Kaneli

Dorianin silmät ovat painuneet kiinni, hänen hiuksensa tuoksuvat kanelilta ja turvalta. Ruskeat kiharat suorastaan kutsuvat minua silittämään, mutta hänen unensa on liian puhdas sotkettavaksi. Vedän peiton hänen päälleen, annan välitykseni saatella hänet sinisille kukkuloille. Kenties hän kertoisi minulle unistaan huomenna.

Kuljen käytävälle ja näen, kuinka Victoria ja Maria seisovat jälleen parvekkeella. Se on heidän maailmansa. He ovat valvoneet paljasta yötä vasten monesti aiemminkin vain kuu ystävänään. He saavat minut hymyilemään koko sydämestäni. Kaksi naista, joista välitän. Jätän heidät vasten yön kantta, se olisi pehmeä heidän kulkea.

Alakerrassa hätkähdän, kun näen Fridan ja Juliuksen nukahtaneina olohuoneeseen. Frida lepää sohvalla kasvoillaan niin levollinen ilme kuin hänellä vain voi olla. Mikään ei nyi. Mihinkään ei satu. Olen onnellinen, että olen voinut tarjota hänelle paikan, jossa hän saattaa nukkua silmät kiinni. Julius on nukahtanut puoliksi lattialle, puoliksi Fridan vierelle sohvalle. Poika on yrittänyt peitellä siskoaan. Miltei tunnen kyyneleet silmissäni, kun tunnustelen heistä huokuvaa lämpöä. Tämä kaksikko on löytänyt tiensä perille.

Vedän takin harteilleni, yöt ovat käyneet viileiksi, vaikka taivas ja linnut väittävät, että on yhä kesä. Yö on kirpeä, mutta ymmärrän sisartani ja vaimoani, jotka haluavat sen kaksin kohdata. Se on heidän tilansa. Heille on suotu jotakin niin ainutlaatuista, etten tohdi kulkea heidän maisemaansa sisään. Voin jättää kartanon huoletta paikalleen, puutarha suojelee rakkaimpiani, kuu katsoo heidän peräänsä. He ovat minulle kalliita ja luotan siihen, että yö silittää heitä hellästi, kun olen poissa. Minä kuljen pitkin kalpeita katuja jonkun sellaisen luo, jota yö ei koskaan kohtele yhtä lempeästi. Jonkun, joka kohtaa sen jälleen yksin. Minä aion tällä kertaa olla hänen kanssaan.

*

Valot on jälleen kerran sytytetty koko taloon. Olen käynyt suurten seinien sisällä monesti aiemminkin, mutta koskaan aiemmin sen sisältö ei ole heijastellut ystäväni tilaa näin räikeästi. Tyhjiä hyllyjä, puoliksi sytytettyjä kynttelikköjä. Tupakan tumppeja siellä täällä. Ilmassa ei tuoksu ihmisyys. Riisun takkini, sillä tiedän, että olen aina tervetullut.

Wilhelm istuu punaisella nojatuolilla, joka on yhä paikallaan. Se on ainoa asia, joka täällä ei ole muuttunut. Sen merkityksen ymmärtäminen auttaa minua kohtaamaan vanhimman ystäväni väsyneet silmät.

”Hei.”

Pää kallistuu. Pelkästään väsynyt. En uskalla arvata, kuinka monta yötä hän on valvonut. Silmiä kiertävät tummat renkaat, iho näyttää siltä, että se irtoaisi, jos sitä raaputtaisi kynnellä.

”Hei?” Ontto ääni. Ei yhtä tumma kuin aiemmin.

Käyn istumaan samettisohvalle nojatuolia vastapäätä.

”Minä en halunnut jättää sinua yksin.”

Wilhelm ei sano mitään. Häneen ei ole koskaan ollut näin vaikeaa saada yhteyttä. En tiedä, mitä hänen mustat silmänsä ovat nähneet, sillä ne eivät kohdistettuinakaan katso minuun laisinkaan.

”Halusitko taas vain kadota?”

Suu avautuu. Sanat ovat kipeät, vaikeat tarttua. Ne löytyvät vain vaivoin.

”En… En ole enää varma.”

Wilhelm suoristaa selkänsä, paita valahtaa olkapäälle. Vasta, kun hän istuu suoraan minuun päin, ymmärrän, että koko keho värisee hienoisesti.

”Kauanko siitä on?” Äänessä on aavistus hätää. ”Kun minä lähdin.”

”Kolme kuukautta.”

Ilme murtuu, hetken mikään ei ole minun ja hänen kipunsa välissä.

”Kuvittelin, että…” Hän pudistaa päätään. ”En enää tiedä, mitä minä kuvittelin.” Hetken Wilhelm hakee sanoja. Sitten silmissä välähtää.

”Kaikki ovat varmasti kamalan vihaisia.”

On kuin puhuisin lapselle. Minua ei enää itketä. Olen itkenyt ystävälleni vuolaasti jo vuosia sitten. Minun kyyneleeni eivät häntä auta. Minulla on jotain muuta.

”Riippuu, keneltä kysytään.” Rehellisyys. Se on ainoa asia, joka pitää siltaamme kasassa. ”Osa varmasti on.” Frida ei katsoisi häneen päin enää koskaan. Se on varmaa. Sisareni ja vaimoni tuskin myöskään, naiset ovat aina nähneet toisensa selkeämmin kuin minä. Minä en tahdo vaikuttaa heidän valintoihinsa, he eivät kuulu minulle.

”Hyvä. Heidän kai pitääkin olla.” Kai. Hän etsii vielä paikkaansa.

”Mitä sinä ajattelit tästä eteenpäin?”

Päänpudistus. Hän ei ole muistanut leikata hiuksiaan, vaaleat kiharat ovat pienellä letillä.

”En aio enää palata sinne.”

Nyökkään. Kunnioitan hänen päätöstään. En pakota ketään luokseni. Varsinkaan, kun osa kattoni alla nukkuvista ihmisistä on vasta löytänyt kodin, jossa kipu ei väännä heitä rikki.

”Entä Julius?”

Wilhelmin ilme kiristyy, mutta aion pysyä valitsemallani tiellä. Olen rehellinen siitä, miksi olen täällä. Kysyn, mitä on kysyttävä, jotta voimme kohdata tämän yön yhdessä. Wilhelm nousee ylös, näen nyt todella, miten hän vapisee. Vastustan jokaista impulssiani kietoa käteni hänen ympärillensä. En voi tehdä niin jokaiselle ihmiselle, jota rakastan. Jotkin heistä tuhoutuvat, jos teen niin. En voi olla itsekäs nyt, koska haluan, että Wilhelmkään ei ole.

”Minä annan hänelle aikaa.” Suu avautuu uudelleen, näen, kuinka hän taistelee kysymyksiään vastaan. Tiedän, mitä hän haluaisi sanoa. Kysymyksien tulva suorastaan huutaa itsensä julki hänessä. Onko Julius puhunut minusta? Ikävöikö hän minua? Inhoaako hän minua, koska lähdin? Mitään ei kuitenkaan tule ulos. Tunnen ylpeyttä, joka täyttää rintani kullalla. Hän on vihdoin oppinut lukitsemaan osan itseään pois. Sen osan, joka ei ole hän.

”Hän voi sitten tulla takaisin luokseni, jos hän yhä haluaa minut.”

Wilhelm tulee vierelleni sohvalle, käpertyy sen nurkkaan hiljaa, mutta ei tule iholle. Me molemmat tiedämme, mihin se johtaisi. Siispä vedän lattialle heitetyn viltin hänen vapiseville harteilleen ja otan hänet lähelle, mutta en iholle, en enää, koska me emme ole enää siellä. Me olemme toisillemme paljon enemmän, ja hyvä niin.

Näin minä pidän joskus Doriania, kun hän saapuu töistä väsyneenä. Näin Victoria pitää joskus minua, kun en tahdo muistaa mitään. Tällaisia ihmiset ovat toisilleen. Sen oppiminen on vienyt kauan. Se on piirtänyt minut uudelleen tähän maailmaan.

Emme puhu mitään moneen tuntiin. Välillä Wilhelm itkee. Silloin pidän lujemmin kiinni, mutta en pakota hänelle mitään, mitä itse olen tai mitä hänen pelkonsa on. Kun Wilhelm jälleen puhuu, tunnistan matalassa äänessä jälleen sen miehen, joka on vanhin ystäväni.

”Leivotaan keksejä, Anri.”

En kykene peittämään naurunpyrskähdystäni, se pakenee minusta yöhön kuin valonpilkahdus.

”Että mitä sinä sanoit?”

Wilhelm kurtistaa kulmiaan, kääntää valkean päänsä minuun päin.

”Keksejä! Leivotaan.”

”Keskellä yötä?”

”Täsmälleen!”

Wilhelm hyppää sohvalta ja säntää suoraan keittiöön. Seuraan häntä silmät suurina, kykenemättä täysin ymmärtämään, mitä koen. Keksejä? Hetken pudistelen päätäni. Sitten muistan Dorianin kanelintuoksuiset hiukset, hymyilen pelkälle ajatukselle rakkaastani, joka on nukkunut jo kauan ja pehmeästi. Kyllä. Keksejä. Ehdottomasti.

”Wilhelm, ystävä rakas, kaikella rakkaudella, mutta osaatko sinä leipoa keksejä?”

”En!” Wilhelm huitoo ympäriinsä, ohuet sormet ovat jo etsineet jotakin, jolla toteuttaa yhtäkkinen impulssi. ”En osaa laittaa edes ruokaa!”

”Nämä aineet ovat varmasti käyneet vanhoiksi, sinä olet yli satavuotias…”

”Niin olet sinäkin, joten älä siinä moralisoi vaan etsi minulle jostakin kulho.”

”Mistä sinä ohjeen löydät?” kysyn ryhtyessäni tonkimaan keittiön alakaappeja.

”Johan sinä sanoit – tässä talossa on eletty yli sata vuotta! Kyllä äitini tänne jonnekin on jonkin keittokirjan jättänyt…”

Kun Wilhelmin kädet osuvat pölyttyneeseen tiiliskiven kokoiseen kirjaan, hänen kasvoillaan läikehtii valo. Hetken näen hänet sellaisena, joka hän olisi voinut olla, jos maailma olisi ollut toisenlainen. Pinoan aineita pöydälle, siirrän vanhoja sotkuja pois tieltä. Niin sen kuuluu mennä. Jotain otetaan pois, jotakin laitetaan tilalle. Valo täyttää halkeamat.

Kekseistä ei tule hyviä. Ei laisinkaan. Liikaa kanelia, liian vähän mitään muuta. Mutta me teemme ne silti. Keittiö tuoksuu vihdoin muultakin kuin hitaalta kuolemalta. Wilhelmin haavoittuneet kädet pitelevät keksejä käsissään, hymy kareilee kasvoilla vain hetken. Hän on kuten siskonikin, olen vain harvoin nähnyt hänen todella hymyilevän. Nyt hymyssä ei ole ketään muuta. Vain hän, keksi kädessään. Ei leipomus ole epäonnistunut, jos se onnistuu saamaan sellaisen hymyn kasvoille.

Talon valot lämmittävät meitä, kun pinoamme keksit lautasille ja maistelemme niitä vuoron perään. Pimeinkään yö ei läpäise meitä. Tiedän, että kotona on kaikki hyvin ja annan itseni vapautuneelle naurulle ja hauraalle lämmölle ystäväni silmien pohjassa.