Luku
41: Alku
Victoria näkee, kuinka ihmisiä
putoilee polvilleen valon täyttäessä kadut. Ihmisiä kasvoillaan
ilmeet, joita Victoria ei tunnista miksikään ihmisyydestä
lähtöiseksi. Kyyneleet ovat kuin taivaasta annetut. Soihdut
lasketaan hetkeksi, kun kaikki hajoavat siihen, mitä ovat. Valossa
on kaikki, ja Victoria ymmärtää, että siinä on kaikki myös
jokaiselle muulle. Victoria tietää, minne on menossa.
Valo leikkii ilmassa vain hetken. Vain
niin kauan, että siihen voi tarttua, että sitä voi ymmärtää.
Victoria hymyilee. Hänen vanhin ystävänsä. Hänen ja Marian. Se
on vihdoin saattanut maailman yhteen. Victoria kohottaa kätensä,
antaa valon sataa ylleen viimeisen kerran. Sitten maailma on vapaa.
Neuvoston rakennus kohoaa valkeana
porttien takana. Victoria erottaa porttien edessä kuhisevan
ihmismassan. Osa on painunut polvilleen, osa itkee hillittömästi,
jonkun silmäkulmissa kiiltää nauru. Victoria näkee, kuinka jotkut
vievät kätensä kulmahampailleen siinä kaikkien edessä ja
purskahtavat itkuun. Victoria vie käden suulleen peittääkseen
hengähdyksensä. Vampyyrit eivät kuole lahjan poistuttua. Kun valo
vie sen mukanaan, elämän paino ei kasaannu heidän harteilleen. On
kuin maailma pyytäisi heiltä anteeksi, että se käytti heitä.
Heidän kyyneleensä antavat maailmalle anteeksi. Kaikki saavat vielä
yhden mahdollisuuden elämään.
Silti Victoria näkee liikaa vihaa.
Liikaa ihonalaista saastaa. Nämä ihmiset ovat tulleet tänne
tappamaan. Kun neuvoston miehet kävelevät hiljaa, hekin valon
asettamat kyyneleet kasvoillaan ulos, osattomien ja vampyyrien
kirjava joukko puhkeaa huutoon. Vihaan taipuneita kasvoja,
ihmisyytensä rajoilla rimpuilevia. Kuumeinen massa. Victoriaa
tönitään, hän miltei hautautuu, mutta hän puskee ihmisten läpi.
Victoria ei huuda. Hän ei kohota
ääntään, ei käsiään, ei mitään, sillä viha ei näe. Viha on
sokea. Sen vuoksi se saa yhä sykkiä näissä ihmisissä, niin
portin ulko- kuin sisäpuolellakin. Victoria tekee kuten lapsena aina
silloin, kun karkasi leikkimään kaksosten kanssa. Hän potkaisee
kengät jalastaan, sysää taaemmas porttia vasten itseään
hakkaavia ihmisiä ja kiipeää. Hän kipeää kuten sellainen, joka
on aina tiennyt tekevänsä niin vielä joskus uudelleen. Vanha
tottumus elää hänen luissaan ja lihaksissan. Kaikkein korkeimmalla
hän pitää tiukasti portista kiinni. Neuvoston miehet tuijottavat
porttiinsa kiivennyttä nuorta naista, huutavat ihmiset toisella
puolella ovat hetkeksi kohottaneet katseensa. Victoria tietää, että
he näkisivät hänet vain tämän kerran. Pian he jatkaisivat
jälleen huutoaan.
”Ettekö te näe?” Victoria tietää
äänensä kantavan. Valo on vahvistanut sen sointia. Ihmisten
silmissä on yhä kyyneliä. Victoria avaa ruskeat, valtoimenaan
juoksevat kiharansa. Hän on pelkkä hienostonainen niille, joilla ei
ole kotia, mutta hän ei suostu olemaan ainoastaan syntyperänsä
muovaama kaunis koriste. Hän on hävytön ja kaunis. Hänen
hiuksensa soljuvat selkään, hänen leukansa on kohotettu, mutta hän
ei ole kenenkään yläpuolella. Hän ei ole kuten saarnaajat,
sellainen mies niin kuin Ragnar Strauss. Hän on nainen, vaimo,
osansa kantanut.
Ihmiset katsovat. He katsovat vihdoin,
ja Victoria voi vain luottaa, että he katsovat hänen sanojensa taa,
eivät häneen itseensä. Tässä ei ole kyse hänestä.
”Minä olen neuvoston kasvattama
tyttö”, Victoria aloittaa. ”Kasvoin samanlaisten valkoisten
porttien takana kuin ne, jotka pitävät teitä nyt polttamasta koko
hallintoa alas. Minun parhaita ystäviäni olivat veljeni, yhtä
lailla neuvoston kasvattama, sekä eräs rakastamani kaksikko, jotka
kasvoivat kuten te, nimettöminä ja paperittomina. He nimesivät
toinen toisensa, minä olin silloin paikalla. Minä opin katsomaan
silmiin sitä maailmaa, jossa te olette eläneet.”
Hetken Victorian yleisö on hiljaa.
Sitten viha läikkyy yli, Victoria näkee, kuinka se paisuu
rinnoissa, ottaa täyden muotonsa.
”Mitä kaltaisesi hienostoneiti
täällä tekee!”
”Mitä helvettiä sinä muka
ymmärtäisit?”
”Neuvoston kasvattiko meille kertoo
elämästä?”
”Onnittelut, hienohelma, sinä opit,
että joillekin elämä on vaikeaa!”
”Ajattelitko neuvoa meitä
kauankin?”
”Menisit kotiin leipomaan miehellesi
leipää!”
”Me emme tarvitse sinun
teennäisyyttäsi!”
”Minä olen Anrabas Barretin vaimo.”
Sanat hiljentävät kohoavat äänet. Ihmiset katsovat toisiaan.
”Minut naitettiin vampyyrille.”
Victoria ei sano enää ensimmäiselle, koska hän tietää
nyt paremmin. Mutta kenenkään muun ei tarvitse tietää. Asia on
hänen, Marian ja valon välinen.
”Olen elänyt kahta elämää.
Elämää neuvoston kasvatuksessa. Olen kasvanut kuunnellen tarinoita
hirviöimäisistä vampyyreista, joille kuvailtiin tismalleen samoja
piirteitä kuin teille. Tavallisille, osattomille ihmisille.”
Victoria siristää silmiään.
”Lisäksi minulla on elämäni
vampyyrin vaimona. Vampyyrin, jolla on lempeä, mutta tyhjä hymy ja
kaiken nähneet silmät. Minun aviomieheni on lämmin ja nukkuu
aamuisin sikeästi. Hän ei ole neuvoston kertomien tarinoitten
hirviö.”
Victorian katse kohdistuu nyt suoraan
neuvoston miehiin, jotka seisovat valkeissa puvuissaan pihamaalla.
Dorian on heidän seurassaan. Veli seuraa silmät suurina, kuinka
Victoria seisoo korkeammalla kuin hän koskaan. Siskon silmät
kiiltävät ja hiukset juoksevat valtoimenaan. Siveetön ja kaunis.
Oma itsensä.
”Minä puhun nyt suoraan
neuvostolle”, Victoria sanoo. ”Tämä maailma ei saa kohdata
toista sotaa. Johan te sen tiedätte, kyyneleet kasvoillanne kertovat
teidän nähneen kaiken.”
Dorianin ilme on lähestulkoon
lohduton. Will Davies hänen vieressään tuijottaa Victoriaa silmä
kovana.
”Teidän vanhempanne ja
isovanhempanne antoivat vanhan, kaiken kadottaneen miehen ohjailla
itseään käyttämään vampyyreita. He sivuuttivat todelliset
ongelmat. Älkää tehkö samoja virheitä. Tässä sodassa on aina
ollut vain ihmisiä. Nyt ne ihmiset ovat teidän porttienne takana.”
Neuvoston miehet tulevat lähemmäs
porttia. He ovat jo laskeneet katseensa, kaikki paitsi Dorian. Veli
katsoo siskoaan vielä hetken ennen kuin astelee muiden miesten
keskuuteen. Victoria roikkuu yhä portissa, kun se avataan. Korkealta
hän näkee ensimmäistä kertaa, kuinka neuvoston miehet luopuvat
ylpeydestään ja asemastaan, kohtaavat ne, joita hallitsevat.
Nämä miehet eivät ole samat, jotka
tekivät nykyhetkeen johtaneet virheet. He ovat kuitenkin osaltaan
ylläpitäneet valhetta. Victoria tietää, että heidänkään
elinikänsä ei riittäisi kaiken korjaamiseen. Silti Victoria näkee,
kuinka ihmiset ottavat ensimmäiset askeleet. Portit ovat auki,
ihmiset ovat toistensa luona, katsovat toisiaan sellaisina kuin he
todella ovat. Kaiken keskeltä Victoria erottaa veljensä ja
aviomiehensä. Anrabasin, joka on kulkenut osana sykkivää vihaa ja
joka nyt nojaa Victorian veljeen kuin ei olisi koskaan vihaa
kantanutkaan.
Elämä on avannut silmujaan. Jokin on
loppunut, pysyvästi takana päin, mutta kaikki on silti vasta
alussa. Sen edessä Victoria uskaltaa jo hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti