Luku
27: Paratiisin tuho
Unelma haihtuu aamun valoon, kun
Ragnar herää. Unen hippuset tanssivat vielä tajunnan laitamilla,
kunnes haavekuva on kokonaan poissa. Vain tunne jää rintaan. Ragnar
nousee istumaan, mutta elämän paino iskee oitis leukaluuhun. Ei, ei
tänään. Unen kuva oli jotakin kaunista. Ragnar tietää, mistä se
kertoi. Tunne hänen rinnassaan on usein sama. Se kertoo hänen
menneestä elämästään. Siitä, jonka hän uhrasi kaiken eteen.
Ulkona sataa lunta. Maisema on kuin
painajaisesta. Valkeaa kaikkialla. Tällaisina päivinä Ragnar on
kiitollinen siitä, ettei hän pääse ulos. Ulkona on niin kirkasta,
että korkeammat voimat näkisivät suoraan hänen sisälleen,
koluaisivat jokaisen nurkan.
Ragnar laskee jalkansa kirkon kylmälle
lattialle ja tietää, ettei Jumala ole asunut näissä saleissa
pitkiin aikoihin. On vain mies muistoineen. Mies, jolla on ollut sata
vuotta aikaa kasvaa kiinni katkeruuteensa. Ragnar jää tuijottamaan
vasemmassa sormessaan lepäävää kihlasormusta. Unessa Edelaine oli
kuin haave. Vaaleat hiukset harteille villeinä valuen, eivät
siveellisesti kiinni. Hänen kaunis vaimonsa. Ei kaunis siksi, että
oli sitä ulkoisesti, vaan siksi, että Edelaine osasi nauraa
lintujen kielellä, viedä kukkia korviensa taa.
Kuka on kenenkäkin puolella, kun
Ragnarin on täytynyt kulkea niin kauas Jumalasta ja itsestään,
että hän päästi sellaisen naisen pois? Jos hänen kosintansa
torjunut mustahiuksinen Maria on saatanallinen luomus, Edelaine oli
eläessään suoraan Jumalasta. Täydellinen.
Ja silti vieteltävissä. Paratiisissa
on aina käärme ja ihmissydämessä ikuinen jano. Ragnar osaa
vain syyttää toisia. Vampyyreita siksi, että he veivät hänen
Edelainensa eivätkä suostuneet hänen leluikseen, neuvostoa siksi,
että se on muuttunut mahdottomaksi ohjata. Ragnar olisi mieluusti
toiminut ikuisesti varjoista käsin ja antanut kansan inhota häntä.
Nyt hän on tullut varjoksi itsekin, menettänyt kykynsä hallita.
Maailma on muuttunut, eikä se ole ottanut häntä mukaan. Mutta että
uusi sota? Edellisen ehkäiseminen ja sen seurausten korjaaminen on
vienyt Ragnarilta kaiken. Vaimon. Lapset. Joskus jopa Jumalan. Ragnar
ei enää tiedä, kenelle puhuu, kun painaa kätensä ristiin.
Kenties äänelle sisällään. Sille itselleen, joka harvemmin
kuuntelee.
Vihkisormus sormessa nauraa
Ragnarille. Se ei ole vielä antanut anteeksi, eikä Ragnar kykene
ottamaan sitä pois, vaikka se on jokapäiväinen muistutus. Yhtäkkiä
Ragnarin täyttää halu lukea kirjeet vielä kerran. Hän vetää
mustan kaavun pitkän ruumiinsa suojaksi ja astelee kirjastoon.
Mitäpä tästä asumuksesta ei enää löytäisi. Ei ihmekään,
että Jumala ei ole pitkään aikaan vastannut.
Kirjeet ovat tallessa. Jokaikinen,
myös uusin, liian vähän aikaa sitten löytynyt. Niistä kaikki
kihertävät rivissä, nauravat kuten sormus nimettömässä. Ne ovat
kaikki Ragnarin tuhon korkeimpia todistajia. Ragnar avaa kirjeet yksi
kerrallaan, lukee ne kaikessa rauhassa. Hän ei tee sitä tappaakseen
unen kuvaa Edelainesta, lämmöstä rinnassa. Hän tekee sen
muistuttaakseen itseään siitä, että teki oikein.
Kirjeet tihkuvat petosta. Naisellinen
vastarinta. Ragnar, joka kuvitteli Edelainen olkaan nojatessaan, että
nainen tahtoi olla siinä, ei olisi ikinä voinut ajatellakaan
petoksen juurtuneen niin syvälle heidän välilleen. Nainen oli jo
haukannut omenaa, paratiisi oli iäksi menetetty. Käärme sihisi
puussaan ja nauroi.
Edelainen vampyyriuden Ragnar saattoi
hyväksyä. Se antoi heille enemmän aikaa yhdessä. Sille löytyi
muukin selitys kuin naisten liittouma häntä vastaan. Marian
motiiveista muuttaa paras ystävänsä vampyyriksi ei jäänyt
epäselvyyttä. Vampyyrinainen halusi omistaa Edelainen, viedä hänet
Ragnarilta. Ragnar ei hyväksynyt sitä. Hän ei hyväksy mitään
siitä, mitä mustahiuksinen paholainen tekee. Vampyyrinaisella on
hänestä ote, jota hän ei uskalla tunnustaa olevaksi.
Hyvä on. Ragnar myöntää itselleen
tehneensä asioita, joita edes taivas ei voisi hänelle antaa
anteeksi, vaikka hän rukoilisi otsa maassa, ruumis verta vuotaen.
Hän on pannut syyllisyyden vampyyrien niskaan, tehnyt heistä keinon
ratkaista sotatilanne, jota ei koskaan todella ratkaistu, vaan joka
hukutettiin vampyyrien pelon alle. Silti Ragnar pystyy katsomaan
itseään peilistä. Hänhän on kantanut vastuunsa vangituttamalla
myös itsensä vampyyrina. Hän voi aina leikkiä tehneensä sen
kaiken saadakseen kansalle syyllisen. Todellisuudessa hänellä ei
ole aavistustakaan, mitä kansa tahtoo. Hän tahtoi vain itselleen
tilan. Tämä maailma tarvitsee minua ikuisesti. Minä en saa
kuolla. En voi. Minun täytyy pysyä aina täällä.
Silti kirjeet saavat Ragnarin veren
kiehumaan joka kerta. Mitä ensimmäiset vampyyrit muka mistään
tiesivät? Barretit ovat aina yrittäneet saada otteen. Edelaine oli
liikaa. He myrkyttivät naisen mielen, saivat tämän vakoilemaan
omaa aviomiestään, Jumalan salissa omaksi otettua. Kuinka he
saattoivat? Kuinka se käärme, Jumalan pojan äidin nimeä kantava
naishirviö, kykeni käännyttämään Edelainen häntä vastaan?
Ragnar ei koskaan nähnyt, kuinka
vaunut paloivat tuhkaksi, kuinka hänen rakkaudestaan syntyneet
lapset jäivät pelkiksi hiillostuneiksi kasoiksi kadunkulmaan.
Kuinka Edelainen nauru katosi maan päältä iäksi. Vain, koska
Maria vei Edelainen sydämen. Teki tästä vakoojansa. Ragnar ei ole
luovuttanut. Olkoonkin, että hänen tulisi keskittyä neuvostoon ja
sen uudistusmielisyyteen. Neuvoston ei pidä antaa periksi
osattomille. Osattomat pitää murskata yhdessä vampyyrien kanssa.
Ragnar aikoo polttaa alas kaikki hänen eteensä tulevat. Vampyyrien
käyttäminen oli virhe. Nyt on aika pyyhkiä virhe pois, antaa
maailman päästä terävähampaisista paholaisistaan. Leikki on
jatkunut liian pitkään.
Ragnar on jo lähettänyt tappajansa
matkaan. Hän aloittaisi ensimmäisestä. Anrabasista pääseminen
olisi kaunis alkusoitto sodan pyyhkimiselle. Ragnar tuhoaisi jokaisen
yön olennon. Hän antoi heille elämän, nyt hän tappaisi heidät
kaikki yksi kerrallaan. Joskus hän ajattelee, onko raivo jo ehtinyt
sokaista hänet, sohiiko hän pimeää ohjailemalla Fridaa ja
Juliusta puolestaan. Sitten hän muistaa Marian ja Edelainen kirjeet
ja ymmärtää, että häntähän tässä on yritetty pelata pois
ties kuinka moneen kertaan. Ragnar ei jää odottamaan, että
neuvoston lähettämä tyttö, Victoria, antaisi kuulua itsestään.
Neuvosto on väärässä joka tapauksessa. Vampyyreita ei pidä
kuunnella, heistä pitää päästä. Ei tämä maailma enää
ymmärrä, kuinka virheistä opitaan. Virheitä saa tehdä, mutta ne
pitää eliminoida. Ennemmin tai myöhemmin. Ragnar on päättänyt
tehdä sen nyt.
Lipaston alimmassa hyllyssä Ragnar
säilyttää Edelainesta maalattua kuvaa. Tuhon hetkelläkin Ragnar
palaa sen luo, ajattelee naista sellaisena kuin hän tämän muistaa.
Rusoposkisena, hymyileväisenä. Ei Marian tahraamana vampyyrina,
joka oli myynyt sydämensä yölle ja vakoili oman aviomiehensä
toimia. Naisilla ei ole tahtoa. Edelaine oli hänen päivänsäteensä.
Hän oli turhan suopea salliessaan naisen kulkea vapaana.
”Mitähän sinä sanoisit minulle
nyt, jos olisit yhä täällä?” Ragnar kuiskaa maalaukselle. Pöly
leijuu ilmassa. Kaikkialla on hyytävän kylmä. Lumisade ulkona
yltyy entisestään. Kenties se on ainoa vastaus, jonka Ragnar saa.
”Minusta tuntuu, että sinä et
nauraisi. Sinä et edes katsoisi minua silmiin, sillä sinä jos kuka
tiedät, kuinka mustaksi olen antanut sydämeni käydä.”
Kuva ei katso takaisin. Siihen
maalattu nainen ei katso enää minnekään.
”Antaisitko sinä minulle anteeksi,
jos pyytäisin? Antaisitko senkin, että aion korjata tekemäni
virheet?”
Ragnarin ääni alkaa vapista. Kirkko
on niin suuri ja hän lopulta vain pelkkä mies sen kylmissä
saleissa. Mies, joka on antanut kaikkensa maalleen. Kun kyyneleet
valuvat hiljaa poskille, Ragnar tietää niiden olevan kymmeniä
vuosia myöhässä. Ulkona sataa yhä lunta koko taivaan raivolla.
Tällaisena Ragnaria ei näe kukaan, ei edes taivas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti