Matka on kestänyt kolme päivää ja kolme yötä, kun lumimyrsky yllättää meidät. Partiomme on jumittunut palaneen kylän raunioille. Partiomme vanhimmat jäsenet, jo kaksisataa vuotta Iondelissa palvelleet miehet, osaavat kertoa, että tätä aluetta kutsuttiin joskus Gaerin kyläksi. Gaer oli parantajien keskus, ja siellä yritettiin ensimmäistä kertaa polttaa mustaa verta. Täällä syntyivät ensimmäiset epähaltiat. Ja nyt Gaerista ovat jäljellä pelkät rauniot.
En voi olla ajattelematta, kuinka monta tällaista kylää koko Angvarista löytyy. Musta veri kehittää sairauksia ja epäpuhtauksia, niittää kokonaisia kyliä ja kaupunkeja. Vilkaisen Morenia ja ymmärrän yhä selkeämmin, miksi hän antoi orpokodin vain palaa. Se on hinta, jonka maksamme kirouksesta joka ikinen päivä.
Leiriydymme kylän raunioihin. Kivitalon rakenteisiin voi koota pienen pesän, minä ja Moren menemme yhdessä, muut jakaantuvat lähettyville. Kylmä puskee läpi, painaudun aivan kiinni Moreniin, jotta emme menetä liikaa lämpöä. Lumimyrsky on niin sankka, etten erota raunioiden muotoja kunnolla edes läheltä.
Iorinista ei ole näkynyt jälkeäkään. Ei edes punaista hiusta, jota kirpeä tuuli riepottelisi ilmassa. Epätoivoni käy hetki hetkeltä raivokkaammaksi. Olemme kyselleet haltioilta ja epähaltioilta, käyneet läpi kokonaisia kyliä, jotka tuntevat perijän veljen, Iondelin Iorinin. Ei merkkiäkään punatukkaisesta nuoresta miehestä. Maa on niellyt veljeni. Joskus huomaan ajattelevani, että ehkä hän oli meillä sittenkin lainassa. Ehkä hän syntyi maan uumenissa, esi-isien silmiltä piilossa, ja tuli luoksemme vain tulenpunaisena välähdyksenä, katosi sitten.
Moren tuntuu huomaavan, mitä ajattelen. Hän kallistaa päätään hivenen kuin kysyäkseen.
”Mitä, jos emme löydä häntä?”
”Sitten palaamme takaisin ja lähetämme uusia ryhmiä eri puolille Angvaria. Ei yksi hallitsijoitten poika voi karata koko Angvarilta. Nyt, kun sana hänen katoamisestaan leviää, hänet saadaan kyllä kiinni. Joku noukkii hänet mukaansa.”
”Entä, jos mustaveriset ovat vieneet hänet?”
Morenin otsa rypistyy.
”Mustaveriset eivät ole mikään ryhmittymä. Ei heillä ole yhteisiä tavoitteita, he ovat vain haltioita, joilla on myrkyllistä verta. Eivät he suunnittele mitään vallankaappausta, hehän inhoavat vertaan ihan siinä missä me muutkin.”
”Mutta silti.”
”Ei, Ana, eivät he sellaista tee. Mutta saalistajista ei koskaan tiedä. Hallitsijat ovat vuosisatoja antaneet heille liikaa valtaa.”
Jään tuijottamaan häntä silmiäni räpytellen.
”Anteeksi. Tietenkin me saamme hänet turvassa kotiin. Ole huoleti. Lupaan, että hän selviää, missä ikinä hän onkin.”
Moren vetää minut lähemmäs itseään, kietoo huivinsa harteilleni.
”Kannattaa käyttää tämä tilaisuus hyödyksi. Lepää hetki, minä vahdin. Vaihdetaan sitten vuoroja. Pysyttele mahdollisimman lähellä minua.”
Olen liian uupunut väittämään vastaan. Painan pääni Morenin olalle ja annan unen tulla, en kykene vastustelemaan sitä enää.
Unessa näen Iorinin. On pakkasta, mutta ei ole kylmä. Hänellä on lumihiutaleita hiuksissaan. Kurotan häntä kohti, mutta hän ei tunnu huomaavan minua. Hän katsoo kuin näkisi lävitseni. Juuri, kun olen koskettamassa häntä, hänen selkänsä taittuu taaksepäin. Kurkusta purskahtaa mustaa nestettä, on kuin joku viiltäisi hänen kurkkunsa auki näkymättömällä terällä. Huudan, mutta en kuule mitään, ääni hiipuu, tila täyttyy mustasta verestä. Ei. Ei!
Palaa kotiin, Anareth. Minä tarvitsen sinua. Palaa kotiin.
Hänen äänensä. Kuulas kuin talvipäivä. Niin selkeä, että kun hätkähdän hereille ja ponnahdan seisomaan, kuulen sen yhä. Hän tarvitsee minua. Vilkaisen Morenia, joka on kaikesta huolimatta nukahtanut. Moren ei herää liikehdintääni.
Tieto valtaa koko ruumiini. Minun on mentävä. Minä tarvitsen sinua. Odota vielä hetki, minä olen tulossa. Katson nukkuvaa Morenia vielä hetken. Teen hänelle samoin kuin Iorin teki minulle. Jätän hänet yksin, aivan yllättäen. Saisin häneltä myöhemmin anteeksi. Minun on mentävä. Verkkokalvoillani pyörii kuva veren peittämästä Iorinista. Peittelen Morenin hänen omalla huivillaan ja lähden.
Lunta tuiskuttaa naamalleni, tarpominen käy miltei työstä. En silti saata lopettaa, sillä tiedän, että unet ovat aina esi-isien lähettämiä. Ne tulevat syvältä. Minun tärkeimpäni tarvitsee minua, ja silloin minä menen.
Iorin mustaan vereen sotkeutuneena, silti täysin tyynenä. En uskalla ajatella, mitä se tarkoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti