen, kun lähden.
Pakenen. En kestä enää. Jos jokin osa minua on koskaan halunnut
ottaa vastuuta, se on kuollut kohinan alle. Kaiken näkee selkeämmin
vasta, kun se on ohi. Minä olen pieni ja poissa. Huudan. Se on ainoa
asia, jonka olen koskaan osannut.
Hän
on siinä. Hän seuraa minua, minä huidon häntä pois, teen sen
täysin tietoisesti, tunnen itseni. Tiedän, mitä teen. Haluan hänet
pois läheltäni. Tämän ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Minä
vain huudan. En anna itseni kadota sen taakse. Annan itseni elää
vain tässä. Tämän kirotun lihan sisällä. Kaiken hukatun ja pois
annetun. Milloin minä annoin itseni sille kivulle, jonka olen
aiheuttanut?
”Rakas…
Ei hätää.”
Huutoa.
Jokainen sana, jonka olen koskaan tuntenut, katoaa pois. En saa
otetta mistään. Hapuilen vasten pimeää, mutta sormeni ovat
kynnettömät.
”En
jätä sinua yksin.”
Mene
pois. Kauas pois. Minä en parane koskaan. Älä ole siinä. Älä
rakasta minua niin sietämättömällä hellyydellä, sillä minä
menen rikki, jos rakastat. Hajoan. En palaa enää suutelemaan
niskaasi aamuisin. Emme voi tehdä enää näin. Emme tämän
jälkeen. Tätä minä en salli itseni unohtaa.
Julius
on siinä. Iholla, vaikka minun piti kyetä työntämään hänet
pois. Ei! Liian syvällä! Ei valoa enää missään. Minuja
on monta. Tästä pimeydestä käsin kykenen näkemään ne kaikki.
Niillä ei ole kasvoja. Kynnettömät, kasvottomat eläimet. Nauranko
vai itkenkö minä? En tiedä, mutta Julius on siinä. Rakastamassa,
pitämässä kiinni. Minun pahin tuomioni.
”Mistä
sinä halusit keskustella minun kanssani? Puhutaan.”
”Minä
löin sinua.” Tämän version itsestäni minä tunnen. Tämä on
se, joka antaa aina itsensä syleiltäväksi, vaikka ei ansaitse
Juliuksen lämmöstä hiventäkään.
”Niin
löit.” Hän huokaisee. ”Ei siinä ole mitään keskusteltavaa.”
”Etkö
sinä ymmärrä?” Epätoivoa. Se on tälle versiolle tuttua. Sille
toiselle ei. Toisille. Luoja, joskus en tiedä, kuka heistä oli
ensin, vai syntyivätkö he kaikki yhdestä samasta huudosta. Tällä
kertaa minä muistan, mitä tein. Nyt minun ei tarvitse itkien kysyä,
halusinko minä naulata Juliuksen lattiaan. Tällä kertaa minä
muistan, että todella löin häntä, vaikka niin ei pitänyt enää
tapahtua.
”Tämän
vuoksi minä en voinut luvata mitään. Ole kiltti ja lähde. Vielä,
kun se on sinulle mahdollista.”
Julius
pitää minusta kiinni. Olen jälleen sylissä. Liian voimaton
nousemaan. Mutta voimattomuuskin on vain valinta, jonka luota en
halunnut kävellä pois.
”Nyt
minä näen sinut jälleen. Palasit takaisin.”
”Jumalauta,
minä löin sinua. Älä niele sitä.”
”Mitä
sinä sitten muka haluat? Sellainen sinä olet! Sen uhka on leijunut
ilmassa alituisesti, ja olen yhä tässä. Olen kokoajan tiennyt,
että tämä tapahtuisi vielä.”
”Vitun
idiootti. Se sinä olet.”
”Ehkä
niin, mutta minä uskon siihen versioon sinusta, jonka näen kaiken
tuon takana.”
Uskomatonta.
En minä sitä halua kuulla. Kaikki versiot minusta haluavat eri
asioita. Minä hädin tuskin näen eteeni kaiken sen keskeltä.
Julius pitää minusta tiukasti kiinni, mutta hän ei ymmärrä,
ettei tämä ole se versio, jota hän haluaa pitää sylissä. Pieni
raukka. Olen vielä liian tietoinen itkeäkseni. Huutoa ei enää
ole, mutta se risteilee luissani.
”Et
usko. Et sinä minua rakasta.”
”Sitten
sinäkään et rakasta minua.”
”Minä
haluan kuristaa sinut, jotta kuulut vain minulle.”
”Niin.”
Huokaus. ”Mutta sinä rakastat minua. Missä sinä olet? En
sittenkään näe sinua vielä.”
Katson
Juliusta pitkään. Olen jo unohtanut kaiken, mitä tapahtui ennen
lyöntiä. Tuijotan pimeään enkä näe mitään. En kuule edes
hengitystäni. Juliuksen sydän sykkii ohimoani vasten, niin lähellä
olen tuntematta mitään. Nukahdan vailla kuvia.
Kun
herään, Julius on yhä hereillä. Hän ei antanut itseään unille,
koska hän valvoi satuttajaansa. Kyyneleet purkautuvat kuumina
poskilleni, takerrun Juliukseen kuin lapsi. Vasta nyt ymmärrän,
mitä minä tein. En enää huuda. Kaikki se on kuollut uneen. Nyt on
jäljellä pelkkä väsynyt tiedostus siitä, että en voi enää
jatkaa.
En
pyydä anteeksi. En voi. En halua. Julius vain pitää kiinni,
silittää päätäni. Tältä tuntuu hajota itseensä. Lakata
olemasta. Kipu ei lähde pois. En kestä mitään, mitä olen. Yö
kaartuu mustana ylle, pelko iskee minut alas joka kerta uudelleen,
aina eri suunnasta. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen se osaa yhä
yllättää minut.
Ei
ole enää sanoja. Välillämme on pelkät murretut luut ja rikotut
sanat. Ei lupauksia paremmasta. Painaudun vasten Juliuksen rintaa ja
silitän hiljaa sormellani hänen niskaansa.
”Jos
jätät minut, ole kiltti äläkä jätä minua tänä yönä.”