Anarethin kasvot ovat ylläni, siniset silmät katsovat minua kiinteästi. Vasta, kun musta suortuva valahtaa hänen olaltaan keholleni, ymmärrän, ettei minulla ole kangastakaan suojanani. Anareth tarttuu leuastani ja suutelee minua suupielille, poskille, otsalle. Hänen huulensa raottuvat, hän katsoo minua pitkään, ja painaa lopulta huulensa omilleni. Minä unohdun. Annan itseni pois, päästän kaiken sen, mikä pitää minua eilisessä. Tämä tapahtuu nyt. Nyt nyt nyt.
Tule luokseni. Minä odotan sinua.
Hätkähdän pystyyn ja huudan. Todellisuus avautuu eteeni hitaasti. Voimakas keiton tuoksu, tummat hirret, kirkas lumi, joka tuo valoa sisään. Meredir istuu pöydän äärellä ja lukee. Hän kohottaa katseensa, mutta ei säpsähdä, vaikka en osaa kontrolloida huutoani. Uni jyskyttää tajunnassani, minä tiedän, mitä esi-isät haluavat sillä kertoa. Minun täytyy mennä kotiin.
”Iorin? Kaikki hyvin?”
”Minä… Minä vain…” Huomaan huohottavani vasta avatessani suuni. ”Näin unen.”
”Painajainen?”
Pudistan päätäni.
”Minun täytyy palata kotiin.”
”Laitoin sinulle keittoa valmiiksi. Syö se ennen kuin lähdet.”
Nousen hoiperrellen pystyyn ja käyn keittolautasen kimppuun. Syön sen ajattelematta tai maistamatta mitään. Jokin minusta tahtoisi pahoitella sitä, miten kaukana olen itsestäni. Meredir on ollut minulle hyvä, mutta en kykene kiittämään kaikesta siitä, mitä hän antaa eteeni. En vielä. Meredir tuntuu aistivan sen minusta. Hän ei vaadi minulta mitään.
”Tahdon palata hänen luokseen. Minun täytyy kertoa hänelle, että…”
Meredirin silmät suurenevat.
”Älä kerro hänelle verestäsi. Puhu Lalethille ensin.”
”Ei. En tarkoittanut sitä”, sanon ja tunnen, kuinka poskiani alkaa kuumottaa. Meredir hymyilee epäuskoisesti ja alkaa sitten nauraa.
”Niinpä tietysti. Aivan. Onnea matkaan. Hän rakastaa sinua varmasti yhtä paljon kuin sinäkin häntä.”
”Mistä sinä voit sellaista tietää? Hän saattaa pitää minua vain veljenään, vaikka emmehän me mitään oikeita sisaruksia ole…”
”Sitä aistii kaikenlaisia auroja, kun harjoittaa magiaa tarpeeksi kauan”, Meredir hymähtää.
”Niinpä tietenkin…”
Nousen pöydästä ja vedän harmaan viitan ylleni.
”Olet tosin aivan oikeassa. Minun tarvitsee puhua Lalethille. Kiitos, sinä rohkaisit minua siihen suuntaan.”
”Aiotko yhä toimia osana hänen suunnitelmaansa?”
”Aion keskustella hänen kanssaan siitä. Sinä avasit silmäni. En voi vain jatkaa sokeasti jonkun muun osoittamalla polulla. Kuinka voisin kohdata Anarethinkaan, jos en tiedä, mitä itse haluan?”
Meredirin pisamaisille kasvoille leviää hymy, joka ei aivan ulotu hänen silmiinsä saakka. Kysyisin toisella kertaa siitä, miksi Meredir ei naura onnellisesti tai hymyile silmät tuikkien. Puhuisin hänen kanssaan miehestä, jonka hän aikoo tappaa ja joka miltei tappoi minut. Tahdon nähdä, kuinka monta samanlaista haavaa kannan tämän naisen kanssa. Mutta sen aika ei ole nyt.
”Kiitos, Meredir. Kaikesta.”
Meredir nousee pöydästä ja tarttuu minua harteista. Hän hymyilee aiempaa syvemmin.
”Onnea matkaan, poju. Tulet tarvitsemaan muutakin kuin lämmintä keittoa selvitäksesi. Toivottavasti pieni hetkemme selvensi ajatuksiasi.”
”Selvensi. Minä puhun Lalethille ja palaan sen luokse, kenen luo kuulun.”
Meredir taputtaa olkaani.
”Niin sitä pitää. Tavataan taas, Iorin. Minä pidän takan lämpimänä sinua varten.”
”Tavataan taas.”
*
En kuvitellut löytäväni Lalethia mökistään. Kallion suojissa seisova hirsimökki näyttää yhtä uhkaavalta kuten aina. Laleth on asetellut luita symmetriseen kuvioon mökin edustalle. Hetken kuvittelen luiden kuuluvan haltioille, mutta niiden muoto paljastaa ne eläiten luiksi. Näky on silti hätkähdyttävä. Varon astumasta niiden päälle ja kuljen sisälle.
Tutut hajut iskevät vasten kasvoja jo ovella. Tuli palaa takassa, Laleth on paikalla. Löydän naisen makaamasta sängyltään silmät auki ja räpyttelemättöminä. Lalethin ranteissa on kaksi syvää viiltoa, joista valuu punaista verta. Rituaalikuviot on piirretty puulattiaan, kynttilät palavat ja luut lepäävät ristissä Lalethin sängyn molemmin puolin. Sänky on keskellä lattiaa, toisin kuin koskaan aiemmin.
”Laleth?” lausun naisen nimen epäuskoisena. Tämä on verenvaihtorituaali. Mustasta punaiseksi. Pelkkää valhetta, sitä samaa, johon minut on kasvatettu.
Sekunnit kuluvat, rituaali juoksee loppuunsa. Tunnistan sen Lalethin nykivistä silmäkulmista, ranteiden umpeutuvista haavoista. Samoista, jotka hän on viiltänyt minuun kymmeniä kertoja. Kynttilät sammuvat kerralla, minä en saata muuta kuin tuijottaa kauhuissani. Tältäkö se näyttää joka kerralla? Laleth nousee ylös, oikoo punaisen mekkonsa ja seisoo pitkänä ja suorana edessäni.
Hän odottaa. Hän, vaikka minä olen tässä se, joka tuli vaatimaan sanoja.
”Verenvaihtorituaali”, minä saan sanotuksi. ”Sinä… Sinun veresi on mustaa.”
”Niin on.” Hänen pehmeä äänensä. Vakaa olemuksensa. Tunnen itseni pieneksi, sillä en ollut aiemmin ymmärtänyt, että hän auttaa minua vain yhdestä syystä – hän on itse samassa asemassa kuin minä.
”Kuka sinä olet minulle?” Sanon vihdoin sanat, joita olen kantanut sydämessäni.
Laleth kallistaa päätään. Hänen kasvoillaan ei vieläkään ole yhtä ainutta ilmettä. Joskus minun on vaikeaa ajatella hänet haltiana. Hän tuntuu yhtä muinaiselta ja etäiseltä kuin esi-isät, joiden luita hän käyttää.
”Nytkö me käymme tämän keskustelun?” Laleth kysyy pehmeästi. ”Minä kuulin, että sinä karkasit. Kerro minulle, ketä sinä karkasit – minua, sitä poikaa vai kenties itseäsi?”
Puren hammasta. Jos tietäisin vastauksen, en olisi alun alkaenkaan karannut.
”Vai niin”, Laleth huokaa lopulta. ”Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään. Näen sinusta, että olet viimein kohdannut hänet.”
Tunnen, kuinka suojaukseni pettää. Laleth on aina osannut lukea minua. Käteni alkavat täristä.
”Rianin vaimo… Mitä hän kertoi sinulle? Senkö, että emme pidä toisistamme? Vai kenties sen, että olen pitänyt sinulta asioita?”
Joudun ottamaan pöydästä tukea, että pysyn pystyssä. Sen miehen nimen kuuleminen ei helpota koskaan. Minua oksettaa ajatella, että olen joku, joka on joutunut typistämään toisen ihmisen nimettömäksi. Aivan kuin se poistaisi kaikki hänen minulle antamat haavat iholtani, tekisi tyhjäksi sen, että hän kasvatti minusta sellaisen kuin olin ennen Lalethia.
En kykene nyökkäämään tai pudistamaan päätäni. Ajatus siitä, että Laleth on tiennyt Merediristä kaikki nämä vuodet, eikä hän ole koskaan kertonut minulle, saa vereni kiehumaan. Mitä muuta tämä nainen on pitänyt minulta? Lalethin piti olla pelastajani ja auttajani.
”Tiedän, että koet olosi petetyksi”, Laleth sanoo kuin näkisi, mitä ajattelen. ”Tahdon sinun tietävän, että en ole koskaan valehdellut sinulle. Haluan olla kanssasi rehellinen. Kaikkea ei vain voi kertoa kymmenenvuotiaalle lapselle, joka on juuri selvinnyt elämänsä rankimmasta kokemuksesta.”
Nielaisen. Ymmärrän Lalethia. Minäkään en olisi kertonut sille raakileelle mitään. Mutta silti. Minä olen nyt lähes aikuinen. Yhä nuori, mutta paljon ymmärtäväisempi kuin silloin.
”Entä nyt? Aiotko edelleenkään kertoa minulle mitään? Sinä tiedät, kuka olen. Sinä tiedät, miksi olen tässä maailmassa. Olitko ajatellut vain katsoa, kuinka kasvan aikuiseksi, kuinka toteutan antamasi tehtävän?”
Laleth tulee lähemmäs. Hän on hirvittävän pitkä, pieni mökki vain korostaa sitä. En ole silti koskaan pelännyt Lalethia. Hän saattaa olla intensiivinen ja luja, mutta hän ei ole kuten se mies. Hän ei ole koskaan lyönyt minua. Joidenkin kohdalla jo se riittää luomaan hataran luottamuksen.
”Iorin. Minä en ole koskaan tahtonut rankaista sinua olemalla kertomatta. Minulla on ollut syyni.”
”Kerro sitten ne syyt. Miksi en ole ansainnut vastauksia?”
”Ei tässä ole koskaan ollut kyse ansaitsemisesta. Sinä et yksinkertaisesti ole ollut tilassa, jossa tietäminen olisi ollut sinulle suotuisaa.”
”Mitä tuon pitäisi muka tarkoittaa? Sitäkö, että en olisi ollut yhtä hyväuskoisesti käytettävissäsi, jos olisin tiennyt?”
”Iorin. Kuuntele minua nyt.” Laleth huokaa syvään. ”Sinä olet ollut nuori ja pelokas. Minä tahdoin, että opit luottamaan ja kasvat osaksi heidän arkeaan. Kuten oletkin tehnyt.”
”Niin, kasvan osaksi heitä, kunnes pakotat minut pettämään heidät kaikki! Kunnes tapat heidät!”
Laleth tarttuu minua harteista. Hän pitää kiinni niin lujaa, että säpsähdän.
”Iorin. Oikeasti. Kuuntele minua.” Hän toistelee nimeäni kuin sitoakseen minut hetkeen. Minua huimaa. Veren haju on pistävä, se tunkeutuu sisälleni, kutittaa ihoni alla.
”Minä kuuntelen.”
”Istu alas. Tässä menee kauan.”
”Mitä sinä aiot kertoa minulle?”
”Sinun syntymästäsi.”
”Minun syntymästäni?”
Päässäni suhisee. Kuinka Laleth voi tietää syntymästäni? Ellei…
”Oletko sinä minun äitini?”
Ensimmäistä kertaa koskaan Lalethin suojaus pettää nähteni. Hänen suunsa raottuu, kulmansa kohoavat hivenen. Lalethin kasvoilta ei voi koskaan lukea mitään, mutta nyt minä rikoin hänen suojakuorensa.
”En”, Laleth sanoo pudistaen päätään, ”mutta minä saatoin sinut tähän maailmaan. Olin ensimmäinen, joka sai pidellä sinua sylissään.”
Huimaa. Puistattaa. Kehoni on kauttaaltaan jäässä.
”Tahdotko, että jatkan?”
”Tahdon”, sanon tuskin kuuluvalla äänellä. ”Tahdon.”
Laleth vetää tuolin alleen. Istumme siinä, rituaaliluut yhä lattialla, täydellisen groteski tilanne edessämme.
”Korkeahaltioissa on mustaa verta. Hallitsijasuku, meidän sukumme, ei ole ollut siitä tietoinen. Vain sivuhaara, se, johon minä synnyin, on tiennyt siitä. Se on tarkoin varjeltu salaisuus. Jos päähaara tietäisi, minä en olisi nyt tässä. Vuosia sivuhaara on pitänyt sen salassa koko Agvarilta. Se olisi maanlaajuinen katastrofi. Ymmärrät varmasti.”
Ajattelen, miten ottovanhempani reagoisivat. He räjähtäisivät silmille. He pelkäävät mustaa verta sokeasti.
”Minun vanhempani olivat mustaverisiä. Minä ja siskoni synnyimme myös mustaverisinä, ja meidät kasvatettiin varovasti. Meitä ei piiloteltu, mutta emme koskaan olleet paikalla, kun korkeahaltioiden verta testattiin.”
”Siskosi. Sinulla oli sisko?”
Lalethin ilme muuttuu jo toistamiseen. Punaisissa silmissä lepää syvää surua. Tuntuu hirvittävältä katsoa häntä suoraan silmiin.
”Kyllä. Minulla oli sisko, joka oli yhtä mustaverinen kuin minäkin. Naisten musta veri on helpompi salata, koska meitä ei kasvateta taistelijoiksi. Kun vanhempamme kuolivat luonnollisissa oloissa, me olimme viimeiset sivuhaaran mustaveriset. Niihin aikoihin minä aloin ajatella, että täytyy olla toinen keino. Mustaveristen saalistaminen ei voi olla ainut vaihtoehto päästä eroon verestä, joka piinasi meitä yhtä lailla.”
Nyökkäilen. Tämän osuuden minä tunnen hyvin. Sen Laleth kertoi minulle jo ollessani kymmenenvuotias, pelkkä raakile, verso.
”Olin juuri oppinut suorittamaan verenvaihtorituaalin itselleni, kun Angvarissa alkoi kuohua. Se oli sitä aikaa, kun osasta haltioista tuli epähaltioita. Musta veri sairastutti kokonaisia kyliä, poltti ruumiita, myrkytti haltioita kuoliaaksi…” Laleth värähtää kuin muisto eläisi hänessä vielä raadollisen fyysisenä. ”Niin. Se oli vaikeaa aikaa. Ja niihin aikoihin, Iorin, synnyit sinä.”
En voi muuta kuin tuijottaa. Vien käden suulleni, jotta en huutaisi tai alkaisi itkeä.
”Siskoni rakastui tavalliseen haltiaan ja nai hänet. Minun olisi tehnyt mieli kieltää häntä hankkimasta lapsia, jotta maailmaan ei tulisi lisää mustaa verta, mutta kuinka olisin voinut? Hän oli onnellinen miehen kanssa, eikä ollut minun asiani puuttua siihen.” Laleth huokaisee syvään ja painaa käden poskelleen. En ole koskaan nähnyt häntä näin avonaisena, näin kipeänä. ”Niin sinä sait alkusi. Synnyit tähän maailmaan, koska vanhempasi rakastivat toisiaan niin paljon, että eivät välittäneet mustasta verestä.”
Kyyneleet valuvat ääneti poskillani. En tee niille mitään, ne saavat valua. Ne ovat kaksikymmentä vuotta myöhässä.
”Olit vasta vauva, kun hallitsijasuvussa suoritettiin jälleen verentarkastuksia. Niihin aikoihin musta veri oli tuhonnut Vikin ja Gaerin kylät ja vastaavalta haluttiin välttyä Iondelissa. Minä menin paniikkiin. Osasin verenvaihtorituaalin vain välttävästi, enkä olisi ikinä voinut kokeilla sitä kehenkään muuhun kuin itseeni. En silloisilla taidoillani. Lopputulos olisi voinut olla kuolemaa pahempi. Siispä me pakenimme. Minun vereni oli turvassa, se oli magian avulla väliaikaisesti punaista.”
Laleth joutuu vetämään henkeä. Minusta tuntuu, että katselen kokonaan eri haltiaa. Tämä ei ole sama Laleth, joka on huolehtinut minusta pelastettuaan minut jäistä. Tämä ei ole se jäykkä ja joskus ankarakin nainen, joka ei koskaan hymyile. Nyt minä ymmärrän, että hymyt ovat vain loppuneet häneltä. Niitä ei ole enää jäljellä.
”Pakenimme näille seuduille, rajametsiin. Tiesin, että kävisi huonosti, jos siskoni ja sinä olisitte jääneet kiinni. Se olisi ollut katastrofi. Tiedät itsekin, sillä sinä olet kasvanut päähaaran kanssa. Tunnet heidän suhtautumisensa mustaan vereen.”
Hysteriaa ja pelkoa. Nyökkään.
”Siskoni vannotti, että minun täytyy tappaa hänet ja pitää sinut turvassa. En suostunut siihen. Sanoin, että voimme piilottaa teidät molemmat siihen saakka, että keksisin, millainen magia teitä auttaisi. Siskoni oli realistisempi. Hän tiesi, että poissaolomme huomattaisiin ja sen seuraukset olisivat mittavat. Siskoni katsoi minua silmiin ja pyysi minua tappamaan hänet.”
Silmäni tuskin pysyvät auki, niin paljon kyyneliä tulee.
”Me jätimme sinut kannon päälle. Olimme käärineet sinut lämpimiin huopiin, suojanneet sinut pakkaselta. Jäit siihen, kannonnokkaan…”
Laleth kääntää päänsä.
”Tein, mitä siskoni pyysi.” En ole koskaan kuullut hänen ääntään yhtä ohuena. ”Ja kun palasin luoksesi, et ollut enää siinä. Sinut oli viety.”
Suustani pääsee parahdus. Painan pääni, sillä tiedän, miten tarina jatkuu. Hetkeen Laleth ei sano mitään, hän antaa minun ajatella. Sinä hetkenä, silloin, kun Lalethin siskon, minun äitini, elämä päättyi, minut vietiin. Se mies sai minut. Otti omakseen.
”Vuosiin en tiennyt, missä olit. Kuvittelin sinunkin kuolleen. En tiennyt, että elit…”
Minun tekee mieli koskettaa Lalethia. Halata häntä ja sanoa, että hän saa surra nyt, että hänellä on oikeus tuntea niin.
”Keskityin suunnitelmaani. Kehityin luiden ulkopuolisessa, kielletyssä magiassa. Ja sitten minä löysin sinut. Aivan sattumalta. Olit hirvittävän pieni ja seisoit täysissä aseistuksissa järvenjäällä miehenjärkäleen kanssa. Silloin näin kaiken. Tiesin, mitä oli sattunut.”
Nieleskelen kyyneliäni.
”Sinä tiesit, missä olin, etkä tullut hakemaan minua pois?”
”En voinut. Sinun ei olisi ollut turvallista olla missään. Tämän minä olen sinulle velkaa. Ne vuodet, jotka annoin sinun kärsiä. Kymmenen ensimmäistä elinvuottasi. On täysin minun vikani, että niin kävi. Myönnän sen. Tein sinusta suunnitelmani palasen ja odotin, että sain sinut sopivan tilaisuuden koittaessa Iondeliin.”
Silloin en ollut hänelle enää haltia. Olin pelkkä osa suunnitelmaa. Leikkikalu.
”Hallitsijaparin vauva kuoli, ja silloin minä tiesin, että minun olisi toimittava pikimmiten. He ottivat sinut palatsiin, sinne, missä ensimmäisten esi-isien luut ovat. Sinne, missä suunnitelma on toteutuva.”
Pelkkä lelu. Joku, jota voi käyttää milloin mihinkin. Se minä olen. Lalethin sanat vahvistavat sen, enkä jaksa enää vuodattaa kyyneliä. Ne menivät jo, aivan kuten lapsuuteni, kaikki se, jota en saata unohtaa.
”Joten… Kaikki ne vuodet, jotka vietin sen miehen luona, sinä katselit vierestä?”
”Pidin sinua silmällä, kyllä.”
”Jätit minut hänen luokseen kitumaan.”
”Voit syyttää minua, jos haluat. Jos olisit ollut asemassani, olisit tehnyt samoin.”
”Et voi tietää sellaista.”
”Sinulla ei ole aavistustaaan, millaista se silloin oli. En tuntenut magiaa riittävän hyvin, tein epätoivoisia tekoja. Minä tapoin oman siskoni, Iorin. Kuvitteletko, että sivistynyt korkeahaltia tekee sellaista ilman painavaa syytä? Me olimme epätoivoisia. Täydellisen epätoivoisia, Iorin. Pelko tekee sellaista. Sinä tiedät kyllä.”
Niin. Niin minä tiedän. Pelko on toinen vanhempani, se, joka katsoi perääni silloin, kun se mies ei ollut paikalla. Olen kasvanut sen kanssa. Tunnen sen paremmin kuin itseni. En jaksa nousta ylös. En jaksa edes suuttua.
”Sinä olet minun tätini”, sanon väsyneenä. Hermostunut, uupuut naurahdus pakenee suustani. ”Kaikki nämä vuodet olet ollut minulle sukua.”
Hän nyökkää.
”Niin olen. En ole kertonut sinulle, koska et ole ollut valmis.”
”Loistavaa.” Minä kun rakastan sitä, että muut päättävät puolestani, mitä olen ja mitä en. Olen edelleen sama poika, joka makaa hirsimökin lattialla toinen silmä umpeen turvonneena, keho verestä tahmeana ja kuuntelen, kuinka aikuinen mies kertoo minulle, etten ole minkään arvoinen.
”En aio pyytää sinulta anteeksi. Tekisin samat valinnat uudelleen.”
Pysyn hiljaa. En antaisi anteeksi, vaikka hän pyytäisi.
”Laleth. Äitini kuoli. Onko isäni vielä elossa?”
Isä. Mikä ajatus. Minä olen tuntenut vain sen miehen. Hän sanoi minulle kerran, että olisi halunnut kutsua minua pojakseen.
”Ei, ikävä kyllä. Hän kuoli luonnollisesti.”
Hymyilen. Suupieleni nykivät.
Ei ole enää ketään. Vain nainen edessäni. Ainoa todellinen sukulaiseni. En tiedä, miksi se tekee minut enemmän vihaiseksi kuin helpottuneeksi. On kamalaa tietää, että minulla todella oli vanhemmat, jotkut, jotka saattoivat minut tähän maailmaan ja jättivät sitten yksin.
Hiljaisuus lepää raskaana harteillamme. Kumpikaan ei sano enää mitään. Vihdoin tiedän totuuden, mutta se painaa minua kasaan, estää minua hengittämästä. Se tekee tästä ruumiista painavan ja väsyneen. Suljen hetkeksi silmäni, näen pelkkää mustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti