Päässäni on täysin tyhjää, kun herään omasta sängystäni. Lakanat ovat karheat eivätkä tuoksu miltään. Kiviseinät ovat hiljaa, koko ympäristöni on lähes täydellisen virikkeetön. On kuin olisin palannut alkutilaan, jonnekin kaiken tapahtuneen taa, jossa hiljaisuus on täydellisen hiljaista.
Nousen istumaan, vien kädet ohimoilleni. Sattuu ja hiertää, mutta en osaa tavoittaa kivun lähdettä, on kuin olisin syntynyt sen kanssa, kuin se olisi aina ollut minussa. Joku koputtaa oveen, odotan näkeväni Morenin kapeat, arven koristelemat kasvot. Tulija on yksi hovipalvelijoistani.
Tämä on aivan tavallinen päivä. Silti sisälläni kaikuu, on kuin minusta olisi revitty irti osa, jota en osaa enää kaivata, koska en tiedä, mitä kaivata. Tuijotan palvelijaa kuin vierasta. Mies kertoo minulle tulevan päivän aikataulusta – kokouksista, ruokailuista, kaikesta tavallisesta. Tämä päivä ei poikkea edellisistä päivistä. Silti päässäni suhisee. Suuri tyhjiö velloo sisälläni, enkä tiedä sille nimeä.
”Anteeksi, saisinko nähdä Morenin?” Vain tutut kasvot voivat rauhoittaa minut. Moren voisi kertoa, että elämme ydintalven loppua, että nimeni on Iondelin Anareth ja kuulun päähaaraan. Hän voisi kertoa, kuka olen, ja minä unohtaisin hetkeksi, että jotain puuttuu, on aina puuttunut.
”Olen pahoillani, teidän korkeutenne, mutta henkivartijaanne ei ole löydetty.”
”Mitä tuo tarkoittaa? Eihän Moren ole…”
”Henkivartijanne on poistunut Iondelista. Ikäväksemme emme ole vielä onnistuneet löytämään häntä. Olen pahoillani, ylhäisyys.”
Millaisessa välissä paras ystäväni on ehtinyt livetä otteestani? Palvelijan ilme on neutraali, hän ei vaikuta häkeltyneeltä reaktiostani.
”Kauanko Moren on…”
”Viimeyöstä lähtien, teidän korkeutenne.” Vastaus tulee niin nopeasti, että se kuulostaa miltei ennalta harjoitellulta. Jokin siinä särähtää. Vaikka tänäänhän on tavallinen päivä, aivan tavallinen vain.
Nousen päivän ensimmäisille askareilleni. Pukeudun tummansiniseen kaapuuni, asetan hopeisen kruunun otsalleni. Aamu juoksee ohi, iltapäivä palaa puhki. Vasta illalla, kun Laleth saapuu hoviin pitkästä aikaa, minulle tulee olo, että olen jälleen kehossani. Vasta punaisen naisen läsnäolo herättää minut tähän päivään. Laleth tahtoo keskustella kanssani kaksin.
Kaikki salin liekit voimistuvat Lalethin ollessa paikalla. Noidan aura voimistaa niitä. Minä tiedän, että minun tulisi kertoa esi-isistä punaiselle naiselle, mutta tuntuu, kuin minun ja sen päivän välissä olisi tyhjää tilaa, päivien kuilu, jota en tunnu enää tavoittavan. En tiedä, miten Laleth reagoisi. Tietääkö hän jo, että kaikkein vanhimmat kutsuivat minua nimeltä, näyttivät minulle jotakin, jota en vielä täysin ymmärrä?
Laleth kyselee minulta tavanomaisia asioita. Kuulen esi-isien uusimmista välähdyksistä, niistä, jotka luut antavat suoraan noidalle. Ei mitään uutta Angvarin taivaan alla. Sisintäni kalvaa edelleen. Kysyn Lalethilta Morenista, mutta esi-isätkään eivät ole antaneet välähdyksiä parhaan ystäväni sijainnista. Huoli kukkii rinnassani, kunnes Laleth vaihtaa puheenaihetta tyystin.
”Teidän korkeutenne, minusta teidän kannattaisi järjestää suuret juhlat tuoreen hallitsijakautenne kunniaksi”, Laleth sanoo. En ole koskaan kuullut naisen ehdottavan vastaavaa. Laleth ei vaikuta haltialta, joka välittäisi juhlimisesta. Laleth on siinä mielessä kuten talvi, kylmä ja itsenäinen, ei suurten valojen ja melun tarpeessa.
”Niin, se lienee tapana”, nyökkään. Jotain, jota olen lyhyen ikäni aikana lukenut kirjoista. Ei jotain, jota olisin koskaan omin silmin todistanut. ”Mutta kuinka kansa reagoisi ulkomuotooni?”
”Kansa tietää jo. Heillä ei ole syytä esittää teille kysymyksiä. Kansa ei pilkkaa hallitsijaansa.”
”Olen nuori ja rujo.”
”Te olette korkeahaltia ja yhä ulkomuodoltanne erittäin ylhäinen. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.” Laleth pitää pienen tauon. ”Mutta juhlat kansa haluaa.”
Äitini kruunajaisjuhlista on satoja vuosia, hänen häistään kymmeniä. En tiedä, miltä korkeahaltioiden juhlamenot näyttävät. Minun elinikäni on pelkkä silmänräpäys haltioiden vuosissa, minulle ei ole suotu kunniaa nähdä loistokkaita juhlia. Niistä on kuiskittu hovissa, muistan sen nyt. Minun velvollisuuteni on näyttää kansalle juhlamenoin, kuinka vahva ja luja hallitsija minusta tulisi tälle maalle. Olen unohtanut ilon ja naurun ja valot, sillä mieleni on täyttänyt luja kaipuu ja huoli. Iorin on poissa. Moren on poissa. Kuinka voisin järjestää juhlat ilman heitä?
Laleth tuntuu huomaavan ajatukseni ja asettuu lähemmäs.
”Me löydämme heidät kyllä”, Laleth sanoo hiljaa.
”Entä Iorin? Minä… minun täytyisi löytää hänet salassa. Yksin. En voi sallia minkään pahan koskettavan häntä. En voi…”
”Teidän korkeutenne, minä neuvoisin teitä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.”
”Millä tavalla juhlat ovat tärkeämmät kuin minun veljeni ja parhaan ystäväni löytyminen? Miten sillä, että kansa saa juoda ja nauraa, on enemmän arvoa kuin sillä, että saisin taas nähdä rakkaimpani?”
Ääneni kohoaa liian korkealle. Palveluskunta saapuu ovelle katsomaan, olenko kunnossa. Minä häädän heidät pois yhdellä kädenheilautuksella. Jos Iondelissa kuvitellaan, että olen menettänyt otteeni, he ovat väärässä. Minulla ei ole sellaista koskaan ollutkaan. Olen holtiton ja hajalla, kasvatettu hallitsijaksi, mutta sydämeltäni jossain muualla, kaukana vuorten takana hänen kanssaan.
”Anteeksi”, minä parahdan Lalethille, ”anna minulle anteeksi, minusta ei ole tähän…”
Ryhtini, jota valvon aina kaikkein tarkimmin, lysähtää Lalethin edessä. Painan pääni alas, pitelen otsaani ja odotan kyyneliä, jotka eivät tule.
”Ja Moren… Miten hänkin yllättäen vain katosi? Miksi kaikki jättävät minut yksin? Iorin, vanhempani, Moren… Älä sinäkin… älä…”
”Teidän korkeutenne. Te tarvitsette nyt lepoa. Me voimme jätää hallintokautesi juhlistamisen muiden suunniteltavaksi.”
”Toki… Tietenkin. Mutta…”
”Tulkaa, teidän korkeutenne. Minä vien teidät levolle.”
”Miksi sinä olet minulle niin mukava? Ei sinulla ole mitään syytä. Päähaara ei koskaan ylennä sivuhaaraan kuuluvia. Vanhempieni ajalla teitä potkittiin aina päähän, ette olleet riittävän sivistyneitä. Riittävän puhdasverisiä. Miksi olet minulle niin hyvä? Olen valehdellut sinulle. Itkenyt ja valittanut.”
Laleth räpyttelee punaisia silmiään tyynesti.
”Se on tehtäväni.”
”Vanhimmat kutsuivat minua”, tunnustan. Lalethin silmissä välähtää. Tämä on jo toinen kerta, kun erotan inhimillisen tunteen hänen kasvoiltaan. ”Sen minä olen sinulta pitänyt. Valehdellut ja piilottanut. Ja silti sinä olet minulle ystävällinen.”
Kuljemme aivan hiljaa portaat ylös. Kaapuni laahaa perässä. Vasta huoneeni ovella Laleth pysähtyy ja katsoo minua suoraan silmiin. Niissä suorastaan säkenöi. Aina yhtä rauhallinen Laleth kantaa riehuvaa liekkiä katseessaan. Silloin minä tiedän, etten voisi turvata tähän naiseen. Ne, joihin luotan, ovat muualla, tavoittamattomissani.
”Menkää lepäämään, teidän korkeutenne”, Laleth sanoo minulle tyynesti. Hänen katseensa kertoo minulle, etten voi väittää vastaan. Milloin Lalethista tuli haltia, joka voi kulkea täällä kanssani kahden kesken ja käskeä minut nukkumaan? Näen hänet kaikkialla, minne menenkin. Hänestä on tullut lähtemätön osa Iondelin palatsin elämää, enkä voi enää käskeä häntä pois. Hänen punaiset silmänsä näkevät jo kaikkialle, hän elää siellä, missä Angvarin kansa kulkee.
”Minä aloitan neuvottelut juhlienne järjestämisestä”, Laleth sanoo.
”Minä pidin sinulta suurinta mahdollista salaisuutta.”
”Te tarvitsette nyt lepoa.”
”Puhu minulle, Laleth. Sinä olet ainoa, joka ymmärtää tästä vähääkään. Muut Angvarin noidat eivät ole kaltaisiasi.”
”Minä olen syntynyt sivuhaaraan, siksi nimeni tunnetaan.”
”Älä vähättele itseäsi.”
”En vähättelekään, teidän korkeutenne.”
”Mutta sinä et sano mitään.”
Hetken kuvittelen Lalethin kääntävän minulle selkänsä. Sitten hän pysähtyy, painaa katseensa lattialle ja huokaa syvään.
”Kertokaa minulle, mitä te näitte.”
Minä kerron. Laleth on hetken hiljaa.
”Mutta minusta tuntuu, että sisältäni puuttuu jotakin. Missä välissä Moren lähti? Palvelija sanoi, että viimeyönä, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa viimeyöstä. Aivan kuin päässäni olisi tyhjä kohta.”
”Te olette uupunut, ylhäisyys.”
”Ei siis mitään muuta?” En tiedä, miksi kysyn häneltä. En ole koskaan täysin luottanut häneen. Lapsi sisälläni tarvitsee vain jonkun, johon ripustautua.
”Ei muuta, teidän korkeutenne. Olkaa itsellenne armollinen, tarvitsette sitä nyt.”
Sen sanottuaan hän kävelee pois luotani.
*
Päivää ennen juhlien alkua pakkanen kiristyy. Istun huoneessani kuin olisin yhä lapsi, joka ei tiedä, mitä tehdä. Tavalliset päivät ovat seuranneet toisiaan jonossa, olen tehnyt kaiken voitavan, vaikka oloni on sumuinen ja sekava. Iondelin saleista on tullut kylmät ja kovat. En enää tiedä, ovatko ne aina olleet sellaiset enkä vain nähnyt sitä Iorinin ollessa yhä täällä lämmittämässä minua.
Hovi organisoi juhlat. Karhuntaljoja, ruokaa ja juomaa. Rypäleitä ja puoliraakaa lihaa, paljon tarjoiluja erilaisille haltioille ja epähaltioille. Nimekkäimmät saalistajatkin on kutsuttu. Eri tasoista ja taustaista kansaa. Korkeahaltiat, tavalliset haltiat ja raakalaiset yhdessä juhlimassa ei-mitään, tyhjää ja turhaa hallitsijaa. Jos vastuuta ei olisi istutettu luihini lapsuudesta saakka, juoksisin saman tien pois.
Olen aikeissa siirtyä ikkunalaudalle istumaan, kun erotan muotoja ikkunassa. Hätkähdän taaksepäin, kun tuttu siluetti ilmestyy ikkunaan. Suipot kasvot, pörröinen tukka ja ilkeän näköinen arpi poskessa. Avaan ikkunan ajattelematta mitään. Minun paras ystäväni, jota etsitään, jota ilman juhlien organisointi kävi työstä.
Moren hypähtää sisälle ja vilkuilee ympärilleen kuin tarkistaakseen minun olevan yksin. En ymmärrä lainkaan, mitä tapahtuu, mutta ymmärrän, että hän on vihdoin siinä. Kaipaamani haltia. Miksi sisälläni tuntuu tältä? Tyhjyys, joka on vellonut vatsassani edelliset päivät, kurottaa kohti kurkkua. Epämukava tunne, joka lisääntyy, kun tuijotan Morenia hänen keltaisiin silmiinsä.
Morenin kasvot ovat väsyneet, silmien ympärillä on juonteita. Haava näyttää aiempaakin rajummalta oikealla poskella. Silmissä ei ole enää hiventäkään siitä miehestä, joka sai minut aina nauramaan. Mitä pitempään häntä katson, sitä enemmän minut valtaa tunne, etten tiedä jotain. Jokin on lipsunut otteestani enkä tavoita sitä. Mitä Moren on tehnyt?
”Vai järjestätte te juhlat”, Moren sanoo hymyillen vinoa hymyään. Hymyllä ei ole aikomustakaan olla ystävällinen.
”Minun kunniakseni.”
”Melkoinen ajankohta.”
”Mitä tarkoitat? Mitä sinä… Missä sinä olit?”
”Ei, minä esitän kysymykset tällä kertaa. Missä sinä olit, kun palasin metsästämästä? Et missään, Anareth, et missään. Karkasit luotani.”
”Mistä sinä puhut? Minä olen ollut täällä. Elänyt Angvarin hallitsijan elämääni ja katunut sitä, että synnyin. Sitä minä olen tehnyt. En tiedä, mistä puhut.”
”Älä valehtele minulle!”
”Miksi minä valehtelisin sinulle? Minä kaipasin sinua. Minulle kerrottiin, että sinä lähdit.”
Morenin silmät suurenevat. Hän tuntuu ymmärtävän kymmenen asiaa samaan aikaan. Kaikki teatraalinen pyyhkiytyy hänen kasvoiltaan kerralla.
”Vai sellaista peliä hän pelaakin”, Moren toteaa hymyillen jälleen. Hän ei enää katso minua silmiin. ”Älykästä. Erittäin älykästä. Hän taisi huomata pienen oikkuni.”
”Mistä sinä puhut? Moren, minä en ymmärrä.”
”Et tietenkään.” Moren tulee lähemmäs, sipaisee poskeani nopeasti. Värähdän, enkä ymmärrä miksi, sillä Moren on aina ollut läheinen, hänellä on aina ollut pääsy iholleni. Ruumiini on kuin vihollisen edessä. Kuin minulla olisi haarniska ja miekka. Moren tuntuu ymmärtävän reaktioitani. Mitä minä en muista?
”Moren… Mitä on tapahtunut? Kuka ihmeen hän?”
”Sinun ei tarvitse tietää siitä mitään.”
”Miksi kaikki pitävät minulta salaisuuksia?”
”Ei se ole salaisuus. Älä siitä huoli. Keskity juhliisi.” Hymy leviää Morenin kasvoille, mutta ei ylety silmiin asti.
”Missä sinä oikein olit? Mitä sinä höpisit minusta? Olinko jossakin sinun kanssasi? Minun sisälläni on tyhjää. Päätäni on särkenyt ja… ja minulla on tunne, etten muista kaikkea.”
Moren tulee lähemmäs, aivan kiinni minuun. Hänen kätensä kiertävät kasvojani, hetken hän on kuin rakastaja. Hänen ilmeensä on sekoitus hellyyttä ja omistuksenhalua, jotain syvää ja myrkyllistä. Käsi pysähtyy poskelleni, kulmat kaartuvat aavistuksen. Katson kauhuissani hänen kirkkaita silmiään, ja yllättäen kehoni muistaa. Sanat ovat kadonneet, ne lähtevät aina ensimmäisenä. Mutta keho muistaa. Se ei ole unohtanut, miltä toisen paino tuntuu päällä, miltä tuntuu, kun joku tunkeutuu sen tilaan. Yllättäen edellisten päivien aristus avautuu silmieni edessä. Siksi minuun sattui.
Kavahdan taaksepäin, näen kuvajaiseni Morenin silmistä. En huuda, sillä en tiedä, mitä tapahtuu, jos joku palvelijoista saapuu tänne. En tiedä, paljonko he jo tietävät Morenista. Moren vei minut pois ja otti omakseen. Sen kehoni muistaa. Mikään muu ei tule takaisin.
”Sinä… sinä r…”
”Sinä pidit siitä myös.”
”Miksi helvetissä minä en muista? Mitä sinä teit minulle, jotta en muistaisi?”
”Anareth rakas, minä en tehnyt mitään.”
”Sinä raiskasit minut.”
”Minä en tehnyt muistillesi yhtään mitään. Kuvitteletko, että haluaisin sinun unohtavan, mitä teimme yhdessä?”
”Me emme tehneet mitään yhdessä! Sinä satutit minua!”
Moren säpsähtää. Aivan kuin hän olisi kaiken aikaa kuvitellut tekevänsä minulle hyvää, rakastavansa minua ehdoitta. Kunpa muistaisin. Kunpa juhlavalmistelut eivät olisi jo niin pitkällä. Kunpa minä olisin paennut vuorten taa jo ajat sitten.
”Moren… Mitä sinä tulit tänne tekemään?”
Morenin ilme on monitulkintainen. Hän ei vieläkään istu alas, ei edes ikkunalaudalle.
”En tiedä. Kenties hakemaan sinut takaisin. Mutta tämä menikin varsin kiinnostavaksi.”
Moren astelee lähemmäs ikkunalautaa kuin aikoisi hypätä.
”Kiipesitkö sinä todella ikkunalleni?”
Moren ei vastaa. Hänen katseensa on poissaoleva, hän tuntuu miettivän kuumeisesti, mitä tehdä. Hän ei ollut varautunut siihen, etten minä muista.
”Minä vähän ihmettelinkin, kun kuulin puheita juhlista. Mietin, kuinka annat kaiken tämän tapahtua juuri nyt. Mutta sinä et muista…”
”Moren. Esi-isien nimissä, kerro minulle, mistä sinä puhut. En todella ymmärrä.”
”Enpä tiedä, Anareth…” Moren hymyilee jälleen, tällä kertaa pelkästään surullisesti. ”Paljonko sinä muistat?”
”Sen, mitä teit minulle.”
”Et muuta?”
Pudistan päätäni.
”Et edes minun rakkauttani?”
”Rakkauttako se sinulle oli?”
”Viimeisen kerran, Anareth. En välitä, vaikka olisit unohtanut kaiken. Aloitetaan alusta. Tule kanssani. Voin kertoa kaiken, jos vain tulet.”
”Mutta sinähän satutit minua.”
”Voin kertoa sinulle kaiken. Myös sen, miksi tein niin. En enää koskaan satuta sinua. Tule kanssani. Mennään vuorten taa. Ei juhlia, ei vastuuta. Angvar saa jäädä nuolemaan näppejään. Antaa sen hukkua mustaan vereen.”
Minäkö pakenisin sellaisen kanssa, joka on tunkeutunut sisälleni vasten tahtoani? Se osa minusta, joka ei kunnioita itseään, tekisi niin koska tahansa vältelläkseen vastuutaan. Tiedän, että Moren voisi antaa minulle paljon. Hän on kaikesta huolimatta paras ystäväni. Mutta minä en muista kaikkea.
”Entä, jos en tule? Jos en voi tulla?”
”Koska sinä olet hallitsija? Anareth, sinä et halua olla hallitsija.”
”Ei, vaan koska se ei ole sitä, mitä haluan. Se ei ole sitä, mitä sinä haluat. Me emme kumpikaan hyötyisi mitään siitä, että väittäisin rakastavani sinua ja olevani onnellinen. Se satuttaisi meitä molempia.”
Moren kääntää päätään kuin sivallettu. Hän tietää minun olevan oikeassa. Hänen ei tarvitse kertoa minulle totuutta siitä, mitä minulle on tehty. Miksi en muista edellisiä päiviä. Minä näen, että hän tietää minun olevan oikeassa.
”Hyvä on. Se on sinun valintasi. Toivotan sinulle erinomaisia juhlia, rakas Anareth.” Morenin kasvoille leviää tuttu hymy. Sitä on yhä vain vaikeampi katsoa.
”Moren… En ymmärrä, miksi tämän täytyy mennä näin. Mikset voi vain kertoa minulle?”
”Ja pilata kaiken hauskan? Ehei. Ei se niin mene. Sinä teit jo valintasi. Elä sen kanssa.”
Moren avaa ikkunan. En vieläkään tiedä, millä hän pääsi sen kautta luokseni. Iondel on joka puolelta vartioitu.
”Minä rakastan sinua hyvin paljon, Anareth. Olisin tehnyt sinut onnelliseksi.”
Ja sitten hän hyppää.
Kun juoksen ikkunalaudalle, en erota enää muotoja. Morenia ei näy missään. Hänen ruumiinsa ei ole pudonnut useita metrejä alas ja levähtänyt kivelle. Hän on hengissä tuolla jossakin, enkä tiedä, kuinka hän pääsi jälleen livahtamaan otteestani. Minun ystäväni, joka on kohdellut minua kaikkena muuna kuin vertaisena. Jonakuna, jota palvoa, jota satuttaa.
Minä vetäydyn kauemmas ikkunasta enkä enää tiedä, mitä ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti