Luku
22: Pimeään
Pimeää. Kauttaaltaan pimeää.
Katulamput eivät loista tänä yönä, lumi putoilee vaativana ja
raskaana taivaalta. Wilhelm tuijottaa ikkunasta niin kauan, että
erottaa pitkän, kapean hahmon kulkevan etupihan kivetyksellä.
Wilhelm hätkähtää. Ei kai Julius ole tulossa? Hän ei kestäisi
nähdä miestä tässä tilassa.
Wilhelm juoksee eteisen peilin eteen.
Koristeellinen, kultareunuksinen peili heijastaa miehen, jonka
huulille levitetty huulipuna on levinnyt leualle ja sekoittunut
nautittuun vereen. Mustat silmät seisovat päässä, vaaleat,
olkamittaiset kiharat ovat täydellisen sotkussa. Wilhelm irvistää,
kun näkee, miltä hänen ruumiinsa näyttää. Kylkiluut pistävät
valkean ihon alta, kehosta tuntuu olevan joka päivä vähemmän
jäljellä, vaikka hän ei edes tarvitse sitä. Kovin harva asia
tuottaa hänelle enää suoranaista tyytydystä. Miehiä tulee ja
menee, mutta yksikään heistä ei täytä paikkaa, joka ei ole
täytettävissä. Sen on tyhjentänyt joku sellainen, joka ei koskaan
lähde Wilhelmistä.
Ei, tämän näköisenä hän ei
kohtaisi Juliusta. Ei sen jälkeen, mitä edellisellä kerralla
tapahtui. Kuinka kovaa hän jälleen löi? Sen ei pitänyt enää
toistua. Ja silti Wilhelm tietää, että se toistuisi vielä
monesti, joka kerralla, kun hän ei kykenisi hillitsimään tyhjyyttä
sisällään.
Oveen koputetaan vaimeasti. Wilhelm
hätkähtää. Tämän koputuksen hän tuntee. Onpa siitä aikaa.
Kamalasti aikaa. Wilhelm ei vaivaudu sulkemaan housujensa sepalusta
sai sukimaan hiuksiaan siistimmiksi, hän astelee ovelle ja avaa sen.
Hän vetää tulijan nopeasti sisään ja painaa huulensa tämän
omille ennen kuin ehtii tervehtiä. Kylmät. Pimeät. Hukuttavat,
kuten aina. Wilhelmiä heikottaa. Hän voisi antaa itsensä sortua
siinä ja heti. Hän voisi hajota toisen huulille.
Tulija suutelee takaisin, mutta ei
kuten ennen. Hän irrottautuu pian.
”No, no, Wilhelm, minähän olen
varattu mies nyt. Et saisi.”
”Niinkö, Anri? Onko se muka todella
estänyt sinua?”
Wilhelm tuijottaa eteisessään
seisovaa Anrabas Barretia. Lumi sulaa täydellisille valkeille
kutreille, silmät ovat yhtä häikäisevän siniset kuin siihenkin
saakka. Anrabas on raivostuttavan kaunis. Joskus Wilhelmiä
harmittaa, ettei hän osaa rakastua ensimmäisen vampyyrin kaltaisiin
miehiin. Anrabas voisi estää häntä hukkumasta.
”Tule toki sisälle”, Wilhelm
sanoo kiusoitteleva hymy punatuilla huulillaan.
”Sinä olet kamala”, Anrabas
hymähtää. ”Pue päällesi ja sulje sepaluksesi, minä en tullut
tapaamaan ruumistasi.”
”Ai, niinkö? Sinun ilmeesi kertoo
jotakin muuta.” Wilhelm lysähtää sohvalle, ristii jalkansa. Hän
tietää, että Anrabasia voi ohjailla vain ruumiillisilla
nautinnoilla. Tällä hetkellä hänellä ei ole mitään
parempaakaan.
”Olen täällä hoitamassa
liikeasioita.”
Korkea, tarpeettoman kimakka nauru
pakenee Wilhelmistä.
”Liikeasioita? Ei niistä sellaisina
voi puhua! Murunen, haetko sinä tavaraa sille puolelle kaupunkia?
Ole varovainen. Neuvoston miehiä on pyörinyt täälläpäin
viimeaikoina. He ovat kiristäneet kontrolliaan entisestään.”
Anrabas kohauttaa harteitaan. Mies ei
vieläkään istuudu. Wilhelm uskoo, ettei tämä ole tullut tänne
häntä kohtaamaan. Tilanne on täysin virallinen. Harmi. Wilhelmin
kehossa olisi vielä virtaa.
”Wilhelm. Osaatko sinä sanoa,
kauanko kestää, että jännite repeää ja kansa alkaa sotaan?
Olemme kyenneet pitämään ihmisiä elossa, mutta tiedämme
molemmat, että se ei riitä.” Anrabasin ääni on pehmeä ja
matala. Tummaa silkkiä. Wilhelmiä hirvittää.
”Jaa, minä en taida olla paras
arvioimaan sitä”, Wilhelm huokaa ja nousee istumaan. ”En ole
kuullut tämän puolen osattomilta mitään uutta. Sitä samaa.
Neuvosto ei ole osoittanut suopeuttaan.”
”Entä työväki? Vampyyrit, jotka
vereni synnytti?”
”Anri, sinä kuulostat kamalan
dramaattiselta. Työväen ajatukset ovat kenties radikaalimpia kuin
aiemmin, mutta toistaiseksi näyttäisi siltä, että yksikään
kuokka tai lapio ei nouse puolustamaan osattomia sitten, kun sota
puhkeaa uudelleen.”
”Entä vampyyrit? Neuvosto käytti
meitä aseena sammuttaakseen sodan, ja me käännymme nyt kaikkea
sitä vastaan, jota valheellisesti edistimme! Tämä on myös meidän
maailmamme! Minä en valinnut tulla vampyyriksi. Helvetti sentään,
minäkin olin joskus ihminen.”
Anrabas istuutuu nojatuolille
Wilhelmiä vastapäätä. Wilhelmin pää täyttyy muistoista. Juuri
samassa nojatuolissa hän otti Juliuksen edellisen kerran, antoi
miehen täyttää itsensä hetkeksi kaikella sillä, jota hän ei
koskaan saa takaisin. Ei, älä ajattele Juliusta nyt.
”Miksi sinä ryhdyitkään
rikoskumppanikseni? Minä en enää muista. Me olemme tehneet tätä
vuosikymmeniä”, Wilhelm hymähtää. ”Siihen on jo ehtinyt
tottua. Niin kauan, kun neuvosto kuvittelee köyhien pelkäävän
vampyyreita, me olemme turvassa. Herätetään vain näennäistä
pelkoa, jos se auttaa.”
Anrabas virnistää.
”Neuvosto on unohtanut täysin, että
pelkoon turtuu, kun sitä kohtaa muutenkin joka päivä.”
”Täsmälleen. Mutta miksi sinä
halusitkaan ryhtyä kuljettamaan tavaraa osattomille? Mikä sinut
ajoi siihen? En aidosti muista enää.”
”Et muista, mutta teet silti töitä
kanssani. Olet uskomaton. Rakastan sinua.”
”Sinä rakastat kaikkia, Anri.”
”Niin rakastankin.” Anrabas
heilauttaa kättään. ”Mehän puhuimme auttamisesta jo ennen kuin
tein sinusta vampyyrin sata vuotta sitten. Ei ihmekään, että et
muista. Minä olin silloin niin loputtoman kyllästynyt.”
Wilhelm nyökkää. Tämän takia hän
rakastaa Anrabasin seuraa. Ensimmäinen vampyyri rauhoittaa häntä.
Olkoonkin, että Anrabas on vain pohjattoman tylsistynyt ja hänellä
on yksinäiset silmät, hän on silti Wilhelmin ainoa luotettu.
Kenenkään muun puoleen Wilhelm ei voisi kääntyä samalla tavalla.
Anrabasin hän on tuntenut yli sata vuotta. Anrabas teki hänestä
vampyyrin.
”Olin yksissä sinun juhlissasi, kun
se tuli puheeksi”, Wilhelm sanoo. Hänellä on ikävä juhlia.
Anrabasin kokoontumisissa ihot sekoittuvat toisiinsa, kosketus
vaihtaa omistajaa. Niissä hän koki kuuluvansa joukkoon. Mutta
niistä on jo kauan hänelle.
”Me sovimme siitä yhdessä. Sinä
olit juonut liikaa ja kerroit minulle olevasi mukana alamaailman
touhuissa. Välitit tavaraa pimeänä neuvostolta salassa. Sellaista
se oli jo silloin. Minä taisin kysyä, miksi sinä tekisit jotain
sellaista ja riskeeraisit asemasi. Sehän oli aikaa, jolloin olit
vasta perinyt tämän talon. Ajatella, millaista elämämme oli
silloin…”
”Kuulostat aivan vanhalta mieheltä”,
Wilhelm irvistää.
”Me olemme vanhoja miehiä!”
”En halua ajatella sitä siten.
Tulee kuvottava olo.”
”Minkä sille mahtaa. Meidän
kaltaisillemme epäolennoille tämä maailma jää.”
Wilhelm huokaa syvään. Ikuisuus on
vellonut hänen sisällään jo kauan, tyhjentänyt kuilua
entisestään. Se, että Anrabas mainitsee talon nyt, saa sisimmän
särkemään. Wilhelm ja hänen rakas talonsa. Kaiken alku ja loppu.
Ja nyt talo on hänen vankilansa. Kuinka osuvaa.
”Minä vuodatin verta saadakseni
tämän talon”, Wilhelm huokaa. Hän ei menettäisi mitään
kertomalla Anrabasille. Anrabas tietää jo valmiiksi paljon. ”Tein
asioita, joita kadun ikuisesti.”
”Sitä tarinaa et olekaan tainnut
kertoa.”
”Enkä kerrokaan. En ainakaan nyt.”
Anrabas hymähtää.
”Vaihtaisitko sen johonkin?”
Wilhelmin silmissä syttyy. Anrabas on
aina osannut käydä kauppaa.
”Kerro minulle, miten sinä pääset
pois talostasi.”
Siitä on keskusteltu ennenkin.
Lukuisia kertoja. Wilhelm on yrittänyt loputtomiin päästä ulos.
Joka kerralla raja on polttanut häneen haavoja. Niitä on hänen
kämmentensä syrjissä edelleen. Parantumattomia vammoja.
Anrabas pudistaa päätään. Ehei,
tätä tietoa mies ei antaisi ilmaiseksi.
”Minä en luovu siitä niin
halvalla”, Anrabas hymähtää. ”Mitä, jos kertoisit kaiken
muunkin? Sen, miten sinusta tuli osa tulevaa kansannousua, miten
päädyit alamaailmaan. Ja oma pimeytesi, minä haluan sen myös.”
Wilhelm säpsähtää. Miten julkea
pyyntö. Hän ei olisi koskaan uskonut kuulevansa sitä juuri
Anrabasin huulilta.
”Senkö sinä haluat? Kai tiedät,
että se kaikki on yhteydessä kuin spiraali? Vellova pimeys
sisälläni. Kaikki syyt kietoutuvat toisiinsa.”
Hymy leviää Anrabasin kalvakoille
huulille. Mies riisuu tummansinisen takkinsa, jättää sen
nojatuolin selälle ja ristii jalkansa. Ensimmäinen vampyyri olisi
valmis kuulemaan kaiken. Wilhelm tietää, ettei hänellä ole mitään
menetettävää. Ei tässä suhteessa. Wilhelm tuijottaa Anrabasia
miehen sinisiin silmiin ja ymmärtää, että tämä on tosissaan.
Mies kertoisi hänelle, jos hän luopuisi osasta itseään. Hyvä
on, Wilhelmin silmät viestivät takaisin. Hän nyökkää
hiljaa.
”Minun henkilökohtainen pimeyteni
alkoi siitä, kun minä rakastuin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti