Luku
31: Rakkaudeton
Wilhelm on vielä tajuntansa
rajamailla, kun hän kuulee vaimeaa keskustelua oven takaa. Hän
säpsähtää hereille, kohtaa pimeän makuuhuoneensa hatarat rajat
ja muistaa. Oli paljon verta. Kylpy. Yhteinen kylpy. Hän pyyhki pois
kaiken sen, jonka pystyi, päästi veren pois. Kenties se antoi
anteeksi valuessaan viemäriin. Tajunnassa keinuu. Wilhelm erottaa
mies- ja naisäänen. Julius ja Frida. Wilhelmiä ottaa sydämestä.
Hän terästää vanhat, kaikkeen tottuneet aistinsa ja kuuntelee.
”Minä tulin vain hakemaan sinua.”
Naisen ääni. Itkuinen. ”Meidän täytyy pitää kiirettä, mutta
nyt sinä…”
”Pelkkiä pintanaarmuja. Wilhelm
korjasi minut pois sieltä. Tilanne oli sotkuinen. Olen niin
pahoillani. Oikeasti olen. Itsepähän menin sinne, vaikka tiesin,
että kaduilla on ollut levotonta.”
”Tämä ei ole normaalia! Nämä
eivät ole ensimmäiset haavat, jotka minä näen!”
Hiljaista. Wilhelmiä kouristelee.
”Älä yritä enää pimittää tätä
minulta. Minä olen nähnyt ne aiemmatkin. Sinä et pysty pitämään
kaikkea kipuasi minulta piilossa. Mistä ne haavat tulevat? Kuka
sinua satuttaa? Ei kai vain…?”
”Ei!” Liian epätoivoinen ääni.
Wilhelm tietää, ettei se tuota tulosta. Hänen pelinsä on
menetetty. ”Ei, minä vannon, että nämä ovat omia sotkujani.”
”Kerro sitten, miksi niitä on niin
usein!”
”Kerro itse, mikset koskaan kerro
minulle mitään, mitä koet! On kuin sinussa ei olisi enää
lainkaan unelmia ja toiveita jäljellä! Et sinä voi täysin tyhjä
olla!”
Jokin räsähtää. Kenties käytävän
maljakko. Julius kiroaa lähestulkoon kauhuissaan. Wilhelmiä
itkettää, kun hän ajattelee olevansa ihminen, jonka maljakon
rikkominen saa toisen pelkäämään henkensä puolesta. Milloin
hänestä tuli sellainen?
”Ehkä jossakin toisessa
todellisuudessa me synnyimme onnellisina ja arvokkaina.”
”Minä en ole koskaan kyennyt
haaveilemaan edes tästä todellisuudesta, saati toisista. Rakas
veljeni, minä olen antanut kaikki unelmani selviytyäkseni,
pitääkseni meidät molemmat hengissä. Minä teen niin jatkossakin,
ilman Ragnaria. Minä lupaan pitää sinut hengissä. Mutta tämä ei
voi jatkua. Tämä…” Tauko. Wilhelm voi kuvitella, kuinka Frida
tuijottaa itku silmissään Juliuksen haavoja.
”Meidän täytyy kohdata toisemme
useammin.”
”Sinun on saatava unelmasi takaisin.
Minulla on yhä omani.”
”Kaiken tämän ajan jälkeen?”
”Kyllä. Kaiken tämän jälkeen.
Jos me järjestämme Anrabas Barretin kuolleeksi, olen kenties
lähempänä unelmaani kuin koskaan.”
Wilhelm on kuulevinaan nyyhkytystä.
Hän ei ole koskaan kuullut Juliuksen tai Fridan itkevän. Kaksikko
on kovettanut itsensä maailmalta, jotta kykenisi hengittämään
paremmin. Nyt he itkevät hänen ovensa takana.
”Eivät aatelisnaiset nai
osattomia.” Itkua äänessä. Wilhelm ei enää tiedä, millaisesta
unelmasta he puhuvat.
”Minä haluan silti olla Victorian
kanssa. Edelleen.”
”Et ole mennyt edes tapaamaan häntä,
koska et ole uskaltanut. Minä olen nähnyt hänet jälleen, eikä
hän ole muuttunut. Hän näkee nyt enemmän, mutta hän pitää
elämästään vampyyrien maailmassa. Hänestä ei tule sinun
vaimoasi, rakas veli.”
”Sinä olet aina sanonut minun
unelmistani noin. Minä sentään kykenen vielä unelmoimaan.”
Minä rakastan toista. Olen
kanssasi vain säälistä. Sanat
saavat uuden merkityksen. Wilhelm ei jaksa enää edes raivostua.
Kyllähän hän tiesi. Hän
painuu sykkyrälle, asettaa pään polviinsa ja itkee täysin ääneti.
”En
minä vähättele tai halveksi sinun unelmiasi. Minä riemuitsen
siitä, että sinulla on yhä valoisa, avoin sydän.”
”Mutta sinä et anna niille tilaa
hengittää.”
”Koska
meillä ei ole tilaa
hengittää! Tämä ei ole meidän maailmamme, ei edelleenkään. Ei,
vaikka vampyyrikaaos ajaisi maailman vielä uuteen sotaan. En jaksa
uskoa enää mihinkään, veli rakas, minä olen menettänyt itseni,
kaiken, mitä olin, jos edes koskaan olin.”
”Frida…”
”Olen kiitollinen siitä, että sinä
olet minun silmäni, minun sydämeni silloin, kun en kykene näkemään
edes seuraavaan valkenevaan aamuun.”
Lisää
itkua. Wilhelm itkee heidän kanssaan. He eivät vain tiedä sitä.
Eivätkä he itke samaa itkua, eivät samasta surusta. Wilhelm ei
enää kykene pitämään mitään kasassa, mitään käsissään.
Mikään määrä verta ja kipua ei sitoisi Juliusta häneen. Olisi
annettava miehen mennä. Ikuisesti. Muuten Wilhelm tukahduttaisi
Juliuksen unelmat, pojan vapaan sydämen palon.
”Meidän täytyy mennä. Mitä
pikemmin saamme suunnitelman toteutettua, sitä nopeammin pääsemme
eroon Ragnarin otteesta. Meidän ei tarvitse palata tähän elämään
enää koskaan.”
”Entä hän? En voi vain lähteä.”
”Voit sinä. Wilhelm ymmärtää
kyllä.”
”Ei ymmärrä. Ei tätä. Jos jätän
hänet nyt, hän…”
Wilhelm tuijottaa suoraan pimeyteen.
Se katsoo häntä takaisin, sillä on samanlainen katse kuin hänellä.
Tyhjä, janoinen. Se ottaisi kohteekseen kenet tahansa, joka huolisi
sen. Kyyneleet sammuvat hetkeksi, Wilhelm haukkoo henkeä täydellisen
ääneti. Hän on sitonut elävän olennon itseensä pelolla. Hän ei
saa sitä koskaan anteeksi.
”Julius. Jos hän on se, joka teki
tämän sinulle, minä en päästä teistä kumpaakaan helpolla. Olen
valmis vaikka tappamaan hänet, jotta tämä loppuisi.”
”Älä! Frida, ole kiltti…”
Hiljaisuus puhuu enemmän kuin
ainutkaan sana. Frida tietää jo.
”Se on hän. Mies, johon minä
luotin. Jota minä pyysin suojelemaan sinua. Suojelemaan…”
Tajuaminen kuultaa äänestä. Wilhelm
tietää hetkensä tulleen. Hän kietoo peiton tiukasti ympärilleen
ja toivoo, että tukehtuisi.
”Frida, minä pyydän sinua, ei nyt.
Ei nyt. Odotetaan myöhempään. Mennään tekemään se, mitä
meiltä odotetaan, jotta voimme polttaa tämän elämän pois ja
siirtyä seuraavaan. Yksi paha teko vielä. Yksi valhe lisää.
Tehdään se.”
”Hän on hakannut sinut sellaiseen
kuntoon, että jos saisin sinut sairaalaan, veisin sinut heti. Sinun
silmäsi voi turvota umpeen.”
”Minä selviän kyllä. Olen
selvinnyt aiemminkin. Tehdään nyt vain se, mitä meidän täytyy.
Anna hänen olla. Tämä on minun syyni. Näin ei olisi ikinä
pitänyt käydä.”
”Se, että tuo helvetin sairas,
sisältä mätä mies on miltei tappanut sinut, ei ole sinun syysi!”
”Frida, ole kiltti äläkä huuda –”
”Aivan helvetin sama! Hän ei mahda
minulle mitään, ei mitään! Minun rakkauteni sinua kohtaan ei
tunne rajoja. Minä revin häneltä kurkun auki, jos minun täytyy.
Hän ei enää ikinä tee minun veljelleni näin!”
”Frida, minä pyydän sinua. Älä…”
Wilhelm ei saa enää happea. Hän
pakottaa tyynyn vasten kasvojaan, pyyhkii hengen haukonnan äänet
pois. Frida saisi tulla sisään huoneeseen ja repiä hänen
kurkkunsa auki. Hän haluaa sitä. Voi, miten hän haluaakaan. Hän
pääsisi vihdoin pois rakkaudettomasta häkistään.
Hetken oven takana on täydellisen
hiljaista. Satunnaisia askelia, kenties kaksoset ovat ripustautuneet
toisiinsa ja itkevät toistensa hiuksiin. Wilhelm tietää, mistä
jää paitsi. Se maailma ei avaudu hänelle, ei ole koskaan
avautunutkaan. Hän on aina istunut yksin pimeässä ja tuntenut
hukkuvansa.
”Me käymme tämän keskustelun
sitten, kun olemme vapaita Ragnarista.”
”Vielä yksi ruma, hirveä teko.”
”Vielä yksi. Sitten ei enää
ikinä, minä lupaan sinulle, veli.”
”Minä rakastan sinua niin paljon.”
”Minäkin rakastan sinua, Julius.”
Sitten kaikkoavia askelia. Minne
kaksoset menevätkin, ei ole enää osa Wilhelmin maailmaa. Yö on
armoton ja kova Wilhelmin pelkoa vasten. Hän kietoo peiton tiukemmin
ympärilleen, puristaa sitä kehoaan vasten kuin se voisi korvata
toisen ihmisen menneen lämmön. Julius on jättänyt hänet tänne
yksin. Julius on puolustanut häntä, vaikka miehen ei tarvitsisi,
vaikka hän on viimeinen ihminen, joka ansaitsee tulla puolustetuksi.
Hän ei enää ymmärrä, mitä tapahtuu. Kaikki juoksevat eteenpäin
niin nopeasti, eikä kukaan pysähdy kertomaan hänelle mitään.
Hänet on jätetty yksin katsomaan pimeyttä silmiin. Hänet on
jätetty yksin hukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti