sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Kynnetön


(TW: graafinen parisuhdeväkivalta)


Kaikkialla kohisee. Kohina lähtee maasta, resonoi ja löytää lopulta tiensä sisälle, luiden ja lihan väliin. Sinne, missä on riittävän tyhjää sille täyttää tila. En antaisi sen tulla, mutta se ei kysy lupaa, se tulee väkivalloin, rikkoo kuoren. Ja minun sisimpäni vastaa sen huutoon, hetken ne huutavat yhdessä niin lujaa, etten näe sen taakse.

”Rakas?”
Käsissä kipunoi. Halu ei ole koskaan kunnolla kuollutkaan. Tänään minä löisin lujaa. Niin lujaa, että kaikki tietäisivät paikkansa. Kohina on sietämätön, en enää taistele vastaan.
”Ei ole mitään.” Sitten minä tiedän. ”Ei mitään. Vain eräs asia, jonka tahdon kertoa.”
”Rakkaani, puhuttaisiinko siitä huomenna?”
Kohisee. Sattuu. En saa henkeä. Jos tämä on loppu, kestän sen. Vien hänet mukanani. Miehen, joka yhä kutsuu minua rakkaakseen.

”Haluan kertoa sinulle. Olen pitänyt sen sisälläni kaikki nämä vuodet.”
”Ole kiltti. Huomenna vasta. Tule tänne. Sinä et ole kunnossa. Tule syliin.”
”Ei ole mitään. Ei enää mitään. Oletko sinä typerä, etkö näe?”
”Näenhän minä, mutta kulta, me selviämme. Missä sinä olet? En näe sinua.”
”En täällä. En täällä…”

Kaukana. Huudan kerrosten lävitse, mutta valoa ei näy. Ehkä olen sittenkin hukkunut jo vuosia sitten enkä koskaan todella käynyt pinnalla. Ehkä nauran. Ehkä itken. En enää tiedä. Mies, joka kutsuu minua rakkaakseen, tulee iholle, sallii minun painaa pääni hänen hartialleen.

”Entä, jos minä löisin sinua juuri nyt oikein kovaa?”
”Tahtoisitko sinä?”
”En minä mitään tahdo.”

Käsi yrittää jo. Kerrokset tiivistyvät. Ne ajatukset, joita luulin valoksi, ovat kaikki poissa. Hän tartuu käteeni, pitää ranteesta kiinni kuin vartija. Mikä hän on minulle? En enää muista muuta kuin pettymyksen. Täältä ei tulla pois. Ei kokonaan. Ei koskaan kokonaan. Osa minusta sykkii aina täältä käsin, pimeästä, keskeltä kylmää, syvää yötä.

Hetken hiljaisuus. Vaikka sisälläni kuhisee. Jatkuvia ääniä, ja silti maailma on niin hiljaa. Kuulen etäistä naurua, kenties se on minun. Se katkeilee keskeltä. Hän on yhä lähellä. Hän kuvittelee, etten lyö. Tietenkään en. Se osa minua, jonka olen antanut hänen sylikoirakseen, ei koskaan löisi. Ei sekään, joka on yrittänyt. Mutta minä olen vielä täällä, ja täällä on pimeää.

Ja sitten. Naksahdus. Kuulen sen. Kaiherrus lakkaa. Kohina täyttää pään ja minä irtoan.

Punaista.

Huutoa. En näe mitään. Ei täällä ole mitään nähtävää.

Huudanko minä? Uskon huutavani. Hän, mies, mustatukkainen, on jalkojeni juuressa. Verta. Se on ainoa asia, jonka näen. Sitten minä muistan, kuka minä olen, kuka hän on. Hänen nimensä on Julius ja minä rakastan häntä.

Minä tein sen taas. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jokainen impulssi on tähän saakka ollut hiljaa, taipunut, kun olen taittanut. Kulunut kunnialla loppuun ja antanut minun tulla siksi ihmiseksi, joka sisimmässäni olen. Ja nyt olen tässä. Punaisessa. Rakastamani mies jalkojeni juuressa. Tiedän tarkalleen, mitä teen, kun lähden. Pakenen. En kestä enää. Jos jokin osa minua on koskaan halunnut ottaa vastuuta, se on kuollut kohinan alle. Kaiken näkee selkeämmin vasta, kun se on ohi. Minä olen pieni ja poissa. Huudan. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan osannut.

Hän on siinä. Hän seuraa minua, minä huidon häntä pois, teen sen täysin tietoisesti, tunnen itseni. Tiedän, mitä teen. Haluan hänet pois läheltäni. Tämän ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Minä vain huudan. En anna itseni kadota sen taakse. Annan itseni elää vain tässä. Tämän kirotun lihan sisällä. Kaiken hukatun ja pois annetun. Milloin minä annoin itseni sille kivulle, jonka olen aiheuttanut?

”Rakas… Ei hätää.”
Huutoa. Jokainen sana, jonka olen koskaan tuntenut, katoaa pois. En saa otetta mistään. Hapuilen vasten pimeää, mutta sormeni ovat kynnettömät.
”En jätä sinua yksin.”
Mene pois. Kauas pois. Minä en parane koskaan. Älä ole siinä. Älä rakasta minua niin sietämättömällä hellyydellä, sillä minä menen rikki, jos rakastat. Hajoan. En palaa enää suutelemaan niskaasi aamuisin. Emme voi tehdä enää näin. Emme tämän jälkeen. Tätä minä en salli itseni unohtaa.

Julius on siinä. Iholla, vaikka minun piti kyetä työntämään hänet pois. Ei! Liian syvällä! Ei valoa enää missään. Minuja on monta. Tästä pimeydestä käsin kykenen näkemään ne kaikki. Niillä ei ole kasvoja. Kynnettömät, kasvottomat eläimet. Nauranko vai itkenkö minä? En tiedä, mutta Julius on siinä. Rakastamassa, pitämässä kiinni. Minun pahin tuomioni.

”Mistä sinä halusit keskustella minun kanssani? Puhutaan.”
”Minä löin sinua.” Tämän version itsestäni minä tunnen. Tämä on se, joka antaa aina itsensä syleiltäväksi, vaikka ei ansaitse Juliuksen lämmöstä hiventäkään.
”Niin löit.” Hän huokaisee. ”Ei siinä ole mitään keskusteltavaa.”
”Etkö sinä ymmärrä?” Epätoivoa. Se on tälle versiolle tuttua. Sille toiselle ei. Toisille. Luoja, joskus en tiedä, kuka heistä oli ensin, vai syntyivätkö he kaikki yhdestä samasta huudosta. Tällä kertaa minä muistan, mitä tein. Nyt minun ei tarvitse itkien kysyä, halusinko minä naulata Juliuksen lattiaan. Tällä kertaa minä muistan, että todella löin häntä, vaikka niin ei pitänyt enää tapahtua.

”Tämän vuoksi minä en voinut luvata mitään. Ole kiltti ja lähde. Vielä, kun se on sinulle mahdollista.”
Julius pitää minusta kiinni. Olen jälleen sylissä. Liian voimaton nousemaan. Mutta voimattomuuskin on vain valinta, jonka luota en halunnut kävellä pois.
”Nyt minä näen sinut jälleen. Palasit takaisin.”
”Jumalauta, minä löin sinua. Älä niele sitä.”
”Mitä sinä sitten muka haluat? Sellainen sinä olet! Sen uhka on leijunut ilmassa alituisesti, ja olen yhä tässä. Olen kokoajan tiennyt, että tämä tapahtuisi vielä.”
”Vitun idiootti. Se sinä olet.”
”Ehkä niin, mutta minä uskon siihen versioon sinusta, jonka näen kaiken tuon takana.”

Uskomatonta. En minä sitä halua kuulla. Kaikki versiot minusta haluavat eri asioita. Minä hädin tuskin näen eteeni kaiken sen keskeltä. Julius pitää minusta tiukasti kiinni, mutta hän ei ymmärrä, ettei tämä ole se versio, jota hän haluaa pitää sylissä. Pieni raukka. Olen vielä liian tietoinen itkeäkseni. Huutoa ei enää ole, mutta se risteilee luissani.

”Et usko. Et sinä minua rakasta.”
”Sitten sinäkään et rakasta minua.”
”Minä haluan kuristaa sinut, jotta kuulut vain minulle.”
”Niin.” Huokaus. ”Mutta sinä rakastat minua. Missä sinä olet? En sittenkään näe sinua vielä.”

Katson Juliusta pitkään. Olen jo unohtanut kaiken, mitä tapahtui ennen lyöntiä. Tuijotan pimeään enkä näe mitään. En kuule edes hengitystäni. Juliuksen sydän sykkii ohimoani vasten, niin lähellä olen tuntematta mitään. Nukahdan vailla kuvia.

Kun herään, Julius on yhä hereillä. Hän ei antanut itseään unille, koska hän valvoi satuttajaansa. Kyyneleet purkautuvat kuumina poskilleni, takerrun Juliukseen kuin lapsi. Vasta nyt ymmärrän, mitä minä tein. En enää huuda. Kaikki se on kuollut uneen. Nyt on jäljellä pelkkä väsynyt tiedostus siitä, että en voi enää jatkaa.

En pyydä anteeksi. En voi. En halua. Julius vain pitää kiinni, silittää päätäni. Tältä tuntuu hajota itseensä. Lakata olemasta. Kipu ei lähde pois. En kestä mitään, mitä olen. Yö kaartuu mustana ylle, pelko iskee minut alas joka kerta uudelleen, aina eri suunnasta. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen se osaa yhä yllättää minut.

Ei ole enää sanoja. Välillämme on pelkät murretut luut ja rikotut sanat. Ei lupauksia paremmasta. Painaudun vasten Juliuksen rintaa ja silitän hiljaa sormellani hänen niskaansa.

”Jos jätät minut, ole kiltti äläkä jätä minua tänä yönä.”

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Kaneli


Dorianin silmät ovat painuneet kiinni, hänen hiuksensa tuoksuvat kanelilta ja turvalta. Ruskeat kiharat suorastaan kutsuvat minua silittämään, mutta hänen unensa on liian puhdas sotkettavaksi. Vedän peiton hänen päälleen, annan välitykseni saatella hänet sinisille kukkuloille. Kenties hän kertoisi minulle unistaan huomenna.

Kuljen käytävälle ja näen, kuinka Victoria ja Maria seisovat jälleen parvekkeella. Se on heidän maailmansa. He ovat valvoneet paljasta yötä vasten monesti aiemminkin vain kuu ystävänään. He saavat minut hymyilemään koko sydämestäni. Kaksi naista, joista välitän. Jätän heidät vasten yön kantta, se olisi pehmeä heidän kulkea.

Alakerrassa hätkähdän, kun näen Fridan ja Juliuksen nukahtaneina olohuoneeseen. Frida lepää sohvalla kasvoillaan niin levollinen ilme kuin hänellä vain voi olla. Mikään ei nyi. Mihinkään ei satu. Olen onnellinen, että olen voinut tarjota hänelle paikan, jossa hän saattaa nukkua silmät kiinni. Julius on nukahtanut puoliksi lattialle, puoliksi Fridan vierelle sohvalle. Poika on yrittänyt peitellä siskoaan. Miltei tunnen kyyneleet silmissäni, kun tunnustelen heistä huokuvaa lämpöä. Tämä kaksikko on löytänyt tiensä perille.

Vedän takin harteilleni, yöt ovat käyneet viileiksi, vaikka taivas ja linnut väittävät, että on yhä kesä. Yö on kirpeä, mutta ymmärrän sisartani ja vaimoani, jotka haluavat sen kaksin kohdata. Se on heidän tilansa. Heille on suotu jotakin niin ainutlaatuista, etten tohdi kulkea heidän maisemaansa sisään. Voin jättää kartanon huoletta paikalleen, puutarha suojelee rakkaimpiani, kuu katsoo heidän peräänsä. He ovat minulle kalliita ja luotan siihen, että yö silittää heitä hellästi, kun olen poissa. Minä kuljen pitkin kalpeita katuja jonkun sellaisen luo, jota yö ei koskaan kohtele yhtä lempeästi. Jonkun, joka kohtaa sen jälleen yksin. Minä aion tällä kertaa olla hänen kanssaan.

*

Valot on jälleen kerran sytytetty koko taloon. Olen käynyt suurten seinien sisällä monesti aiemminkin, mutta koskaan aiemmin sen sisältö ei ole heijastellut ystäväni tilaa näin räikeästi. Tyhjiä hyllyjä, puoliksi sytytettyjä kynttelikköjä. Tupakan tumppeja siellä täällä. Ilmassa ei tuoksu ihmisyys. Riisun takkini, sillä tiedän, että olen aina tervetullut.

Wilhelm istuu punaisella nojatuolilla, joka on yhä paikallaan. Se on ainoa asia, joka täällä ei ole muuttunut. Sen merkityksen ymmärtäminen auttaa minua kohtaamaan vanhimman ystäväni väsyneet silmät.

”Hei.”
Pää kallistuu. Pelkästään väsynyt. En uskalla arvata, kuinka monta yötä hän on valvonut. Silmiä kiertävät tummat renkaat, iho näyttää siltä, että se irtoaisi, jos sitä raaputtaisi kynnellä.
”Hei?” Ontto ääni. Ei yhtä tumma kuin aiemmin.

Käyn istumaan samettisohvalle nojatuolia vastapäätä.
”Minä en halunnut jättää sinua yksin.”
Wilhelm ei sano mitään. Häneen ei ole koskaan ollut näin vaikeaa saada yhteyttä. En tiedä, mitä hänen mustat silmänsä ovat nähneet, sillä ne eivät kohdistettuinakaan katso minuun laisinkaan.
”Halusitko taas vain kadota?”
Suu avautuu. Sanat ovat kipeät, vaikeat tarttua. Ne löytyvät vain vaivoin.
”En… En ole enää varma.”

Wilhelm suoristaa selkänsä, paita valahtaa olkapäälle. Vasta, kun hän istuu suoraan minuun päin, ymmärrän, että koko keho värisee hienoisesti.
”Kauanko siitä on?” Äänessä on aavistus hätää. ”Kun minä lähdin.”
”Kolme kuukautta.”
Ilme murtuu, hetken mikään ei ole minun ja hänen kipunsa välissä.
”Kuvittelin, että…” Hän pudistaa päätään. ”En enää tiedä, mitä minä kuvittelin.” Hetken Wilhelm hakee sanoja. Sitten silmissä välähtää.
”Kaikki ovat varmasti kamalan vihaisia.”

On kuin puhuisin lapselle. Minua ei enää itketä. Olen itkenyt ystävälleni vuolaasti jo vuosia sitten. Minun kyyneleeni eivät häntä auta. Minulla on jotain muuta.
”Riippuu, keneltä kysytään.” Rehellisyys. Se on ainoa asia, joka pitää siltaamme kasassa. ”Osa varmasti on.” Frida ei katsoisi häneen päin enää koskaan. Se on varmaa. Sisareni ja vaimoni tuskin myöskään, naiset ovat aina nähneet toisensa selkeämmin kuin minä. Minä en tahdo vaikuttaa heidän valintoihinsa, he eivät kuulu minulle.

”Hyvä. Heidän kai pitääkin olla.” Kai. Hän etsii vielä paikkaansa.
”Mitä sinä ajattelit tästä eteenpäin?”
Päänpudistus. Hän ei ole muistanut leikata hiuksiaan, vaaleat kiharat ovat pienellä letillä.
”En aio enää palata sinne.”
Nyökkään. Kunnioitan hänen päätöstään. En pakota ketään luokseni. Varsinkaan, kun osa kattoni alla nukkuvista ihmisistä on vasta löytänyt kodin, jossa kipu ei väännä heitä rikki.
”Entä Julius?”

Wilhelmin ilme kiristyy, mutta aion pysyä valitsemallani tiellä. Olen rehellinen siitä, miksi olen täällä. Kysyn, mitä on kysyttävä, jotta voimme kohdata tämän yön yhdessä. Wilhelm nousee ylös, näen nyt todella, miten hän vapisee. Vastustan jokaista impulssiani kietoa käteni hänen ympärillensä. En voi tehdä niin jokaiselle ihmiselle, jota rakastan. Jotkin heistä tuhoutuvat, jos teen niin. En voi olla itsekäs nyt, koska haluan, että Wilhelmkään ei ole.

”Minä annan hänelle aikaa.” Suu avautuu uudelleen, näen, kuinka hän taistelee kysymyksiään vastaan. Tiedän, mitä hän haluaisi sanoa. Kysymyksien tulva suorastaan huutaa itsensä julki hänessä. Onko Julius puhunut minusta? Ikävöikö hän minua? Inhoaako hän minua, koska lähdin? Mitään ei kuitenkaan tule ulos. Tunnen ylpeyttä, joka täyttää rintani kullalla. Hän on vihdoin oppinut lukitsemaan osan itseään pois. Sen osan, joka ei ole hän.
Hän voi sitten tulla takaisin luokseni, jos hän yhä haluaa minut.”

Wilhelm tulee vierelleni sohvalle, käpertyy sen nurkkaan hiljaa, mutta ei tule iholle. Me molemmat tiedämme, mihin se johtaisi. Siispä vedän lattialle heitetyn viltin hänen vapiseville harteilleen ja otan hänet lähelle, mutta en iholle, en enää, koska me emme ole enää siellä. Me olemme toisillemme paljon enemmän, ja hyvä niin.

Näin minä pidän joskus Doriania, kun hän saapuu töistä väsyneenä. Näin Victoria pitää joskus minua, kun en tahdo muistaa mitään. Tällaisia ihmiset ovat toisilleen. Sen oppiminen on vienyt kauan. Se on piirtänyt minut uudelleen tähän maailmaan.

Emme puhu mitään moneen tuntiin. Välillä Wilhelm itkee. Silloin pidän lujemmin kiinni, mutta en pakota hänelle mitään, mitä itse olen tai mitä hänen pelkonsa on. Kun Wilhelm jälleen puhuu, tunnistan matalassa äänessä jälleen sen miehen, joka on vanhin ystäväni.

Leivotaan keksejä, Anri.”
En kykene peittämään naurunpyrskähdystäni, se pakenee minusta yöhön kuin valonpilkahdus.
Että mitä sinä sanoit?”
Wilhelm kurtistaa kulmiaan, kääntää valkean päänsä minuun päin.
Keksejä! Leivotaan.”
Keskellä yötä?”
Täsmälleen!”

Wilhelm hyppää sohvalta ja säntää suoraan keittiöön. Seuraan häntä silmät suurina, kykenemättä täysin ymmärtämään, mitä koen. Keksejä? Hetken pudistelen päätäni. Sitten muistan Dorianin kanelintuoksuiset hiukset, hymyilen pelkälle ajatukselle rakkaastani, joka on nukkunut jo kauan ja pehmeästi. Kyllä. Keksejä. Ehdottomasti.

Wilhelm, ystävä rakas, kaikella rakkaudella, mutta osaatko sinä leipoa keksejä?”
En!” Wilhelm huitoo ympäriinsä, ohuet sormet ovat jo etsineet jotakin, jolla toteuttaa yhtäkkinen impulssi. ”En osaa laittaa edes ruokaa!”
Nämä aineet ovat varmasti käyneet vanhoiksi, sinä olet yli satavuotias…”
Niin olet sinäkin, joten älä siinä moralisoi vaan etsi minulle jostakin kulho.”
Mistä sinä ohjeen löydät?” kysyn ryhtyessäni tonkimaan keittiön alakaappeja.
Johan sinä sanoit – tässä talossa on eletty yli sata vuotta! Kyllä äitini tänne jonnekin on jonkin keittokirjan jättänyt…”

Kun Wilhelmin kädet osuvat pölyttyneeseen tiiliskiven kokoiseen kirjaan, hänen kasvoillaan läikehtii valo. Hetken näen hänet sellaisena, joka hän olisi voinut olla, jos maailma olisi ollut toisenlainen. Pinoan aineita pöydälle, siirrän vanhoja sotkuja pois tieltä. Niin sen kuuluu mennä. Jotain otetaan pois, jotakin laitetaan tilalle. Valo täyttää halkeamat.

Kekseistä ei tule hyviä. Ei laisinkaan. Liikaa kanelia, liian vähän mitään muuta. Mutta me teemme ne silti. Keittiö tuoksuu vihdoin muultakin kuin hitaalta kuolemalta. Wilhelmin haavoittuneet kädet pitelevät keksejä käsissään, hymy kareilee kasvoilla vain hetken. Hän on kuten siskonikin, olen vain harvoin nähnyt hänen todella hymyilevän. Nyt hymyssä ei ole ketään muuta. Vain hän, keksi kädessään. Ei leipomus ole epäonnistunut, jos se onnistuu saamaan sellaisen hymyn kasvoille.

Talon valot lämmittävät meitä, kun pinoamme keksit lautasille ja maistelemme niitä vuoron perään. Pimeinkään yö ei läpäise meitä. Tiedän, että kotona on kaikki hyvin ja annan itseni vapautuneelle naurulle ja hauraalle lämmölle ystäväni silmien pohjassa.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Lohtu


Valo ei ole enää vuosiin särkenyt silmiäni. Herään loppukesän lempeään aurinkoon raukeana, kohtaan sen sellaisena kuin se on. Se ei vaadi minulta mitään enkä minä siltä, ja niin on hyvä. Kirkon seinät ovat tänäänkin korkeat ja jykevät, ne pitävät minulle seuraa heti aamusta. Viimepäivät olen kulkenut rauhassa, hivellyt seiniä ja ajatellut, että kenties maailma niiden takana huolisi minut sittenkin.

Vaikka enemmän kyse on siitä, hyväksynkö minä itseni osana sitä. Kykenenkö vielä luottamaan? Jumalani näkee minut, me olemme keskustelleet pitkään. Aurinko ei enää polta minua alas. Olen oppinut uskomaan valoon. Ehkä sekin uskoisi minuun, jos uskaltaisin vielä kerran laskea sydämeni kaiken painosta ja astua ulos viileään ilmaan.

Ajatukseni katkeavat, kun kuulen kirkon oven kolahtavan. Kumea ääni kaikuu korkeissa seinissä. Siitä on kauan, kun joku on käynyt viimeksi katsomassa minua. Minun yhteyteni maailmaan ovat häviävän pienet, vaikka voisin koska tahansa kohdata sen.

Kuljen portaat alas ja kohtaan tulijan. Minulta kestää hetki tunnistaa hänet. Mies on yhä pieni, surullisen heiveröinen, mutta olemus on kuihtunut lähes haamuksi siitä, mitä se joskus oli. Posket ovat lommolla, ihosta näkee läpi. Minua kuvottaa. Tätä maailma siis tekee ihmisille. Tällaisen todellisuuden minä halusin niille, jotka olivat kerran vampyyreita. Totuus iskee minua leukaluuhun, tunnen suunnatonta halua polvistua ja pyytää anteeksi.

”Herra Alden.”
”Wilhelm vain, pyydän.” Mies kohauttaa luisevia harteitaan. ”Tervehdys, Ragnar. Siitä on kauan.”
Varovainen, paikkaansa etsivä hymy käväisee Wilhelmin suupielillä. Sellaisen ihmisen hymy, joka on tottunut olemaan varuillaan. Hetkessä ymmärrän, että en koskaan muista nähneeni hänen hymyilevän aidosti. Miksi en? Minä en tunne häntä hyvin. Aikanaan aliarvioin hänet täysin. Nyt hän seisoo edessäni kuin irvokkaana muistutuksena jokaisesta virheestäni. Minä en tiedä, mitä kuuluu sanoa sellaiselle ihmiselle, jonka elämän on pilannut.

”Mikä ajaa sinut luokseni?” En kysy kuulumisia, olen hänelle rehellisyyteni velkaa. Kaikki näkyy hänestä jo päällepäin, minun ei tarvitse olla muodollinen.
Wilhelm kävelee penkkirivistöjen välissä kuin etsisi paikkaansa kaiken suuren keskeltä. Katse on täydellisen eksynyt, askeleet kuin peuranvasalla. Minua särkee katsoa sellaista aikuiselta ihmiseltä.
”Minä pilasin kaiken”, Wilhelm hengähtää. ”Pilasin kaiken enkä voi enää palata.” Ääni on itkuinen. Wilhelm ei istu alas, kiertää vain kehää ja vääntelee kapeita ranteitaan.

”Kuulehan… Minä… Minä en…” Sanat eivät saavu kielelleni juuri, kun tarvitsisin niitä kipeimmin. En osaa enää puhua ihmisille. En varsinkaan Wilhelmin kaltaisille. Me emme tunne toisiamme riittävän hyvin, jotta voisin sanoa hänelle ne sanat, joita hän on tullut etsimään.
”Minä olen pahoillani. En kenties ole enää se mies, joka olin silloin. En osaa auttaa sinua. Minä… Minun maailmani on kaventunut kovin sitten sen, kun tapasimme edellisen kerran.”
”Sinä laitoit minut häkkiin.” Wilhelm nauraa. Katkonainen, irrallinen nauru kaikuu kirkossa. Hän nauraa kuin inhoaisi naurunsa sävyä itsekin. ”Vangitsit minut talooni. Taisin inhota sinua sydämeni pohjasta.”

Huokaisen. Osasin odottaa tätä. Menneisyyteni on tullut oveni taakse vaatimaan oikeuksiaan. Wilhelmillä on täysi oikeus hyökätä kimppuuni. Jokin miehen haparoivissa askelissa ja peuramaisessa hauraudessa kertoo minulle, että hän ei kaikesta huolimatta aio tehdä niin. Ehkä meistä jokainen on täynnä tarvetta lohdulle, jota vain kirkon korkeat holvit voivat tarjota.

”Inhoatko sinä minua nyt?”
Wilhelm pudistaa vaaleaa päätään. Arkkienkeli. Kuinka hän onkaan saanut taivaalta sellaisen ulkomuodon?
”En. Osasin vain syyllistää sinua. Etsin syyllisiä kaikista, lopulta itsestäni. Nyt en ole muuta tehnytkään kuin syyttänyt itseäni.”
”Miksi?”
Wilhelmin katse on täynnä jotakin, jota en tunnista. Se ei ole surua. Se on liian kaukana ollakseen mitään niin helposti selitettävää. Minua särkee. Mitä tämä maailma on tehnyt miehelle edessäni?

”Minä mokasin. Tällä kertaa lopullisesti. En voi enää palata.”
”Minne?”
”Hänen luokseen. Hänen, jota me kaikki käytimme.”
Kulmani kurtistuvat. Minä olen käyttänyt kaikkia. Kasvoja toistensa perään. En ole koskaan oppinut antamaan itselleni anteeksi, koska minulla ei ole oikeutta.
Wilhelm vain pudistelee päätään. Hän ei vieläkään istu.
”Kuvittelin, että ikuisuus pilasi minut. Että olisin kunnossa nyt, kun olen jälleen ihminen.” Wilhelm vie kädet korvilleen. ”Mutta se olinkin minä itse. Aina vain minä itse. Minä olen pilannut kaiken. En halua auttaa ketään muuta kuin itseäni, en nytkään.”

En saa otetta. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Tämän miehen kipu ei ole minun kannettavissani, ei sittenkään. Minun hänen harteilleen laskema ikuisuus ei ole vääntänyt häntä tällaiseksi, näen sen nyt. Mustien silmien takana ei ole ketään. Pelko kouraisee rintaani, kun ymmärrän, että tätä miestä minä olen aliarvioinut kaikki nämä vuodet. En pitänyt häntä minään, ja nyt hän tuo pimeytensä kaikessa surkeudessaan minun tilaani.

”En voi koskaan saada anteeksi.”
”Onko se tarpeellista?” Harva saa anteeksi. Harvalle suodaan sellainen lohtu. Minä odotan vielä hetkeäni kohdata todellisuus.
”Ei… Ei. Ei tietääkseni. En minä tiedä. Ymmärrän kovin vähän mitään nykyään.”
”Sitten sinun kannattaa päästää sellainen ajatus pois. Käytät vain turhaan voimiasi siihen. Etkö yrittäisi jotakin toista kautta?”
”Ei ole mitään!” Ääni kohoaa, säpsähdän. Wilhelmillä on aina ollut tumma, syvä ääni. En tiennyt, että hän voi kuulostaa myös tältä. On kuin puhuisin suoraan pimeydelle hänen katseessaan. ”Ei minulle ole mitään keinoa! Nyt pilasin kaiken, pilasin todella. Sekosin, ja hänen siskonsa näki sen. Olen antanut tämän kaiken täyttää koko elämäni. Ja muiden elämät. Minä halusin tappaa hänen siskonsa siihen paikkaan. En enää muista, miksi tunsin niin. En tehnyt Fridalle mitään, mutta se tyttö ei ole koskaan näyttänyt siltä. Taisin satuttaa häntä sittenkin.”

Hetken minulta kestää ymmärtää, kenestä Wilhelm puhuu. Hän, jota me kaikki käytimme. Hänen siskonsa. Julius ja Frida. Yhtäkkiä mieleni täyttyy kuvista, kauan sitten unohtuneista. Julius siskoineen askeleet kivun hämärtäminä. Tuskin kävelykykyisenä. Vedän viivan, jota en olisi koskaan tahtonut vetää. On asioita, joita ei tahdo uskoa todeksi, vaikka ne revähtäisivät suoraan silmien eteen.

Olitko sinä… silloinkin, kun Julius…”
Wilhelmin nauru kohoaa oktaavilla. Jumala häntä siunatkoon. En ole koskaan rukoillut hänen puolestaan, tämä on ensimmäinen kertani.
Aina!” Ääni kaikuu kirkossa, kietoutuu ympärilleni kuin verkko. ”Aina, aivan alusta lähtien. Tuliko hän luoksesi kivuissaan? Se olin joka kerralla minä. Minä tein sen.”
En kysy miksi. Ei sellaiselle ole syytä Jumalan edessä. Ei todella.
”Sitä minä en voi saada anteeksi. Sitä ja monta muuta. En muista, kuinka monen päältä olen kävellyt. Tämä ei lopu koskaan.”
Antaisitko sinä sellaista anteeksi?”
”Minä olisin onnellinen, jos joku tekisi niin minulle! Jos Julius rakastaisi minua niin paljon, minä repeäisin riemusta! Kunpa olisinkin hänelle niin rakas, että hän haluaisi kiskoa kynteni irti!”

Vai niin. Vai tällaiseksi ihminen tulee, kun hänet jätetään yksin vuosisadaksi. Pinnan alla kuohuu jotakin suunnattoman mustaa. Se on ikuinen, vellova meri, jolle ei näy pohjaa. Tällaiset ihmiset heittelevät maljakkoja lattialle ja syyttävät siitä muita.

Wilhelm vetää syvään henkeä, tarttuu jo penkinreunaan. Hän ei kestäisi enää kauaa. Minun sydäntäni särkee kaikesta huolimatta. En voi olla ajattelematta, että olen osasyyllinen. Vaikka eihän minun pitänyt enää etsiä syyllisiä. Vaikka minä itsekin olen satuttanut Juliusta siskoineen. Sellaisia asioita ei mitata vaakakupissa.

Minä räjähdin hänen siskonsa silmille ja lähdin. En voi sietää Fridaa. En kestä häntä. Hän näkee minusta kaiken, ja minä tahdon hajottaa hänet, mutta en saata edes koskea häneen. Hänellä on sellainen valta minuun.” Wilhelmin katseessa kiiltää jo. ”Joskus minä toivon, että voisin uskoa Jumalaan kuten sinä. Kunpa sellainen auttaisi minua. Kunpa jokin vapauttaisi minut itsestäni. En kestää enää olla tällainen. En pysty mihinkään.”

Kun Wilhelm lopulta murtuu ja käpertyy penkin nurkkaan istumaan kuin pieni poika, minä annan hänen tehdä sen. Aamuinen valo leijuu ilmassa, ehkä se on maailman tapa ymmärtää. Minä ainakin ymmärrän. Valo on oppinut keskustelemaan kanssani. Olen ylpeä itsestäni.

Penkille hajoavalla Wilhelmillä sen sijaan on vielä pitkä polku kuljettavanaan. Hänen katseessaan ei ole mitään, mutta hän osaa vielä itkeä kuten ihminen. En tahdo olla se, joka evää toiselta mahdollisuuden hyvään elämään. En enää koskaan tahdo olla siinä roolissa. Minä en kuitenkaan voi sanoa, että maailma olisi reilu kaikille, antaisi jokaiselle onnellisen lopun. Se on näkemyksestä kiinni. Kyllähän minun se jo pitäisi tietää.

Oletko koskaan ajatellut, että kykenisit asettumaan heidän asemaansa?”
Wilhelm kohottaa katseensa. Kyynelsilmissä säkenöi, hetken kuvittelen, että hän haluaa lyödä minuakin.
En pysty. En aidosti. Joka kerta, kun haluan tehdä jotakin Juliuksen hyväksi, käännän sen itseeni. En minä tunne mitään todellista myötätuntoa. Tahdon vain, että hän pitelee minua. Minä olen yrittänyt. Luoja, miten olenkaan yrittänyt. Mutta kaikki palaa aina tähän.”
Wilhelm ei edes yritä pyyhkiä silmiään. Minä en ole koskaan kyennyt itkemään kenenkään nähden. En edes taivaan.
Miksi sinä uskot Jumalaan, Ragnar? Antaako hän syntisi anteeksi? Salliiko hän sinun päästää hetkeksi irti?”

Onnistun hymyilemään miehelle edessäni. En hymyile sille versiolle hänestä, joka on lyönyt toiset ihmiset maahan. Hymyilen sille lapselle, joka ei pysty muuta kuin itkemään näiden suurien salien sisällä.

Minun ja Jumalan suhde perustuu luottamukselle. Me emme ole vuosikausiin vaatineet toisiltamme mitään.”
Ilme Wilhelmin kasvoilla käy täydellisen lohduttomaksi.
”En minä pysty luottamaan sellaiseen. Minä en kestä maailmaa, joka ei voi luvata ehdotonta rakkautta.”

Vien käden rinnalleni. On paljon pahaa, jota olen tehnyt. Silkkaa vääryyttä. En ole rypenyt niissä vuosikausiin. En silti ole lainkaan parempi kuin miehenraakile saleissani. Me olemme vain eri päässä omia polkujamme. Jokin osa minua ymmärtää häntä.

Pitää vain luottaa”, huokaan syvään. Muistelen vaimoani, lapsiani. Muistelen kaksosia ja vampyyreja, jokaista, jota kohtaan rikoin. ”Maailma ei vihaa meistä ketään. On meidän oma asiamme, miten elämme niissä rajoissa, jotka meille on annettu.”
Wilhelm tuijottaa minua kalvakat huulet raollaan. Olen lähempänä jotakin aitoa kuin koskaan.
”Sinä olet antanut kaiken viedä sydämesi. Minulle miltei kävi samoin.”
”Mikä sinut pelasti?” Paperinohut ääni. Hän hajoaisi lopullisesti.
Ei minua ole mikään pelastanut. Minä olen vain päättänyt elää sen kaiken kanssa. Maailma menee eteenpäin. Ei se kysy meiltä lupaa. Olen kauan sitten lakannut ajattelemasta sitä armottomana. Kenties juuri siinä piilee kaikkein suurin lohtu.”

Mustissa silmissä läikehtii. Vihdoin. Luojalle kiitos. Vihdoin minä näen ihmisen niiden takana. Hän on vielä aivan pieni. Raakile, hädin tuskin maailmaan syntynyt. Mutta hän on olemassa. Valo putoaa kirkon käytävälle, lähetän kiitoksen sinne, missä kirkkaus ei sokaise enää ketään. Pitäkää huolta tästä hauraasta ihmisestä.

Wilhelm nousee ylös, oikaisee valkean pitsipaitansa. Hän on niin korostetun kaunis, silti silmittömän hajalla. Näen pelkkiä teräviä kulmia ja rikottuja piirteitä. Syvät haavat käsissä. En osaa sääliä häntä. Sääli ja pelastus eivät kuulu niille, jotka ovat rikkoneet. Meidän kaltaisillemme on olemassa toisenlainen polku. Mikään ei ole niin ehdotonta. Voimme aina kääntyä.

”Kiitos.” Wilhelmin tumma ääni on pelkkä kuiskaus. En olisi koskaan uskonut hänen kiittävän. ”Kiitos, että sain tulla.”
Hän kävelee takaisin käytävälle, ei tule lähelle. Etäisyys sopii välillemme, annan sen säilyä sellaisenaan. Varovainen, lähes aito hymy käväisee Wilhelmin huulilla. Hän pyyhkii kuoppiinsa uponneita silmiään ja kohottaa kätensä minulle. Sitten hän on poissa aivan yhtä nopeasti kuin tulikin.

Jokin sisälläni on mennyt paikalleen. Kohotan katseeni ikkunaan, annan valon sataa harteilleni. Vihdoin olen täällä. Vihdoin ymmärrän. Yksinäinen kyynel juoksee poskelleni, annan sen valua, en pyyhi sitä pois. Vedän tumman viitan ylleni ja kävelen ovelle. Nyt tiedän paremmin. Olen vihdoin oppinut.

Minä avaan oven ja otan maailman vastaan sellaisenaan.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Poissa


Punainen ovi. Yksi painallus, ja astun sisään maailmaan, jonka tuoksu lyö vasten kasvoja jo ovelta. Ovi läimähtää kiinni. Olen valmis.
”Voitko jumalauta joskus koputtaa?”
Mies edessäni kääntyy silmät salamoiden, mutta säpsähtää nähdessään veljeni sijasta minut. Minun silmäni eivät anna anteeksi. Pelko iskeytyy mieheen heti, hän muuttuu hetkessä paljon pienemmäksi katsella.

”Luulin sinua Juliukseksi”, Wilhelm huokaisee sen sijaan, että pyytäisi anteeksi.
”Noinko sinä puhut minun veljelleni, kun olette kahden?”
”Huono päivä.” Hän heilauttaa rannettaan. Se on käynyt niin kapeaksi, että se voisi katketa tuulessa.
”Onko sinulla muunlaisia päiviä?”

Mies edessäni kiemurtelee. Hän on nähtävän epämukava läsnäoloni kanssa, mutta mitä enemmän tiputan sanoja huuliltani, sitä vaikeammaksi hänen olemuksensa käy. Minua kaduttaa, että olen myöhässä, että teen tämän vasta nyt, mutta minä en ole kenellekään mitään velkaa. Välitykseni ei kuulu asettaa ketään ahtaalle. Jos Julius on halunnut tuhota itsensä, minun on täytynyt antaa hänen tehdä niin. On kuitenkin raja, jonka me olemme ylittäneet. Tietty, hento raja, jonka jälkeen minun on otettava vastuu omiin käsiini. Tuntisin sen raskaana harteillani sitten, kun tämä kaikki olisi ohi.

”Mitä sinä haluat?” Wilhelm kysyy suoraan. Hän kallistaa päätään kuin lintu. Mustat silmät.
”Sinä jätät minun veljeni.”
Wilhelmin punattu suu raottuu. Sitten mania saa piirteet haltuunsa, enkä enää tiedä, mitä versiota tästä miehestä minä katson. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pitempään, mutta en käännä katsettani.
”Minäkö jätän Juliuksen? Toivoa sopii, Frida murunen. Ahdistaako sinua?”
Pää kallistuu uudelleen. Sisälläni herää tunne, kauan sitten haudattu. Sydämeni sykkii, mutta en tee mitään, en näytä tälle miehelle, mitä ajattelen. Hän ei saa minusta mitään.

”Minua ei ahdista”, sanon hitaasti, lausuen jokaisen sanan huolella. ”Minä ilmoitan tämän sinulle vain kerran. Muistatko, mitä sanoin sinulle kauan sitten?”
Sanoit tappavasi minut, jos kosken veljeesi vielä kerran.” Wilhelmin punatut huulet kaartuvat hymyyn. ”Harmi. Haluatko tietää, minne kaikkialle olen häntä koskenut? Me tunnemme toisemme kaikkialta. Sinulla ei ole mitään oikeutta, ei mitään.”
Ei, Wilhelm, sinulla tässä ei ole oikeutta. Pitkään pystyin pitämään tämän asian sinun ja veljeni välisenä. Veljeni teot eivät ole minun päätettävissäni. Mutta minä en pysty katsomaan tätä enää pitempään sivusta.”
Mitä sinä ajattelit tehdä? Tappaa minut? Julius tulisi surulliseksi. Hän vihaisi sinua ikuisesti, jos tekisit minulle jotakin.”

Yksikään sanoista ei pääse ihoni alle, sillä niitä ei lausu kukaan. Mustien silmien takana ei ole enää ihmistä. On tuskin koskaan ollutkaan. Minua katsoo pelkkä tyhjiö. Sillä ei ole mitään minua vastaan, eikä tarvitsekaan olla. Tämä ei ole minun taisteluni.

Wilhelm tulee lähemmäs. Hän on pelkkä sotku. Minä muistutan itseäni siitä, kun näen, kuinka hänen kehonkielensä valmistautuu kuin hän olisi valmis iskemään minut lattiaan. Hän ei voi tehdä minulle mitään.

”Ja mitähän sinä todella kuvittelit tekeväsi minulle? Murunen, tiedätkö sinä, millaisia asioita minä olen tehnyt sinun veljellesi? Luoja, sinä et ole nähnyt mitään. On haavoja, joita Julius ei näytä. Kuvittele, mitä minä tekisin sinulle.
”Et sinä minulle mitään tee.”
”Huvittava oletus.” Naurahdus kertoo jotakin muuta.
”Sinä et halua tulla niin lähelle minua, että yrittäisit. Sinä et halua minulta mitään. Et sinä minua lyö.”
”Vai että lyö!” Wilhelm hoippuu taaksepäin, pitelee päätään. Kirotut enkelinkiharat. Kunpa emme olisi koskaan luottaneet tähän mieheen. ”Kuvittetko sinä, että Juliuksen haavat ovat lyömällä aiheutetut? Minä voisin tappaa sinut siihen paikkaan.”

Minun kasvoni ovat kiveä. Hän ei voi läpäistä kuortani. Se ei ole häntä varten syntynyt, hänellä ei ole aavistustakaan.
”Satutko muistamaan, että vielä kymmenen vuotta sitten sinä olit se, joka lupasi pelastaa minutkin? Halusit meille kaikille yhteisen tulevaisuuden. Halusit elää meidän kanssamme.” Wilhelmin ääni on pelkkää katkonaista naurua, ohutta lankaa. Sisintäni kylmää.
”Tietämättömyys ei ole vääryys.” Nielaisen lopun. En anna hänelle mitään siitä, mitä sisälläni sykkii. En varmasti anna.

Wilhelm ei enää hymyile. Hänen ei onnistu pitää edes tekaistua hymyä kasvoillaan pitkään. En tiedä, milloin kaikki, mitä hän edustaa, muuttui minulle kiroukseksi. Minä olen kironnut hänen kauniita hiuksiaan, hänen huulipunaansa ja heiveröistä, sairaalloista olemustaan. Olen kironnut niitä asioita jokaisessa, joka kulkee ohitseni omistaen edes palasen siitä, mitä hän on. En ole antanut vihani hukuttaa minua, mutta nyt, hänen seistessä edessäni, minä tahtoisin vain, ettei häntä olisi. En ole ihminen, joka katuu, mutta yhtä minä kadun. Minun olisi pitänyt kävellä veljeni kanssa pois kauan sitten.

”Minulla ei ole sinulle enää mitään muuta. Sinä jätät hänet.”
”En koskaan. Kuinka ajattelit pakottaa minut? Sinulla ei ole mitään! Hän ei halunnut sinua! Sinä teit kaiken hänen eteensä, paikkasit hänen haavansa ja kuljetit hänet turvaan, ja hän valitsi minut, vaikka minä naulasin hänet lattiaan!”
Säpsähdän. Hän ehtii nähdä sen. Hän ruokailee kivullani, imee kaiken ja iskee uudelleen.
”Sinä epäonnistuit siskona, vaikka teit kaikkesi. Minua hän rakastaa. Hän palaa aina luokseni, etkä voi estää sitä. Hävisit.”

Kauhu raajoissani laantuu, ehdin ottaa tilaa. En astu taaksepäin, vaikka hän tulee lähemmäs. Hän ei satuta minua. Hänen hento ruumiinsa vapisee, hän pelkää minua enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä. En halua sellaista valtaa kehenkään, en edes tähän sairaaseen olentoon edessäni. Hän on pelkkä mies. Pelkkä tyhjä mies, jolle minulla ei ole rahtustaaan sääliä saati myötätuntoa kipeässä rinnassani.

”Mitä? Mitä helvettiä sinä vielä katsot?”
Niin. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, ja silti hän hajoaa edessäni. En tahdo sitä. En toivo sellaista kenellekään.
”Mikä sinussa on vialla?” Ääni on puuroinen. Tiedän, että Wilhelm hajoaisi säpäleiksi aivan pian. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Hän hukkuu siihen, mitä on, enkä minä sano mitään.
”Miksi sinä olet vielä siinä? Miksi helvetissä sinä olet vielä siinä? Minähän sanoin, että sinä et mahda minulle mitään! Julius itse valitsi minut, minut!”

Kyyneleet kaihertavat jo mustissa silmissä. Miten heikoksi ihminen voikaan tulla. Olen silti oppinut olemaan aliarvioimatta tätä miestä. Hän voi olla heikko ja peloissaan, mutta hänen jättämänsä jäljet veljessäni eivät lähde koskaan.

”Minä en olekaan koskaan halunnut omistaa häntä”, huomaan sanovani. ”Hän saa tehdä mitä hän haluaa. Minä en ole hän eikä hän minä. Veljeni ei kuulu minulle.”
Ilme Wilhelmin kalvakoilla kasvoilla hurjistuu. Kädet puristuvat nyrkkiin, mutta ovat tyhjät yhtä kaikki.
”Voitit.” Wilhelm nielaisee. ”Jumalauta, voitit, oletko nyt tyytyväinen?” Jälleen päänkallistus. Ei enää tietoakaan tyhjästä hymystä.
”Sinä ja sinun maailmaasyleilevä moraalisi. Painu helvettiin katsomasta minua noilla ymmärtävillä silmilläsi.”
”Minä en tahdo sinulta kuin yhtä asiaa.”

Jokin lentää lattialle. Maljakko, koriste-esine, en enää tiedä.
”Sinähän olet jo saanut kaiken! Helvetin helvetti! Mitä sinä vielä minusta haluat?” Aina niin syvä ääni kohoaa korkealle, murtuu edessäni. Kehoani pistelee.
”Hyvä on. Minä inhoan sinua. Minä vihaan sinua koko sydämestäni. Sinä voitit! Sinä ja Julius katsotte toisianne tavalla, jolla hän ei koskaan katso minua. Sinä saat hänet lähellesi, vaikka et tee muuta kuin ole. Et sinä häntä tarvitse. Et tee hänellä mitään, et osoita pienintäkään halua pitää häntä lähelläsi, ja silti hän rakastaa sinua. Sinä olet hänen lähellään aina. Olet aina ollut. En ikinä voi kuroa takaisin sitä aikaa, jonka te kaksi olette viettäneet yhdessä. En koskaan pääse teidän väliinne. Hän rakastaa sinua, hyvä on, helvetti, mitä muuta sinä vielä haluat?”

Eläin. Olento edessäni ei ole enää edes mies. Ei yhtään mitään.
”Minä inhoan kaikkea, mitä hän rakastaa. Haluan tuhota kaiken, jota hän katsoo hetkenkin pitempään.” Wilhelm vetää taukoa, hänen äänensä hajoilee, hengityksensä muuttuu raskaaksi. Minä en vieläkään ole tehnyt mitään. ”Opetin hänet lukemaan, ja nyt inhoan joka ikistä kirjaa, jota hän pitää kädessään. Vihaan, kun hän laittaa ruokaa, käy töissä, elää elämää, jossa hän pärjäisi ilman minua. Olen hänelle täysin tarpeeton. Ylimäääräinen. Ei hän tarvitse minua voidakseen hyvin. Ei hän tarvitse minua elääkseen.”
Sylkeä valuu Wilhelmin leualle, silmissä kiiltää. Minun tekee pahaa edes katsoa.
”Minua hän tässä ei tarvitse! Noin, nyt olet kuullut sen, oletko nyt tyytyväinen? Onko sinun nyt parempi olla?”

Pudistan päätäni. Ei. Tämä ei ole mitään siitä, mitä minä halusin. En alun alkaenkaan halunnut mitään häneltä. Hänen piti vain jättää veljeni rauhaan. En tahdo olla osana mitään siitä, mitä tämä mies on.

”Mutta sinä et häntä minulta saa. Teen, mitä täytyy, jotta sinä et tule meidän väliimme. En ikinä anna häntä sinulle, sinä et tarvitse häntä.” Kovuus palaa Wilhelmin silmiin. Hän on ymmärtänyt asemansa tilanteessa. Hän on päästänyt pelkonsa leviämään huoneeseen.
”Kun minä palaan huomenna tämän oven taakse, en löydä sinua täältä enää. En tahdo enää koskaan nähdä sinua.”
”Ei tapahdu, muru.”

Huokaisen syvään. Wilhelm on enää pelkkää itkua ja koviksi muotoiltuja sanoja. Ne eivät tarkoita mitään. Ei ole enää sanottavaa, kummallakaan meistä.
”Frida, Frida…” Epätoivoinen naurahdus pakenee Wilhelmistä. Tässä miehessä on enää kovin vähän mitään ihmiseksi tunnistettavaa. ”Kuvittelitko sinä, että minä muuttuisin, kun Julius lupasi sinulle niin? Ajattelitko, että hänen rakkautensa muuttaisi minut?”
”Kenenkään rakkaus ei muuta ketään.”
”Hah! Ja silti sinä annoit hänen elää kanssani.”
”Koska veljeni ei ole minun omaisuuttani. Johan minä sanoin.” Nielaisen.
”Haluatko tietää, satutanko minä häntä edelleen?”

En halua. Se ei muuttaisi mitään. Kävelen kohti ovea, minä en tahdo sanoa hänelle enää mitään.
”Hän ei anna minun satuttaa itseään. Ei enää. Eikö sen pitäisi riittää sinulle? Miksi muka haluat minut pois hänen elämästään? En anna häntä sinulle.”
Wilhelm kyllä ymmärtää. Hän ei ole typerä mies. Minun tarvitsee katsoa häntä vain kerran. Kaikki hänessä hajoaa kaikkeen minussa. Kävelen pois ennen kuin kuvotuksen aalto peittää minut alleen. En anna hänen nähdä, kuinka vapisen, kun suljen oven. Huoneeseen jää vain mies pelkoineen, enkä tahdo tietää mistään enää mitään.

*

”Frida? Frida!” Veljeni juoksee hätä eleissään luokseni, ja tiedän jo valmiiksi, mitä on tapahtunut. Sisälläni läikähtää. Aamu on kuulas, se antaa minulle anteeksi. Voiko olla, että tämä on jo ohi?
”Minä en löydä Wilhelmiä mistään.” Itku kuultaa Juliuksen äänestä, mutta minä en ole pahoillani. En suostu olemaan, vaan tartun veljeäni kädestä ja silitän kämmenen pintaa kuten lapsena, kun ryöstimme rikkaiden pihoilta omenia ja juoksimme pitkin katuja. Tänään aamuaurinko lämmittää poskiani kuten niinä päivinä.

”Frida, auta, minne hän on voinut mennä?”
Minä huokaisen syvään ja päästän irti veljeni kädestä. On vielä yksi tarina kerrottavaksi, ja minä avaan suuni.

Jaksa vielä hetki













keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Suoja


(Teksti liittyy suoraan uusimpaan tarinaani Valosta annettuun!)



Nauravia kasvoja, lomittuneita sormia. Ihmisiä, jotka kuuluvat ja ihmisiä, jotka ovat pakottaneet itsensä kuulumaan. Lopputulos on heidän osaltaan sama. He näyttävät hymyilevän yhdestä suusta siinä, missä minä istun viinilasi kädessäni ja odotan ihmettä tapahtuvaksi. Sitä ei kuulu. Ei minun kaltaiselleni. Puren hammasta ja kuuntelen railakasta keskustelua.

”Ja sitten Maria vain sanoi sen hänelle suoraan!”
”Minä en voi uskoa, että hän teki sen!”
”En tiedä, pitäisikö minun olla kauhuissani vai ylpeä.”
”Minä sitten rakastan sinua.”

Huulia. Silmiä. Käsiä. Käännän pääni ja hätkähdän, kun joku koskee ranteeseeni. Julius on tavoittanut harhailevan katseeni ja uskonut näkevänsä sen taakse. Minua itkettää. Älä katso. Ole kiltti äläkä katso.

Puheensorina vain jatkuu, mutta Julius pitää minusta kiinni, on siinä minua varten, ymmärtää minua. Hetken se on aivan liikaa yhdelle ihmiselle kantaa. Hetken kosketus painaa enemmän kuin vuodet ja saa minut vetäytymään.

”Rakas?”
”Minä käyn vähän tuolla…”
”Onko kaikki hyvin?”
”On, on. Ei hätää. Käyn parvekkeella.”

Julius on jo nousemassa, kun painan lempeästi hänet alas. Ei. En koskaan oppisi, jos hän seuraisi minua kaikkialle, oikaisisi jokaisen ryppyni. Minun on saatava kohdata oma pimeyteni yksin. En salli hänen kantaa sitä puolestani. Minullakin on ylpeyteni.

Ulkoilma iskee purevana vasten kasvoja. Syksy on jo pitkällä, yö on musta ja kutsuva. Nojaan kaiteeseen, vedän syvään henkeä. Huone oli täynnä rakkautta ja välitystä. Silti heistä kaikki vain näennäisesti sietivät minun läsnäoloani, hyväksyivät minut, koska Julius loi minuun lämpimiä katseita. Sisimmässään he kaikki ajattelevat samaa. Kunpa Julius jättäisi hänet. Julius ansaitsee parempaa.

Helvetti. Painan pääni alas, vedän yhä vain syvempään henkeä. En itkisi täällä. En varmasti. Menisin takaisin sisälle ja nauraisin heidän kanssaan pitkälle yöhön. Käpertyisin Juliuksen syliin kuten tähänkin asti enkä ajattelisi enää mitään. Kunpa se vain olisi niin helppoa. Ajatuksillani on terävät reunat. Itse teroittamani.

”Wilhelm?”
Hiukset vaaleat kuin vehnänsäie. Lemmikinsiniset silmät. Anri. Siristän silmiäni, minun on vaikeaa uskoa, että kaikista ihmisistä juuri hän on siinä. Tietenkin se on hän. Hän on ollut puolellasi ennen ketään muuta.
Anri tulee lähelleni kysymättä mitään. Hän nojaa kaiteeseen lähellä minua ja hymyilee yölle katsomatta minua suoraan silmiin. Sisimpäni huutaa. Jokin minussa laulaa kiitoslaulua kykenemättä sanomaan mitään ääneen. Kiitos, kun olet siinä, kiitos, kun et pakota huolta alas kurkustani. En kestäisi sääliä juuri nyt. Se on myrkkyä kaikelle sille, joka sykkii sisälläni mustempana kuin terva.

”On ihan helvetin outoa vanheta normaalisti”, huokaisen pimeään, ”ja silti niin kovin lohdullista.”
Anri hymähtää. Hän jos joku tietää.
”Minusta se on tavattoman kaunista. On ihanaa voida olla vihdoin ihminen.”
Parahdus pääsee huuliltani ennen kuin ehdin peittää sen.
”Ei minusta ole tähän elämään. Ei ole…”

Anri ei tule lähemmäs, ei yritä pakottaa myötätuntoaan minulle. Kiitollisuus rinnassani paisuu mittoihin, joista sitä on vaikeaa tunnistaa itsestäni lähtöiseksi.
”Sinä yrität niin kovaa”, Anri huokaa. ”Me kaikki näemme sen sinusta. Sinä todella kadut.”
”Mutta minä en halua sitä! En halua, että istun huoneessa teidän kanssanne vain, koska Julius rakastaa minua. Sisimmässänne te kaikki haluatte, että minä lähden, koska ei minun katumuksellani ole merkitystä, kun Juliuksen haavat huutavat.”
Anri vain hymähtää surumielisesti.

”Anteeksi”, soperran, ”tiedän kyllä, että sinä olet siinä yhä. Sinä välität. Anteeksi.” Nielaisen kiitoksen. Se ei koskaan osaa tulla oikealla hetkellä.
”Minä haluan vanheta Juliuksen kanssa. Haluan silittää hänen poskeaan silloinkin, kun olemme pelkkää ryppyjen kartastoa. Onko sen toivominen väärin?”

En tiedä, miltä ilmeeni näyttää, sillä Anrin kulmat kaartuvat, suu puristuu viivaksi. Anri näyttää siltä vain silloin, kun ei kykene sanomaan ääneen, mitä todella ajattelee. Voi, rakas Anri, ei sinun tarvitsisi. Sanoisit kaiken suoraan etkä jättäisi sanoja leijumaan välillemme. Ne kuristavat minua elävältä. En vieläkään osaa toivoa mitään kenellekään muulle kuin itselleni.

”Minun ei pitäisi olla täällä, eihän?”
Anrin ilmeessä on pelkkää surua.
”En minä voi tuohon sinun puolestasi vastata.”
”Minä rakastan Juliusta”, hengähdän ja tunnen kuumat kyyneleet silmäkulmissani. Ei, älkää tulko, en pysty tähän nyt. ”Uskotko sinä minua? Uskotko?”
”Wilhelm, ystävä rakas…” Anri huokaa syvään, kuljettaa vihdoin kätensä omalleni. Kosketus rikkoo pinnan, kyyneleet purkautuvat kuumina ja anteeksiantamattomina.
”Ymmärräthän sinä, että minä välitän sinusta? Sinä olet minun rakas ystäväni. Rakastan sinua, Wilhelm, aivan oikeasti.”

Anri tulee lähemmäs, kuljettaa kätensä leukaperilleni. Ehdin väistää vain vaivoin. Joskus unohdan, millainen Anri on. Hänellä on edelleen tapana suudella ystäviään, aie hehkuu hänen kauniissa silmissään yhtä kirkkaana kuin silloin, kun olimme vielä nuoria.

”Anteeksi, minä en tee tuota enää. Minä aivan todella rakastan vain Juliusta.”
Anri hymyilee. Sitten minä ymmärrän.
”Minä uskon sen. Sen näkee sinusta. Älä huolehdi. Jos minä, joka en tunnetusti näe juurikaan itseäni pitemmälle, näen sen, Juliuskin tietää. Älä pelkää, ystävä rakas, sinulla ei ole mitään hätää.”

En näe kyynelten takaa mitään. Tunnen vain, että Anri on siinä, silittää, vaikka hänen ei tarvitsisi. Hän ei sääli minua, mutta hän ei ymmärrä, etten vieläkään tunne kuin säälin ja vihan, en rakkautta laisinkaan. Hänen lämpönsä on suuri ja hukuttaa minut alleen. Kietoudun siihen kuin lapsi, joka ei koskaan oppinut olemaan sylissä. Annan Anrin silittää minua hetken, tuudittaudun häneen ymmärtämättä, mitä tunnen. Kun päästän irti, hän katsoo minuun sellaisella lempeydellä, että itkun uusi aalto on viedä minut mukanaan.

”Minä menen takaisin sisälle katsomaan, onko Dorian jo juonut vaimoni pöydän alle. Tule sitten, kun pystyt. Rakastan sinua.”
En ehdi vastata mitään ennen kuin Anrin selkä kaikkoaa takaisin sisälle. Valot sisällä ovat pehmeät ja kutsuvat. Minä seison keskellä yötä ja tiedän, etten tunne vielä sitä versiota itsestäni, joka kuuluu valojen sekaan, osaksi niitä.
Kun vihdoin löydän itseni sisältä, kynttilät ovat miltei palaneet loppuun ja jokaisella on joku, jonka syliin kääntyä. Olen astelemassa kohti Juliusta aikeissani istuutua hänen vierelleen, tehdä kaikki tietoisiksi siitä, että hän on minun ja minä hänen. Julius makaa siskonsa reisillä hiukset sotkuisina ja punainen paita puoliksi auki. Anrin sanat kaikuvat päässäni, voisin vielä päästää irti. Voisin vielä antaa tämän mennä ohi. Vanha punainen ei kuitenkaan ole irrottanut otettaan minussa. Hetkessä en näe muuta kuin kaiken sen, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Punainen räjähtää sisälleni enkä tiedä, mitä teen.

”Mitä helvettiä me enää teeskentelemme? Kertokaa minulle!”
En tiedä, kuinka lujaa olen huutanut, sillä kaikki hätkähtävät. Julius, joka vielä hetki sitten makasi raukeana sisarensa sylissä, nousee ylös, ojentaa kätensä minua kohti. Minulla ei ole aavistustakaan, haluaako hän suojella minua vai muita minulta. Sisälläni hajoilee. En näe mitään tai ketään.

”Älkää enää valehdelko! Ette te halua minua tänne! Ette ole koskaan halunneetkaan. Mitä te tuijotatte? Sanokaa nyt helvetti jotain! Te tiedätte, mitä minä olen tehnyt. Te tiedätte…”
Miltei taivun kaksin kerroin. Sanat painavat minua lysyyn.
”Kyllähän te nyt olette nähneet. Sisimmässänne te kaikki vihaatte minua! En tahdo olla täällä teidän säälistänne. En tahdo elää luonanne, jos te ette voi koskaan rakastaa minua. Minä inhoan tätä teeskentelyä. Älkää ikinä antako minulle anteeksi. Älkää… olkaa niin kilttejä…”

Erotan vapisevani, mutta en saa mistään otetta, sanat juoksevat lävitseni. Ne ovat pelkkää sekavaa huutoa, jota tuskin ymmärrän itsekään. Pelkoni on siinä. Kaikkien nähtävillä. Se on räjähtänyt heidän eteensä, erotan sen heidän silmistään. Kuvajaiseni. Pelkkä pelokas lapsi. Käpertyisin kokoon, jos ylpeyteni ei olisi vielä rautaisena selkärangassani. Minä vain seison ja odotan heidän viimeistä tuomiotaan. Vapisen ja itken, en tiedä, kuka olen, kun he nousevat ylös ja luovat toisiinsa vaivautuneita katseita.

Ei, älkää. Älkää katsoko minua. Anteeksi. Antakaa anteeksi, en osaa vieläkään elää tässä nahassa.

”Me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt. Kaikki meistä tietävät.” Puhuja on Victoria. Anrin vaimon ääni on pehmeä, se ei syytä minua mistään. Taidan itkeä entistä vuolaammin.
”Me muut emme voi antaa anteeksi jotakin sellaista, joka ei ole meidän anteeksi annettavissamme”, Victoria jatkaa. Hänen silmissään kiiltää. Hän näkee, mutta hän ei tuomitse minua. Anri on saanut suuren lahjan. Ymmärrän sen nyt.
”Tämä on Juliuksen ja sinun välinen asia, johon me muut emme ole katsoneet oikeudeksemme puuttua.”

Vain Juliuksen sisko ei katso minuun. Hänen silmänsä ovat vihasta mustat, kun hän kävelee pois huoneesta sanomatta mitään. Julius kurottaa siskonsa perään, mutta sallii tämän mennä. Tämän kaiken näen. Tämän ja muun. Silti on kuin en olisikaan siellä, heidän keskellään. Kuin olisin muualla, katsoisin kaikkea ulkopuolelta.

Victoria tulee luokseni, mutta ei kosketa. En sallisi kenenkään tulla pelon särkemään tilaani. Kaikki katsovat minua pitkään, mutta eivät sano mitään. Hiljaisuus velloo sisälläni, kaikki sattuu, minun tekisi mieli huutaa vielä lisää, räjähtää heidän silmilleen niin monta kertaa, että he vihaisivat minua varmasti, tekisivät selväksi, etteivät halua minua. Hylätkää minut. Hylätkää kerralla, niin minun ei tarvitse enää roikkua teidän säälissänne.

Kaikki kävelevät ohitseni. Anri silittää olkaani, Anri on täällä minua varten. Miksen koskaan osaa kiittää häntä siitä? Hän katsoo minuun tietävästi ennen kuin astelee pois. Huone on tyhjä, jäljellä olemme vain minä, Julius ja silmille räjähtänyt pelkoni. Julius katsoo minuun ruskeat silmät täynnä lämpöä. Ei. Et saa. Et sinä voi tehdä minulle näin.

Julius on aikeissa tulla iholle, kaapata minut syleilyynsä kuten aina. Vien kädet suojakseni ja pudistan päätäni. Hänen silmänsä kysyvät.
”Ei, älä”, parahdan, ”jos sinä teet noin aina, minä en koskaan opi. Tämä on minun sotkuni. Anna minun elää sen läpi yksin.”
”Rakas…”
”Ei!” Uusi aalto. Aiempaa punaisempi. ”Ole kiltti. Älä. Ei nyt. Mene nukkumaan, minä pysyn täällä. Minun täytyy saada kohdata tämä yksin, tai roikun sinussa vielä ryppyisenäkin. En voi tehdä niin. Se ei ole oikein.”
”Ethän sinä ole sellaista tähänkään saakka ajatellut.”

Kyyneleet lakkaavat kuin leikaten. Tuijotan Juliusta pitkään, hänen sanansa tuntuvat pistelynä ihon alla. Pyyhin silmiäni. En tahdo edes kuvitella, miltä näytän. Kaikki tämä on saanut pysyvän otteen minusta, se kaihertaa sisälläni eikä lopeta ennen kuin kaikki on syöty.

”Julius… Uskothan sinä, että minä rakastan sinua?” En vieläkään uskalla koskea häneen. ”Uskotko, että tahdon vanheta sinun kanssasi talossa, jonka lunastin kaikilla niillä huutavilla vuosilla? Rakastan sinua. Aivan oikeasti rakastan…”
Ilme Juliuksen kalpeilla kasvoilla on täydellisen lohduton.
”Tehdään sitten niin. Vanhetaan yhdessä.”

Jokin menee rikki. Ehkä putoan, ehkä maailma keinuu. En enää tiedä. Joka tapauksessa Julius on taas siinä, pitämässä kiinni, vaikka minun ei pitänyt enää antaa hänen tehdä niin. Minun jalkojeni piti kestää. Ne eivät ole vielä terästä. Julius on jälleen kerran siinä vahtimassa, etten hajoa itseeni. Olen yhä heikko, enkä tiedä, miten minun pitäisi elää sen kanssa.

”En ansaitse sinua.”
”Ansaitseeko kukaan muka muuta kuin itsensä summan?”
”Mitä tuokin muka tarkoittaa?”
”Rakas. Me molemmat yritämme, mutta emme voi olla muuta kuin ihmisiä. Olemme vielä kesken. Mutta johan sinä sanoit – meillä on koko elämä edessä. Me voimme vanheta yhdessä ja opetella.”
”Haluatko sinä sitä oikeasti? Vai vain siksi, että et uskalla lähteä?”

Julius painaa suudelman suoraan suulleni. Niin pehmeän, niin tuntevan, että sulan siihen. En huku. En enää. Minä en salli itseni hukkua enää koskaan. Sen verran olen kyennyt ottamaan elämästäni takaisin.

”Anteeksi”, kuiskaan, ”tietenkin sinä olet siinä vapaasta tahdostasi. Kyllähän minä sen tiedän. Minä vain…”
”Ssh. Ei meillä ole hätää.”
”Haluan silti, että menet nukkumaan eri huoneeseen. En saa kietoutua sinuun liikaa. Haluan antaa sinun hengittää.”
”Mutta rakas –”
”Tällä kertaa minä olen aivan ehdoton.” Siirrän Juliuksen kädet lempeästi pois keholtani. Julius olisi ollut valmis olemaan suojani koko yön, mutta en tahdo hänen kiinnittyvän sellaiseen rooliin. Minun rakkauteni ei saa tehdä hänestä orjaa. En halua hänelle sellaista.

Oletko varma, Juliuksen silmät kysyvät. Minä nyökkään. Pehmennykseksi suutelen häntä vielä kerran, silitän niskaa tietäen, että hän rakastaa, kun teen niin. Olemme hetken siinä, vain me kaksi ja uinumaan käpertynyt pelko rinnassani. Hätää ei ole.

Kun Julius on lähdössä, avaan suuni vielä kerran.
Julius, minä… Minä olen elänyt ikuisuuden, mutta olen silti pelkkä lapsi. En koskaan oppinut, miltä tuntuu olla sylissä.” Nielaisen. ”En voi taata sinulle turvallista tulevaisuutta kanssani. Ehkä olen aina vain odottanut, että löydän paikan, jossa voin antaa itseni pudota. Mutta en halua hukuttaa sinua kanssani. En, vaikka sanoisin mitä, kun seuraavan kerran kadotan itseni.”
Julius tuijottaa minua ovelta pitkään.
Kiitos, että olet siinä. Kiitos, kun annat minun pudota. Ja… ja kiitos, kun hylkäsit minut silloin, kun minä tarvitsin sitä eniten. Olen siitä suunnattoman kiitollinen.”

Hetken Juliuksen katseessa on kaikki maailman suru. Sitten se pehmenee, ilo piirtää siihen välkkeensä.
Hyvää yötä, rakas. Nuku hyvin.”
Hyvää yötä.” Rakastan sinua.

Pimeys käy päälle heti, kun ovi sulkeutuu. Minulla ei ole sitä vastaan muuta kuin Juliuksen lämpö, joka vielä elää kehoni notkelmissa. Yö on kaikkialla, mutta kun seuraavan kerran herään levottomasta unestani, aurinko on jo piirtänyt kuvionsa matolle. Se kertoo minulle, että vielä joskus voisin nukkua itsenäni, omassa ihossani, ilman kenenkään suojaa ympärilläni. Se saa minut hymyilemään varovasti vasten valkenevaa aamua.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Valosta annettu: epilogi


Epilogi: Täytetty

On kesäyö, kun nainen kuulee sen jälleen. Kutsun, joka on asunut hänen rinnassaan ikuisuuden. Nyt, ikuisuuden jälkeen, valon toisella puolen, nainen kokee vihdoin olevansa valmis. Hän nousee rakkaimpansa viereltä ja kulkee parvekkeelle täydessä hiljaisuudessa. Ääni vetää häntä puoleensa, hän tietää, mitä tekee, kun astelee paljasjaloin yöhön.

Hänen tehtävänsä on täytetty jo kauan sitten. Hän elää nyt täyttä elämää, valosta annettua. Se on yhä päivittäistä taistelua, aivan kuten sen kuuluukin olla. Valo on enää pelkkää pehmeää helkettä naisen rinnassa. Se ei vaadi häneltä mitään eikä hän siltä. Se on tullut katsomaan häntä, tervehtimään pitkästä aikaa. Hei, maailma. Tässä minä olen, lapsesi, omaksesi muovaama. Minä seison jälleen edesssi paljaana, tehtäväni on täytetty.

Nainen ojentaa kätensä ja vastaa valon kutsuun.

Valosta annettu: luku 44


Luku 44: Maailma

10 vuotta myöhemmin

Kadulla on vilkasta. Ihmiset, eri ikäiset, eri näköiset, kulkevat suuntiinsa väistellen vain juuri ja juuri. Aurinko paistaa korkealta saaden kadut läikehtimään. Valoa on kaikkialla, mutta niin on elämääkin.

Wilhelm kulkee kädet tyhjinä. Hän ei halua kaduilta mitään. Ei ole mitään ostettavaa, sillä kaikki on jo annettu pois. Kartano huutaa tyhjyyttään, toistaiseksi Wilhelm ei ole vielä keksinyt, millä täyttää menneen. Wilhelm haluaa tänään vain nähdä, miltä aamuun herännyt maailma näyttää. Hänen toiveensa ovat käyneet toinen toistaan yksinkertaisemmiksi.

Ihmiset tulevat yhä hänen luokseen. Hän on antanut kaiken niille, jotka ovat kaikkensa ansainneet. Mikään ei ole muuttunut hänen osaltaan, ei todella. Yöt ovat yhä mustia, nyt ikuisuus ei vain enää kuorruta niitä suojallaan. Nyt hän kohtaa ne raakoina ja yksin.

Silti kadun vilinä saa Wilhelmin tuntemaan itsensä hetkeksi kokonaisemmaksi. Vähän vain. Ainoa entisestä muistuttava esine vanhassa talossa on punainen nojatuoli. Se on merkkinä ihmisestä, jota hänen sydämensä kaipaa edelleen. Ihmisestä, jota hän satutti syvältä. Wilhelm ei enää toivo tätä takaisin luokseen. Hän on lakannut pyytämästä mitään itselleen jo kauan sitten. Haavat käsissä muistuttavat siitä. Haavat, jotka syntyivät rajojen yli kurottamisesta. Rajoja ei enää ole. Näistä haavoista Wilhelm löytää itsensä edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ihmisvilinän keskeltä Wilhelm on erottavinaan tutut kasvot. Aivan yllättäen sydän jättää kierroksen välistä. Ei häntä. Heidän ei pitänyt enää koskaan kävellä toisiaan vastaan. Maailman piti olla sellaista vastaan.

Hän se kuitenkin on. Epäilemättä. Solakka, pitkä runko ja mustat hiukset. Silmät niin lempeät, että niihin hukkuu. Nyt hänen yllään on vaatteita, joiden kaltaisia Wilhelm ei koskaan hänellä nähnyt. Se tarkoittaa, että hän on löytänyt paikkansa. Tavalla tai toisella. Wilhelmin katse etsii toista, sisaruksista lujempaa, mutta tätä ei näy missään. Wilhelm näkee vain hänet, miehen, jonka kanssa hän olisi voinut vihdoin vanheta yhdessä. Sydämen toiveet räjähtävät rintaan, Wilhelm tuntee hajoavansa siihen paikkaan. Älä tule tänne. Älä kävele ohitseni.

Polut risteävät, mutta eivät lomitu. Vielä. He kulkevat toistensa ohi. Katse kohtaa katseen. Wilhelm tuijottaa suoraan ruskeisiin silmiin ja näkee niistä vihdoin muutakin kuin omat toiveensa ja odotuksensa. Hän näkee miehen niiden takana. Kyyneleet löytävät silmäkulmat ennen kuin Wilhelm ehtii estää. Mies jää katsomaan, hetkeksi vain. Sitten hän jatkaa matkaansa, kulkee ohi.

Wilhelm henkäisee. Sitä ei pysty enää pitämään sisällä. Hän vie kädet suulleen, pakottaa kyyneleet piiloon. Sitten hän kuulee äänen. Miehen äänen. Hän kääntyy sen suuntaan eikä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Odota.”

*

Ikkunan takana on kokonainen maailma. Ragnar istuu sen edessä pitäen sylissään kirjepinoja. Hän on lukenut ne kaikki jälleen uudelleen, joka ikisen. Hän on yrittänyt löytää niitä naisia, joista kerran välitti. Naisia, jotka näkivät maailmaan, joka ei ole ikinä avannut itseään hänelle.

Valon jälkeen Ragnarin on ollut vaikeaa nähdä eteensä. Maailma on voinut antaa hänelle anteeksi, mutta ihmiset eivät. Neuvosto teki selväksi kantansa häneen. Mielenosoitusten, palaneitten talojen ja kuolonuhrien jälkeen ainoatkaan kauniit sanat eivät enää pelastaneet Ragnaria. Neuvosto pesi kätensä hänestä täydellisesti, käänsi takkinsa. Hänen syntinsä tehtiin kaikille julkiksiksi. Myös se, että hänen ikuisuutensa oli laskelmoitu päätös. Ennen kaikkea hänen osuutensa vampyyrikaaoksessa tuli julkiseen tietoon. Neuvosto päätti lähteä rehelliselle tielle. Se toi ilmi myös omat virheensä.

Kansalla on ollut paljon hyväksyttävää sen jälkeen, kun vampyyrien kauhu pyyhittiin kerralla pois. Ragnar on kuullut tarinat neuvoston kasvattamasta tytöstä, vampyyrin vaimosta, joka sai kaikki hetkeksi kuuntelemaan itseään. Valon suomia ihmeitä. Jos Jumala on olemassa, hän ei ole koskaan kuullut Ragnarin rukouksista ainuttakaan. Tai sitten Ragnar on itse hukuttautunut rukoustensa painon alle.

Ikkuna heijastaa Ragnarin oman kuvan. Vanha mies, jolla on pitkät, suorat hiukset ja parta. Sellaisena hän on itsensä nähnyt, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, millainen mies hän toisten silmien edessä on. Kenties paljon terävämpi. Paljon kylmempi. Ragnar tietää suojakseen kasvaneen kiven olevan muutakin kuin suoja valolta.

Ragnarin käsi jää nojaamaan ikkunaan, koskettamaan sen pintaa. Kirkkoa on korjattu protestien jälkeen. Kaikki ovat jättäneet hänet rauhaan, tulleet samaan tulokseen kuin hän itsekin. On parempi antaa Ragnarin kantaa oma syyllisyytensä aivan itse.

Toistaiseksi Ragnar vain odottaa. Hän tietää, että astuisi vielä joskus ulos nyt, kun se on hänelle mahdollista. Jokin pitää häntä vielä kiinni teoissaan, oman historiansa painossa. Siksi hän odottaa päivää, jolloin uskaltaisi kohdata maailman vielä kerran.

*

Kesä on kasvanut täyteen kukoistukseensa. Anrabas istuu puutarhassaan ja siemailee iltapäiväteetään kaikessa rauhassa. Vaimo ja sisko seisovat toisaalla, kulkevat käsi kädessä kukkivien puitten alla. Anrabas on jo ehtinyt tottua siihen, että ei omista ketään. Naisten kädet toisiinsa lomittuneina on tällaisina päivinä kaikki, mihin hän tyytyy.

Vaimon veli istuu Anrabasin kanssa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Kaunis Dorian, rakas Dorian. Mies on nyt täyspäiväinen neuvoston jäsen. Anrabas tietää Dorianin tekevän kaikkensa paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Dorian ei ehkä koskaan kykene näkemään sitä, mitä Anrabas, Victoria ja Maria näkevät, mutta Dorian on yhä siinä, valmis oppimaan ja kuulemaan. Anrabasin ei tarvitse ylläpitää aputoimiaan enää yksin. Dorian on antanut niille hyväksynnän, nyt koko maailma tekee kaikkensa, että kenenkään ei tarvitsisi enää kauaa niellä pölyä kaduilla.

Wilhelmistä Anrabas ei ole kuullut vuosiin, mies sulki itsensä todellisuudelta. Anrabas tietää, että vielä joskus he kohtaisivat jälleen, tekisivät uudelleen töitä yhdessä. Matka kohti uutta maailmaa kestäisi satoja vuosia. Vanhat arvot eivät heilahda paikaltaan niin vain. Mutta nyt kaikki ovat kohdanneet valon, itkeneet samasta sydämestä.

Kun Frida saapuu sisään portista ja Victoria juoksee halaamaan tummatukkaista, yhä housuihin pukeutuvaan ystäväänsä, Anrabas tuntee hymyn läikehtivän kasvoillaan. Tällaiseksi heidän elämänsä on tullut. Sen sijaan, että kaksoset joutuisivat enää taistelemaan, he antoivat heille töitä, pienen kaupan. Keinon selvitä elämästä hengissä tekemällä silti jotakin sen eteen. Anrabas tietää, ettei kaikilla ole mahdollisuutta samaan. Askel askeleelta he ovat lähempänä sitä maailmaa.

Vaikka Anrabas ei ole enää maailmalle kuollut, tulee päiviä, jolloin hän tuntee itsensä siksi mieheksi, joka joutui kuolemaan syntyäkseen uudelleen. On kuin hän olisi luopunut kuolemattomuudestaan jo silloin, kun hän tarttui soihtuun ja tiesi, mitä se tarkoittaa.

Anrabasin muistot palasivat takaisin, kun valo saapui ja vampyyrius katosi maailmasta. Hän tietää, mitä hänen piti tehdä, jotta maailma eläisi. Hän ymmärsi vihdoin eläneensä valhetta, jonka hän ja Maria yhdessä valitsivat selvitäkseen, säilyttääkseen minuutensa kaiken sen keskellä. Anrabas on antanut heille molemmille anteeksi. Heillä on nyt kokonainen ihmiselämä. He voivat kaikki vanheta yhdessä ja katsoa, kuinka maailma muuttuu hiljalleen.

Naiset kulkevat puutarhassa ja keskustelevat. Anrabasin katse harhailee takaisin Dorianiin, mieheen, joka katsoo häntä silmiin vielä kaikkien vuosien jälkeenkin. Ei ole enää kenellekään salaisuus, miksi Dorian pimitti tietoja sisareltaan. Victoria on saanut nähdä veljensä ja aviomiehensä yhdessä. Heillä kaikilla on ollut paljon sulateltavaa.

Juuri nyt Anrabas ei halua muuta. Hän nousee penkiltään, kurottaa kohti Doriania ja sallii miehen suudella häntä siinä, kaikkien silmien edessä. On lempeyttä, jonka luota on vaikeaa kävellä pois. On valoa, joka läpäisee tiheimmänkin sumun, pääsee aina sydämeen saakka.

*

Frida ja Maria ovat jääneet kauemmas keskustelemaan, kun Victoria kävelee puutarhan perukoille tervehtimään kesän viimeisiä kukkasia. Niitä, jotka tulevat osaksi maisemaa viimeisinä, aivan kuin ujous pitäisi niitä piilossa pitkään.

Victoria sivelee kukkien pintaa aivan kuten hän sivelee rakastamiensa ihmisten poskia silloin, kun he sitä tarvitsevat. Kun hän sitä tarvitsee. Victoria on itkenyt paljon. Hän on itkenyt kaikelle menetetylle, kaikelle irti päästetylle. Niille, jotka eivät selvinneet ja niille, jotka eivät koskaan selviäisi. Maailma on kohdannut niin paljon, ettei kaikki millään kuroudu umpeen. Kaikki eivät saa sellaista onnea, jonka hän saa kävellessään rakastamiensa ihmisten ympäröimänä puutarhassaan.

Joskus Victoria itkee yhdessä maailman kanssa. Silloin he kohtaavat yhdessä kaiken sen, mitä on ja mitä on tuleva. Enää hän ei näe unia valosta ja Mariasta. He ovat hänen luonaan iän kaiken. He eläisivät yhdessä loppuun ihmisen elämän. Victorialle se on enemmän kuin hän olisi voinut koskaan toivoa.

Kaikki ei ole täydellistä. Se, että Victoria sai tarjottua Fridalle ja Juliukselle töitä ja uuden elämän, ei pelasta satoja muita osattomia. Vampyyrikaaos elää elämäänsä uudessa muodossaan. Pelko ei ole poistunut maailman yltä. Victoria tietää olevansa onnekas, kun saa silittää kukkaa ja nauraa yhdessä kesäauringon kanssa. Hän ei anna kaiken musertaa itseään. Hän on pelkkä ihminen aivan kuten kaikki muutkin. He kulkisivat askeleen kerrallaan.

Maria hymyilee Victorialle kauempaa. Kukkien terälehtiä on tippunut naisen hiuksiin. Victoria hymyilee leveämmin kuin koskaan.