Sitä sanotaan, että lapsen ei koskaan pitäisi nähdä vanhempiensa ruumiita. Kun näen mustansinertävien haavojen peittämät kehot, tuskin räpäytän silmiäni. Kasa kuollutta lihaa edessäni ei edusta enää vanhempiani. Ne eivät ole Angvarin hallitsijat. Minä olen. En ajattele heitä vanhempinani, näen vain mustan veren aiheuttamat runnoumat valkeissa ruumiissa. Siinä, missä oli joskus äiti, on nyt pelkkää mustaa viivastoa ja kieroutuneita muotoja. Isää en edes yritä etsiä siitä haavojen kartastosta, joka kehosta on jäljellä. Ruumiit ovat ruumiita. Minulle riittää, että näen ne kerran. Suru on jossakin muualla.
Kun minut kruunataan hallitsijaksi, koko kansa tietää jo. Heille kerrotaan onnettomuuden vieneen vanhempani. Kansan ei tarvitse nähdä mustan visvan peittämiä ruumiita, tummia kartastoja valkealla iholla. Haltiat kuiskivat, minä näen heidän uteliaisuutensa läpi. Olen enemmän kuten he. Tiedän, että he epäilevät mustaa verta.
Iorinistakin tiedetään jo. Kruunajaisteni jälkeiset viikot kuluvat kuin siipiä räpyttelisi. Velvollisuuksia, koulutusta, vastuuta. Rukoilua esi-isien luilta. Hyvin vähän kontaktia itse Angvariin. Olen kiillotettu versio itsestäni, se, joksi minut on kasvatettu. Vastuuntuntoinen ja suoraselkäinen, vailla haaveita pakenemisesta ja kaiken hylkäämisestä.
Laleth seuraa elämääni sivusta. Näen, että esi-isien ennustus painaa häntä. Lalethin antama apu on silti kullanarvoista. Nainen ymmärtää Angvaria pintaa syvemmälle. Siinä, missä vanhempani näkivät vain alueiden välisen politiikan, kuluneen, mustaverisen historian ja saalistustyön, Laleth näkee näkymättömiä polkuja. Hän näkee muotoja luille valuvassa punaisessa veressä. Hän kertoo minulle tapahtumista ja hetkistä, joista tavalliset haltiat eivät tiedä. Hän opettaa kuuntelemaan, kuinka puissa humisee ja kuinka tuuli tuo lauluja menneiltä ajoilta. Laleth herkistää minut todellisuudelle, jonka kaltaista en osannut koskaan kuvitellakaan.
Sitten minulla on Moren. Ystävä, joka pysyy järkähtämättä vierelläni. Moren tuntuu tuntevan Lalethin paremmin kuin kuvittelin. Tai sitten hän vain tahtoo säästellä minua pahimmalta. Olen kaikesta huolimatta vastavihitty haltija, jolla ei ole toista silmää. Olen ikuisesti rujo, mutta voin jo pitää siteiden sijaan tummaa silmälappua sokean silmäni päällä. Taisteluharjoituksia en ole vielä voinut aloittaa, en tällä kädellä, vaikka silmäni vuoksi joudun vielä opettelemaan kaiken uudelleen.
Aikaa kuluu. Moren ja Laleth pysyvät. Niin pysyy kipukin. Joskus herään öisin siihen, että silmäni suorastaan huutaa, karjuu kipuaan ja kaipuutaan. Silloin ajattelen, että ehkä minun pitäisi sittenkin vain etsiä Iorin, ottaa hänet syliin ja pidellä. Sitä minä todella kaipaan. Hänen kosketustaan, hänen lurittelevaa nauruaan ja ilosta säihkyviä mustia silmiään. Niin täynnä elämää. Niin kaunis. Ja silti pelkkä valehtelija, joka ei koskaan kertonut minulle mitään.
Laleth puhuu Iorinista harvoin, mutta silloin, kun puhumme hänestä, Laleth tuntuu tietävän täsmälleen, mitä ajattelen. Hän kuuntelee tavalla, jolla kukaan muu ei ole aiemmin kuunnellut. Hän on paljon enemmän kuin läsnä. En osaa kuvailla sitä, sillä siinä on sävy, joka tuntuu kantavan useampaa maailmaa mukanaan. Mennyttä ja tulevaa, sekä näkymätöntä, aistien ja aaveiden maailmaa, sellaista, jota muut eivät näe.
Laleth ei osallistu hovikokouksiin. Ne käydään Iondelin ydinjoukon kesken. Eräänä päivänä tavallisen katsauksen jälkeen löydän Lalethin pääkäytävältä kynttilänvalosta. Hän ei katso minuun ennen kuin olen hänen kohdallaan.
”Onko mitään uutta?” Laleth kysyy nostaen punaisen katseensa minuun.
Kysyessään hän tarkoittaa aina jotakin sellaista, jota hänen tarvitsisi kuulla. Ei Lalethia kaupunkitason politiikka kiinnosta. En aina tiedä, kiinnostaako minuakaan. En mahdu tyhjään koloon, jonka vanhempani jättivät. Ja minulla on ikävä heitä. Heidän hiljaista läsnäoloaa, painostavia kertomuksiaan ja etäisiä hymyjään. He olivat kaikesta huolimatta vanhempani.
”Iorinista ei ole näkynyt vilaustakaan”, huokaan, sillä tiedän, että sen Laleth tahtoo kuulla.
”Se poika ei löydy ellei halua tulla löydetyksi.”
Minua huolettaa sävy, jolla Laleth sanoo sen. On kuin ikuinen totuus naisessa tietäisi kaiken jo valmiiksi. Siksi minua joskus hätkähdyttää olla hänen seurassaan. Kaikki maailmat hänen sisällään tietävät niin paljon, ovat niin suuria, etten voi koskaan kuvitella niitä. Ne ovat suurempia kuin mikään minussa.
”Teidän korkeutenne, saanen esittää teille näkemykseni.”
Nyökkään.
”Mielestäni teidän ei kannattaisi keskittyä ainoastaan veljeenne. En vähättele kokemuksianne ja teidän välistänne tunnesidettä, se tekee petoksesta paljon monimutkaisemman. On kuitenkin niin, että musta veri on huomattavasti laajempi ongelma. Se ei kosketa pelkästään veljeänne, vaan koko Angvaria. Ensimmäisten esi-isien ennustus ei voi koskaan toteutua, jos jahtaamme vain yhtä haltiaa. Iorin yksin ei ole syyllinen kaikkeen.”
Suonissani kihisee.
”Ilman Iorinia minun vanhempani olisivat elossa! Minulla olisi vielä toinen silmä, en joutuisi häpeämään murjottua ulkonäköäni. Tällaisena olen pelkkä kammottava muistutus koko kansalleni. En ole kunniallinen ja rohkea, olen vain lapsi, ja minua pelottaa. Sinun silmiesi takaa katsovat kaikki esi-isät, sellaiset maailmat, joita minä en tunne. Ja minä pelkään niistä jokaista.”
Laleth ei sano mitään. Jossakin sisälläni napsahtaa. Tiedän, että en ole tällainen, en ole koskaan ollut, mutta viha kuohuu yli. Vedän kynttelikön alas lattialle, tuli värähtelee ja sammuu. Se ei riitä. Potkin pöytää, kunnes se särkyy ja kuulen rusahduksen. Joku tarttuu minua ranteesta, kiskoo minut itseään vasten. Erotan Morenin tummat kädet, tunnen voimakkaan otteen ympärilläni.
”Päästä irti! Päästä!”
”Anareth! Rauhoitu… ei hätää…”
”Päästä minusta! Minä vihaan sinua! Vihaan teitä kaikkia!”
”Vihaa rauhassa, mutta minä en päästä irti!”
”Moren! Vihaan sinua! Irti nyt heti, tämä on käsky hallitsijaltasi!”
Ja silloin Laleth tarttuu minua otsasta. Hänen kätensä pysähtyy iholleni, saa minut pysähtymään. Maailmat Lalethissa puhuvat. Tunnen voimakkaan, äänettömän läsnäolon. Tuijotan Lalethia kuin hypnoosissa. Kehoni valahtaa hervottomaksi, Moren ottaa minut kiinni ja pitelee.
”Teidän korkeutenne, te ette ole kunnossa. Veljenne lähtö on tehnyt teille pahaa.”
En kykene sanomaan mitään. Viha hakkaa yhä kehossani.
”Sinä noiduit minut…”
”En noitunut, teidän korkeutenne. Minä en käytä magiaa luiden ulkopuolella.”
”Se olisi laitonta joka tapauksessa.”
”Täsmälleen. Teidän energianne vain reagoi minun omaani.”
”Kuinka…”
”Te tarvitsette apua.”
”Saan jo kaiken mahdollisen avun.”
”Ette kaikkea mahdollista.”
”En ymmärrä lainkaan, mitä yrität vihjailla.”
Kiskaisen itseni Morenin otteesta. Hänen ja Lalethin sanat ovat tyhjää helinää korvissani, en tarvitse niitä enkä tarvitse heitä. He ovat nykyään kaikkialla, missä minäkin, mutta heidän olemassaolonsa vain muistuttaa minua siitä, mitä minulta puuttuu. Tyhjä kohta. Kuinka voin yhä nähdä Iorinin jokaisessa auringonlaskussa, jokaisessa syttyvässä liekissä ja nopeassa varjossa, jolla voisi olla hänen muotonsa?
”Minä en tarvitse mitään apua”, sihahdan hampaideni välistä, ”johan minulla on kaikki, mitä kenelläkään on mahdollista olla! Minä olen koko Angvarin hallitsija, minulla on palvelijoita joka tarpeelle. Minun ei tarvitse tehdä vaikeimpia asioita itse, minua ohjataan ja neuvotaan, koska olen uusi ja vielä hyvin nuori. Olen parhaassa iässä, minun hallintokaudestani tulee pitkä. Jokainen tahtoisi paikalleni. En minä tarvitse mitään hiton apua.”
Vedän syvään henkeä. Kituva naurahdus livahtaa suustani.
”Mutta en minä ole onnellinen! En enää tunne itseäni! En tiedä, kuka olin sen kuoren alla, jonka sallin itseni kasvattaa. Minä en tahdo valtaa, en tahdo kumarruksia enkä teitittelyä enkä valmiiksi laitettua aamiaista. Tahdon vapauden valita. Tahdon juosta auringonlaskussa ja nauraa ja tuntea, kuinka ilma viilenee ja yö kiristyy ympärille. Tahdon kehittyä metsästämisessä ja juosta ja olla lapsi ja…”
Ja minä tahdon olla hänen kanssaan.
”Menkää pois.”
Ei elettäkään.
”Pois! Hittoon siitä! Nyt heti. Käsken teitä. Molempia teistä, kyllä, Moren, myös sinua. Painukaa pois, en kestä katsoa teitä silmiin.”
Laleth kumartaa minulle syvään ja kävelee ryhdikkäästi pois. Jos hänellä oli minulle jotakin asiaa, hän kertoo sen myöhemmin. Laleth on ollut olemassa kauan, hän osaa lukea minua. Sekin suututtaa minua. Olen hänelle vain yksi sadoista hänen kohtaamistaan haltioista, eikä hän tunne minusta mitään. Juuri nyt olen vain oikkuileva lapsi, enkä jaksa edes tehdä sille mitään.
”Sinä myös”, murahdan Morenille, jonka keltaiset silmät ovat siristyneet.
”Et ole reilu, Anareth. Et ollenkaan. Tuo nainen tekee taustalla paljon vuoksesi. Kenen kuvittelet järjestäneen tilanteen niin, ettei Iorinin katastrofista levinnyt sanaakaan Iondelin salejen ulkopuolelle? Kenen kuvittelet tekevän luumagian avulla suojaavia loitsuja sinun hallintokaudellesi?”
”Moren, minua ei voisi nyt vähempääkään kiinnostaa. Mene pois.”
”Minne meni aina yhtä kuuliainen ja vastuullinen Anareth?”
”En minä tiedä! Kuoli pois! Voi esi-isien nimissä, Moren, mene nyt pois ennen kuin minä suutun. En kestä nähdä ketään juuri nyt.”
Raajoissani jyskyttää yhä. Pöytä lojuu rikkinäisenä lattialla, kynttelikkö sen vierellä. Minussa on jäljellä enää kovin vähän mitään entisestä itsestäni. Auringonhohtoisesta kuoresta. Moren tuijottaa minua pitkään, kurtistaa kulmiaan. Erotan ystävän katseessa silkkaa pettymystä. En tahtoisi olla tällainen. En tahtoisi olla mitään kenellekään täällä. Kunpa minä ja Iorin olisimme vain karanneet silloin, kun se oli meille mahdollista.
Moren kulkee ohitseni pudistellen päätään, katsomatta minuun kertaakaan. Jään tuijottamaan luomaani kaaosta. Hengästyttää. Potkin rikkinäistä pöytää entisestään, niin kauan, että sattuu. Lysähdän polvilleni, kiskon vaatteideni alla lepäävät siteet haavojeni päältä. Osa vaatteistanikin repeää. Koko keho vapisee, suututtaa, tämä ei lopu koskaan. Jos esi-isät todella katsovat meitä, minut nähdessään he puhkaisevat silmänsä, kieltävät koko haltiarodun. Minä en tällaisena tuota heille muuta kuin häpeää.
Ja minulla on yhä hirvittävä ikävä häntä. Iorinia, veljeäni, poikaa, jota rakastan edelleen. Olen polvillani maassa, haavojani tykyttää, kohta joku hovipalvelijoista löytäisi minut ja nykäisisi matkaansa. Hävettää. Hävettää niin, että koko kehoa kipristelee.
Anareth. Joku sanoo nimeni. Soinniton, tunnistamaton ääni.
Välähdys. Samanlainen kuin se, jonka Laleth antoi minulle. Verta, punaista. Irtoan kaikesta, tunnen, kuinka hämärä käytävä jää taakse, kehoni on hetken hyvin kaukana. Näen itseni ulkopuolelta. Mustat hiukset ja silmälappu. Ei vaatteita. Tämä on pelkkä välähdys, mutta näen, että kehooni on piirretty kuvioita. Edessäni on suuria luita ja kammio, jonka tunnistan missä tahansa. Kielletty kerros.
Anareth. Tule luoksemme.
Olen jälleen kehossani. Mielikuva on poissa. Välähdys himmenee. Tuijotan kalvakoita käsiäni, joiden pinta on sotkuinen. Palvelijat löytävät minut, noukkivat mukaansa. Haavojani ryhdytään paikkaamaan. Minä en kiinnitä heihin mitään huomiota. Minä ajattelen vain kuvaa itsestäni alastomana, kuvioiden peittämänä. Rituaali. Luut. Ja ääni, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut.
Hyvä on. Esi-isät näkevät minut sittenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti