Lohtu

Valo ei ole enää vuosiin särkenyt silmiäni. Herään loppukesän lempeään aurinkoon raukeana, kohtaan sen sellaisena kuin se on. Se ei vaadi minulta mitään enkä minä siltä, ja niin on hyvä. Kirkon seinät ovat tänäänkin korkeat ja jykevät, ne pitävät minulle seuraa heti aamusta. Viimepäivät olen kulkenut rauhassa, hivellyt seiniä ja ajatellut, että kenties maailma niiden takana huolisi minut sittenkin.

Vaikka enemmän kyse on siitä, hyväksynkö minä itseni osana sitä. Kykenenkö vielä luottamaan? Jumalani näkee minut, me olemme keskustelleet pitkään. Aurinko ei enää polta minua alas. Olen oppinut uskomaan valoon. Ehkä sekin uskoisi minuun, jos uskaltaisin vielä kerran laskea sydämeni kaiken painosta ja astua ulos viileään ilmaan.

Ajatukseni katkeavat, kun kuulen kirkon oven kolahtavan. Kumea ääni kaikuu korkeissa seinissä. Siitä on kauan, kun joku on käynyt viimeksi katsomassa minua. Minun yhteyteni maailmaan ovat häviävän pienet, vaikka voisin koska tahansa kohdata sen.

Kuljen portaat alas ja kohtaan tulijan. Minulta kestää hetki tunnistaa hänet. Mies on yhä pieni, surullisen heiveröinen, mutta olemus on kuihtunut lähes haamuksi siitä, mitä se joskus oli. Posket ovat lommolla, ihosta näkee läpi. Minua kuvottaa. Tätä maailma siis tekee ihmisille. Tällaisen todellisuuden minä halusin niille, jotka olivat kerran vampyyreita. Totuus iskee minua leukaluuhun, tunnen suunnatonta halua polvistua ja pyytää anteeksi.

”Herra Alden.”

”Wilhelm vain, pyydän.” Mies kohauttaa luisevia harteitaan. ”Tervehdys, Ragnar. Siitä on kauan.”

Varovainen, paikkaansa etsivä hymy käväisee Wilhelmin suupielillä. Sellaisen ihmisen hymy, joka on tottunut olemaan varuillaan. Hetkessä ymmärrän, että en koskaan muista nähneeni hänen hymyilevän aidosti. Miksi en? Minä en tunne häntä hyvin. Aikanaan aliarvioin hänet täysin. Nyt hän seisoo edessäni kuin irvokkaana muistutuksena jokaisesta virheestäni. Minä en tiedä, mitä kuuluu sanoa sellaiselle ihmiselle, jonka elämän on pilannut.

”Mikä ajaa sinut luokseni?” En kysy kuulumisia, olen hänelle rehellisyyteni velkaa. Kaikki näkyy hänestä jo päällepäin, minun ei tarvitse olla muodollinen.

Wilhelm kävelee penkkirivistöjen välissä kuin etsisi paikkaansa kaiken suuren keskeltä. Katse on täydellisen eksynyt, askeleet kuin peuranvasalla. Minua särkee katsoa sellaista aikuiselta ihmiseltä.

”Minä pilasin kaiken”, Wilhelm hengähtää. ”Pilasin kaiken enkä voi enää palata.” Ääni on itkuinen. Wilhelm ei istu alas, kiertää vain kehää ja vääntelee kapeita ranteitaan.

”Kuulehan… Minä… Minä en…” Sanat eivät saavu kielelleni juuri, kun tarvitsisin niitä kipeimmin. En osaa enää puhua ihmisille. En varsinkaan Wilhelmin kaltaisille. Me emme tunne toisiamme riittävän hyvin, jotta voisin sanoa hänelle ne sanat, joita hän on tullut etsimään.

”Minä olen pahoillani. En kenties ole enää se mies, joka olin silloin. En osaa auttaa sinua. Minä… Minun maailmani on kaventunut kovin sitten sen, kun tapasimme edellisen kerran.”

”Sinä laitoit minut häkkiin.” Wilhelm nauraa. Katkonainen, irrallinen nauru kaikuu kirkossa. Hän nauraa kuin inhoaisi naurunsa sävyä itsekin. ”Vangitsit minut talooni. Taisin inhota sinua sydämeni pohjasta.”

Huokaisen. Osasin odottaa tätä. Menneisyyteni on tullut oveni taakse vaatimaan oikeuksiaan. Wilhelmillä on täysi oikeus hyökätä kimppuuni. Jokin miehen haparoivissa askelissa ja peuramaisessa hauraudessa kertoo minulle, että hän ei kaikesta huolimatta aio tehdä niin. Ehkä meistä jokainen on täynnä tarvetta lohdulle, jota vain kirkon korkeat holvit voivat tarjota.

”Inhoatko sinä minua nyt?”

Wilhelm pudistaa vaaleaa päätään. Arkkienkeli. Kuinka hän onkaan saanut taivaalta sellaisen ulkomuodon?

”En. Osasin vain syyllistää sinua. Etsin syyllisiä kaikista, lopulta itsestäni. Nyt en ole muuta tehnytkään kuin syyttänyt itseäni.”

”Miksi?”

Wilhelmin katse on täynnä jotakin, jota en tunnista. Se ei ole surua. Se on liian kaukana ollakseen mitään niin helposti selitettävää. Minua särkee. Mitä tämä maailma on tehnyt miehelle edessäni?

”Minä mokasin. Tällä kertaa lopullisesti. En voi enää palata.”

”Minne?”

”Hänen luokseen. Hänen, jota me kaikki käytimme.”

Kulmani kurtistuvat. Minä olen käyttänyt kaikkia. Kasvoja toistensa perään. En ole koskaan oppinut antamaan itselleni anteeksi, koska minulla ei ole oikeutta.

Wilhelm vain pudistelee päätään. Hän ei vieläkään istu.

”Kuvittelin, että ikuisuus pilasi minut. Että olisin kunnossa nyt, kun olen jälleen ihminen.” Wilhelm vie kädet korvilleen. ”Mutta se olinkin minä itse. Aina vain minä itse. Minä olen pilannut kaiken. En halua auttaa ketään muuta kuin itseäni, en nytkään.”

En saa otetta. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Tämän miehen kipu ei ole minun kannettavissani, ei sittenkään. Minun hänen harteilleen laskema ikuisuus ei ole vääntänyt häntä tällaiseksi, näen sen nyt. Mustien silmien takana ei ole ketään. Pelko kouraisee rintaani, kun ymmärrän, että tätä miestä minä olen aliarvioinut kaikki nämä vuodet. En pitänyt häntä minään, ja nyt hän tuo pimeytensä kaikessa surkeudessaan minun tilaani.

”En voi koskaan saada anteeksi.”

”Onko se tarpeellista?” Harva saa anteeksi. Harvalle suodaan sellainen lohtu. Minä odotan vielä hetkeäni kohdata todellisuus.

”Ei… Ei. Ei tietääkseni. En minä tiedä. Ymmärrän kovin vähän mitään nykyään.”

”Sitten sinun kannattaa päästää sellainen ajatus pois. Käytät vain turhaan voimiasi siihen. Etkö yrittäisi jotakin toista kautta?”

”Ei ole mitään!” Ääni kohoaa, säpsähdän. Wilhelmillä on aina ollut tumma, syvä ääni. En tiennyt, että hän voi kuulostaa myös tältä. On kuin puhuisin suoraan pimeydelle hänen katseessaan. ”Ei minulle ole mitään keinoa! Nyt pilasin kaiken, pilasin todella. Sekosin, ja hänen siskonsa näki sen. Olen antanut tämän kaiken täyttää koko elämäni. Ja muiden elämät. Minä halusin tappaa hänen siskonsa siihen paikkaan. En enää muista, miksi tunsin niin. En tehnyt Fridalle mitään, mutta se tyttö ei ole koskaan näyttänyt siltä. Taisin satuttaa häntä sittenkin.”

Hetken minulta kestää ymmärtää, kenestä Wilhelm puhuu. Hän, jota me kaikki käytimme. Hänen siskonsa. Julius ja Frida. Yhtäkkiä mieleni täyttyy kuvista, kauan sitten unohtuneista. Julius siskoineen askeleet kivun hämärtäminä. Tuskin kävelykykyisenä. Vedän viivan, jota en olisi koskaan tahtonut vetää. On asioita, joita ei tahdo uskoa todeksi, vaikka ne revähtäisivät suoraan silmien eteen.

”Olitko sinä… silloinkin, kun Julius…”

Wilhelmin nauru kohoaa oktaavilla. Jumala häntä siunatkoon. En ole koskaan rukoillut hänen puolestaan, tämä on ensimmäinen kertani.

”Aina!” Ääni kaikuu kirkossa, kietoutuu ympärilleni kuin verkko. ”Aina, aivan alusta lähtien. Tuliko hän luoksesi kivuissaan? Se olin joka kerralla minä. Minä tein sen.”

En kysy miksi. Ei sellaiselle ole syytä Jumalan edessä. Ei todella.

”Sitä minä en voi saada anteeksi. Sitä ja monta muuta. En muista, kuinka monen päältä olen kävellyt. Tämä ei lopu koskaan.”

”Antaisitko sinä sellaista anteeksi?”

”Minä olisin onnellinen, jos joku tekisi niin minulle! Jos Julius rakastaisi minua niin paljon, minä repeäisin riemusta! Kunpa olisinkin hänelle niin rakas, että hän haluaisi kiskoa kynteni irti!”

Vai niin. Vai tällaiseksi ihminen tulee, kun hänet jätetään yksin vuosisadaksi. Pinnan alla kuohuu jotakin suunnattoman mustaa. Se on ikuinen, vellova meri, jolle ei näy pohjaa. Tällaiset ihmiset heittelevät maljakkoja lattialle ja syyttävät siitä muita.

Wilhelm vetää syvään henkeä, tarttuu jo penkinreunaan. Hän ei kestäisi enää kauaa. Minun sydäntäni särkee kaikesta huolimatta. En voi olla ajattelematta, että olen osasyyllinen. Vaikka eihän minun pitänyt enää etsiä syyllisiä. Vaikka minä itsekin olen satuttanut Juliusta siskoineen. Sellaisia asioita ei mitata vaakakupissa.

”Minä räjähdin hänen siskonsa silmille ja lähdin. En voi sietää Fridaa. En kestä häntä. Hän näkee minusta kaiken, ja minä tahdon hajottaa hänet, mutta en saata edes koskea häneen. Hänellä on sellainen valta minuun.” Wilhelmin katseessa kiiltää jo. ”Joskus minä toivon, että voisin uskoa Jumalaan kuten sinä. Kunpa sellainen auttaisi minua. Kunpa jokin vapauttaisi minut itsestäni. En kestää enää olla tällainen. En pysty mihinkään.”

Kun Wilhelm lopulta murtuu ja käpertyy penkin nurkkaan istumaan kuin pieni poika, minä annan hänen tehdä sen. Aamuinen valo leijuu ilmassa, ehkä se on maailman tapa ymmärtää. Minä ainakin ymmärrän. Valo on oppinut keskustelemaan kanssani. Olen ylpeä itsestäni.

Penkille hajoavalla Wilhelmillä sen sijaan on vielä pitkä polku kuljettavanaan. Hänen katseessaan ei ole mitään, mutta hän osaa vielä itkeä kuten ihminen. En tahdo olla se, joka evää toiselta mahdollisuuden hyvään elämään. En enää koskaan tahdo olla siinä roolissa. Minä en kuitenkaan voi sanoa, että maailma olisi reilu kaikille, antaisi jokaiselle onnellisen lopun. Se on näkemyksestä kiinni. Kyllähän minun se jo pitäisi tietää.

”Oletko koskaan ajatellut, että kykenisit asettumaan heidän asemaansa?”

Wilhelm kohottaa katseensa. Kyynelsilmissä säkenöi, hetken kuvittelen, että hän haluaa lyödä minuakin.

”En pysty. En aidosti. Joka kerta, kun haluan tehdä jotakin Juliuksen hyväksi, käännän sen itseeni. En minä tunne mitään todellista myötätuntoa. Tahdon vain, että hän pitelee minua. Minä olen yrittänyt. Luoja, miten olenkaan yrittänyt. Mutta kaikki palaa aina tähän.”

Wilhelm ei edes yritä pyyhkiä silmiään. Minä en ole koskaan kyennyt itkemään kenenkään nähden. En edes taivaan.

”Miksi sinä uskot Jumalaan, Ragnar? Antaako hän syntisi anteeksi? Salliiko hän sinun päästää hetkeksi irti?”

Onnistun hymyilemään miehelle edessäni. En hymyile sille versiolle hänestä, joka on lyönyt toiset ihmiset maahan. Hymyilen sille lapselle, joka ei pysty muuta kuin itkemään näiden suurien salien sisällä.

”Minun ja Jumalan suhde perustuu luottamukselle. Me emme ole vuosikausiin vaatineet toisiltamme mitään.”

Ilme Wilhelmin kasvoilla käy täydellisen lohduttomaksi.

”En minä pysty luottamaan sellaiseen. Minä en kestä maailmaa, joka ei voi luvata ehdotonta rakkautta.”

Vien käden rinnalleni. On paljon pahaa, jota olen tehnyt. Silkkaa vääryyttä. En ole rypenyt niissä vuosikausiin. En silti ole lainkaan parempi kuin miehenraakile saleissani. Me olemme vain eri päässä omia polkujamme. Jokin osa minua ymmärtää häntä.

”Pitää vain luottaa”, huokaan syvään. Muistelen vaimoani, lapsiani. Muistelen kaksosia ja vampyyreja, jokaista, jota kohtaan rikoin. ”Maailma ei vihaa meistä ketään. On meidän oma asiamme, miten elämme niissä rajoissa, jotka meille on annettu.”

Wilhelm tuijottaa minua kalvakat huulet raollaan. Olen lähempänä jotakin aitoa kuin koskaan.

”Sinä olet antanut kaiken viedä sydämesi. Minulle miltei kävi samoin.”

”Mikä sinut pelasti?” Paperinohut ääni. Hän hajoaisi lopullisesti.

”Ei minua ole mikään pelastanut. Minä olen vain päättänyt elää sen kaiken kanssa. Maailma menee eteenpäin. Ei se kysy meiltä lupaa. Olen kauan sitten lakannut ajattelemasta sitä armottomana. Kenties juuri siinä piilee kaikkein suurin lohtu.”

Mustissa silmissä läikehtii. Vihdoin. Luojalle kiitos. Vihdoin minä näen ihmisen niiden takana. Hän on vielä aivan pieni. Raakile, hädin tuskin maailmaan syntynyt. Mutta hän on olemassa. Valo putoaa kirkon käytävälle, lähetän kiitoksen sinne, missä kirkkaus ei sokaise enää ketään. Pitäkää huolta tästä hauraasta ihmisestä.

Wilhelm nousee ylös, oikaisee valkean pitsipaitansa. Hän on niin korostetun kaunis, silti silmittömän hajalla. Näen pelkkiä teräviä kulmia ja rikottuja piirteitä. Syvät haavat käsissä. En osaa sääliä häntä. Sääli ja pelastus eivät kuulu niille, jotka ovat rikkoneet. Meidän kaltaisillemme on olemassa toisenlainen polku. Mikään ei ole niin ehdotonta. Voimme aina kääntyä.

”Kiitos.” Wilhelmin tumma ääni on pelkkä kuiskaus. En olisi koskaan uskonut hänen kiittävän. ”Kiitos, että sain tulla.”

Hän kävelee takaisin käytävälle, ei tule lähelle. Etäisyys sopii välillemme, annan sen säilyä sellaisenaan. Varovainen, lähes aito hymy käväisee Wilhelmin huulilla. Hän pyyhkii kuoppiinsa uponneita silmiään ja kohottaa kätensä minulle. Sitten hän on poissa aivan yhtä nopeasti kuin tulikin.

Jokin sisälläni on mennyt paikalleen. Kohotan katseeni ikkunaan, annan valon sataa harteilleni. Vihdoin olen täällä. Vihdoin ymmärrän. Yksinäinen kyynel juoksee poskelleni, annan sen valua, en pyyhi sitä pois. Vedän tumman viitan ylleni ja kävelen ovelle. Nyt tiedän paremmin. Olen vihdoin oppinut.

Minä avaan oven ja otan maailman vastaan sellaisenaan.