Minun lapsuuteni alkaa siitä päivästä, kun hän ojentaa minulle kätensä ja sanoo olevansa veljeni. Kaikki sitä ennen ollut jättäytyy taakse, vajoaa syvemmälle hyiseen veteen ja jää sinne. Tartun hänen käteensä ja hymyilen, ja vaikka hän ei hymyile takaisin, tiedän jo kädenpuristuksesta, että voin luottaa häneen.
Hän kertoo nimekseen Anareth, Iondelin Anareth. Sillä tavalla minuakin yritetään opettaa esittelemään itseni virallisissa tapahtumissa. Kun minusta tulee hänen veljensä, perijän veli, minun pitää oppia kantamaan itseni sillä arvokkuudella, jolla Iondelin salit loistavat ja sen hallitsijat kulkevat. Mutta minä en koskaan opi olemaan Iondelin Iorin, se ei kuulosta oikealta, siinä on liikaa verta, enkä minä tahdo ajatella verta enää koskaan.
Vaikka ajattelenhan minä. Voin hukuttaa menneisyyteni jäihin, antaa sen painua alas, mutta minun nykyisyyteni ja tulevanikin on verinen. Se on jotakin, johon en voi vaikuttaa. Annoin itseni tulla haltiaksi, jonka sai pelastaa. Se tarkoittaa, että minulla on velvotteita. Koska selvisin hengissä, minun tulee myös maksaa.
Jo ensimmäisestä päivästä lähtien opin olemaan hiljaa. Anareth kysyy menneisyydestäni vain kerran. Hän näkee peittelemättömän reaktioni, jonkin sellaisen, jota en osaa ennustaa. Sen jälkeen hän ei enää kysy, ja meistä tulee jotakin muuta, jotakin uutta ja kaunista. Vanha saa jäädä taa, en kanna enää sen painoa matkassani.
Anareth on perijä, mutta hän ei ole erityisen taitava missään. Siitä tulee meidän yhteinen vitsimme. Minä, joka ilmestyn hänen elämäänsä tyhjästä, osaankin metsästyksen ja kalastuksen, jousiammunnan ja taistelun. Hän ei mahda miekalleni mitään, kun kerran siihen tartun. Me harjoittelemme paljon yhdessä, sillä ottovanhempani tahtovat harjoituttaa meitä tulevaan. Angvarissa ei koskaan tiedä, milloin vaara koittaa. Se sääntö pysyy samana, vaikka olenkin kaukana sieltä, missä kasvoin.
Elämäni on repeytynyt kahtia, kahteen vain etäisesti toisiaan muistuttavaan osaan. Ensimmäiseen, siihen, jossa Anareth katsoo minua pitkään sinisillä silmillään ja kiskaisee sitten minut hihasta ulos aukeavaan päivään. Meidän ovat illat ja aamut, laskevat ja nousevat auringot vuorten takana. Vaikka kiusoittelemme toisiamme, vaikka nauramme hänen kehnoille taistelutaidoilleen, hän on minulle kaikkein kallein. Joskus pelkään, ettei hän tiedä sitä, että hän ottaa kiusoittelevat sanani vakavissaan ja luulee, etten rakasta häntä. Hän on ensimmäinen ystäväni tässä pakkasenpuremassa maailmassa, ja minä olen hänelle niin hyvä kuin säpälöityneellä mielelläni voin, niin hellä, kuin rikotuilla käsilläni kykenen. En voi antaa hänelle vakaata tulevaisuutta, mutta voin olla hänelle läsnä, olla hänen auringonjahtaajansa, jos hän sellaisena minut näkee. Joskus hän sipaisee hiukseni korvien taakse, sanoo, että näytän kauniilta, kun lumihiutaleet jäävät hiuksiini. Sellaisina hetkinä en koskaan tiedä, mitä sanoisin. Silloin sisälläni sykkii tumma, mutta kevyt tunne, enkä tiedä, milloin se saa minusta vallan kokonaan.
Toinen elämäni, se, josta Anareth tai ottovanhempani eivät tiedä mitään, on kokoajan taustalla, hakkaa luissani. Se ei anna minun unohtaa, kuka olen. Mikään minulle suodussa, kauniissa elämässä ei vapauta minua siitä tosiasiasta, että vereni on mustaa, että olen syy koko Angvarin kärsimykseen. Ilman mustaa verta tämä maa olisi vapaa tuskasta. Toinen elämäni on salaisuus, muistutus, kipeä tietoisuus siitä, että olen täällä vain laina-ajalla. En saa kiintyä, en saa kuvitella, että tämä elämä on minua varten. Miten ihanaa olisikaan voida olla Iondelin Iorin, Anarethin veli, hänen rakkaimpansa, tärkeimpänsä.
Pimeimpinä hetkinäni toivon, että olisin syntynyt hänen todelliseksi veljekseen, elänyt koko lapsuuteni Iondelin saleissa ja oppinut nauramaan ilman raastavaa pelkoa siitä, että kaikki on väliaikaista, että kaikki viedään minulta kuitenkin. Kaikki elämässäni on ollut pelkkää toistantoa jäästä, joka petti altani, lopetti senastisen elämäni kerralla. Koko ikäni luotin siihen, että jää kantaa. Se ei ollut koskaan pettänyt, luotin siihen, koska ei ollut muutakaan, koska jos en olisi luottanut, olisin pudonnut silti, ja silloin pudotus olisi ollut vaikeampi kestää. Jokainen uusi haltia, jonka kohtaan, on kuten lapsuuteni järvenjää. En voi tietää, pettääkö jää, mutta en voi olla luottamatta, koska menetän järkeni, jos en luota.
Siksi minä luotan häneenkin. Häneen ennen kaikkia muita. Joskus minut pakahduttaa tunne siitä, että olisin voinut todella syntyä tänne, kasvaa hänen veljekseen ja elää lapsuuteni jokaisen päivän pehmeässä kotelossa, vailla kaikkialta kalvavaa kylmää. Mutta silloin en voisi rakastaa häntä näin. Sillä joskus, kun hän vahingossa sipaisee käsivarttani tai jää katsomaan minua ja hymyilee hiljaa, minä tulen täydellisen tietoiseksi siitä, etten todella ole hänen veljensä ja että voisin haluta häneltä jotakin muuta, pehmeitä iltapäiviä ja sotkettuja lakanoita. Kun vartun ja ne ajatukset täyttävät pääni kokonaan, ymmärrän ensimmäistä kertaa, miten väliaikainen minä olen, miten kiellettyä minun on rakastaa häntä. Ei siksi, että hän on lain silmissä veljeni, sillä minulle sellaista lakia ei olekaan, joka estäisi minua kulkemasta hänen kanssaan auringossa. Vaan siksi, että toinen elämäni katsoo minua kokoajan, odottaa minulta jotakin muuta. Jotakin, joka päättyy vereen, niin mustaan kuin punaiseenkin.
Kaikki elämäni sekä päättyvät että alkavat siellä, missä jää murtui ja punainen nainen kiskoi minut maan pinnalle. Sinne on jäänyt siihenastinen elämä, jokin, jota en suostu enää kutsumaan lapsuudekseni. Sinne hukkuivat muistot miehestä, jonka aiheuttamaa kipua kannan vielä tänäkin päivänä. Koska en tahdo enää muistaa, en voi myöskään kertoa. Siksi en koskaan vastaa mitään, kun Anareth katsoo haavojani pitkään.
Ne elämät, joita nyt elän, salainen ja se, jonka jaan Anarethin kanssa, alkoivat samana päivänä. Minusta tuli kaksi, näkyvä ja piilotettu. Anareth ja ottovanhempani saavat nähdä kaiken sen, joka olisin tahtonut olla, jos olisin syntynyt punaisen veren kanssa. Todellisuus on toinen, ja punainen nainen on ainoa, joka tietää siitä.
Naisen nimi on Laleth. En tiedä, kuka hän on minulle, mutta siitä päivästä lähtien hän on ollut ainoa auttajani. En tahdo kutsua naista pelastajakseni, sillä se kunnia lankeaa ainoastaan Anarethin harteille. Mutta Laleth on se, joka noukki minut jäistä, paransi kohmeiset haavani ja kertoi minulle, kuka olen ja kuka tulisin olemaan. Laleth sanelee ehdot.
Minun elämäni on aina ollut elämää jonkun muun armosta, jonkun muun ehdoilla. Laleth ei ole paha, hän ei tahdo minulle kipua kuten kaikki häntä ennen. Mutta Laleth tahtoo minulta jotakin suurempaa, hänen silmissään minun elämälläni on tarkoitus. Minä taivun hänen tahtoonsa, koska ilman häntä en voisi elää toista elämääni, sitä näkyvämpää, sitä, jossa minulla on Anareth ja ottovanhemmat ja jossa olen suora hallitsijasuvun jälkeläinen.
Laleth on se, joka mahdollistaa elämäni täällä. Laleth on noita, joku, joka taitaa luumagian. Itseoppinut ja taitavampi kuin kukaan koko Angvarissa. Tämä maailma toimii luumagialla, sen olen oppinut kasvaessani Iondelissa. Joskus Anareth nauraa minulle, kun en ymmärrä Angvarin asioista juurikaan. Sen sijaan minä osaan kaikenlaista muuta. Lähi- ja etätaistelua, jonkin verran yrttejä ja sen, kuinka selvitä hengissä keinolla millä hyvänsä. Joka tapauksessa luumagia varjostaa kaikkea. En osaa sitä itse, Anarethkin vain sen verran, mitä hänen korkeahaltiana tarvitsee osata. Mutta Laleth, hän on taitavampi kuin kukaan. Kun hänen verensä valuu esi-isien luille, esi-isät kuuntelevat. Laleth on haltia, joka osaa pyytää sen, mitä haluaa.
Vaikka olen täällä ainoastaan Lalethin tarkoitusperien vuoksi, olen silti kiitollinen hänelle siitä, että hän osaa muuttaa vereni. Kaikki luumagia on pohjimmiltaan verenvuodatusta. Ne kuukaudet, jotka vietin Lalethin hoivissa ennen palatsia ja Anarethia ja ottovanhempiani, kuluivat Lalethin magiaa katsellen. Opin hyvin pian, että se, mitä hän tekee, ei ole laillista. Angvarissa sallitaan vain luumagia. Lalethin magia on synkempää, se juontaa juurensa muuhun kuin esi-isiemme luihin. Jos koskaan sanoisin siitä kenellekään, Lalethille kävisi huonosti. Mutta en sano, sillä ilman Lalethia minulla ei olisi Anarethiakaan. Jos vereni olisi mustaa Anarethin nähden, se tuhoaisi kaiken. Siksi Laleth käyttää minuun kiellettyä rituaalia, joka muuttaa luiden ulkopuolisen magian avulla vereni väliaikaisesti punaiseksi. Se sattuu, ja joka kerta rituaalin jälkeen itken hillittömästi. Mutta en itke kivusta, vaan siitä helpotuksesta, että saan olla edes hetken normaali, edes hetken kuten kaikki muutkin. Niinä hetkinä, joina vereni on punaista, en ole tuhonkylväjä enkä väärä. Sellaisina hetkinä juoksen Anarethin luo, vien hänet mukanani jahtaamaan aurinkoa. Olen lähimpänä onnellista mitä kaltaiseni saattaa koskaan olla.
Ja kun vuodet kuluvat, tunteeni vahvistuvat. Onnellisuus niinä hetkinä, kun minun ei tarvitse ajatella, että olen täällä vain Lalethin suunnitelman vuoksi, vain, koska hän tahtoo minulta sitä. Ja rakkaus, se kevyt lepattava tunne rintakehässäni, kun Anareth kerrankin hymyilee, ja hän kohdistaa hymynsä minulle.
Mutta ennen kaikkia vuodet rikastuttavat ulkopuolisuuttani. Ne ruokkivat sitä, suurentavat sen naurettaviin mittoihin. Joinakin öinä en tiedä, kuka olen, kun katson punatukkaista poikaa peilistä. En ymmärrä, kuinka voin maata satiinilakanoilla niin kiittämättömänä. Kaikki tämä on pedattu eteeni, ja minä olen valheellinen, pelkkä luopio, joka pettäisi heidät kaikki. Sillä kenties he eivät ole minulle rikkoontuvaa jäätä, vaan se olen minä, joka on tuomittu pettämään heidän odotuksensa, rikkoutumaan ja säpälöitymään. Koska vaikka vereni voi vaihtaa, se palaa aina takaisin, mikään ei pidä mustuuttani pysyvästi poissa. En saa koskaan unohtaa, kuka todella olen.
Musta veri on pahaa, minulle sanotaan. On aina sanottu. Se, kuka niin milloinkin sanoo, ei ole olennaista. Tärkeää on vain tieto siitä, että musta veri on syy kipuihin ja sairauksiin, syy siihen, miksi haltioiden sukupuut ovat täynnä epätoivoa ja kuolemaa. Sen minä opin kunnolla vasta täällä, vasta hallitsijoiden historiankirjojen äärellä. Mustan veren pitkä historia. Ensimmäisten esi-isien kirous niille, jotka ottivat liikaa, käyttivät luumagiaa väärin ja suututtivat esi-isät. Muistan, miltä Anareth näytti, kun meille molemmille luettiin mustasta verestä. Kauhistuneelta. Vihaiselta. Kasvot, joita en unohda koskaan, joiden peittelemätöntä kauhua ajattelen edelleen joka kerta, kun pelko on viedä minulta järjen ja huudan ääneti tyynyyni.
Kirouksen langettaneet esi-isät antoivat myös ennustuksen. Sitä he tekevät harvoin, sillä vaikka elämämme on monella tapaa heistä riippuvaista, he eivät ohjaa sitä ennalta. Mutta silloin, kirotessaan osan haltioista mustalla verellä, he kertoivat, mitä oli tuleva. Vasta, kun viimeinenkin pisara mustaa verta on poltettu, te olette vapaita. Vasta, kun taivas itkee verta, te saatte rauhan.
Vielä tänäkään päivänä, satoja vuosia kirouksen hetkestä, kaikki musta veri ei ole palanut. Vuosisatojen ajan se on aiheuttanut kipua ja mutaatioita valuessaan viattomien päälle. Jos mustaa verta valutetaan, se sattuu. Jos Laleth ei vaihtaisi vertani magialla ja Anareth saisi sitä päällensä, minä muuttaisin hänet, satuttaisin pysyvästi sitä ainoaa, jota olen koskaan rakastanut. Sitä musta veri tekee. Se aiheuttaa sairauksia ja mutaatioita, se on tappanut lukuisia kyliä ja muuttanut kymmeniä haltioita joksikin muuksi, epähaltioiksi, lisääntymiskyvyttömiksi ja lyhytikäisiksi. Sen kaiken minä tiesin jo ennen historiantuntejamme, jo ennen kuin näin, mitä Anareth ajattelee siitä kaikesta. Mutta se kuuluu edelliseen elämääni, aikaan ennen virallista lapsuuttani, enkä minä suostu ajattelemaan sitä. Jokainen toistaan pimeämpi yö kyllä muistuttaa minulle, mitä kaltaisteni veri on tehnyt. Minut on sentään kasvattanut mies, joka kantaa mustan veren tuloksia matkassaan.
Hallitsijasuku, se sama, johon minun tulee nyt uskotella kuuluvani, on jättänyt mustan veren polttamisen epähaltioille. Ne, jotka kärsivät veren seurauksista kaikkein eniten, saavat olla niitä, jotka saalistavat ja tuhoavat mustaveriset. Sen maailman perintöä ovat kaikki taistelutaitoni ja kykyni, aivan kuten pelkonikin. Loppumattomat yöt, muistikuvat sihisten palavasta verestä ja irtileikatuista raajoista. Haltioiden kuolleista silmistä. Kaiken sen jälkeen en malta olla tuijottamatta Anarethia kokoajan, lakkaamatta, aivan kuin hänet voitaisiin hetkenä minä hyvänsä riuhtaista minulta.
Mitä pitempään elän täällä, minulle lempeiden haltioiden keskuudessa, sitä enemmän tiedän olevani pelkkä valehtelija. Ja sitten on Laleth, nainen, joka odottaa. Nainen, jota palvelen, ja joka hänkin tahtoo eroon mustasta verestä siinä missä kaikki muutkin. Mutta Laleth ei ole kuten muut. Hän ei tahdo kuolemaa ja saalistusta, hän tahtoo pysyviä ratkaisuja. Siksi minä olen täällä, hänen pieni kätyrinsä, valehtelija, musta pisara punaisessa meressä.
Kestän sitä pitkään. Epätietoisuutta ja jännitystä, sietämätöntä kipua siitä, että tulen vielä aiheuttamaan kaikille tuskaa. Kestän, koska Anareth on kanssani, eikä hän koskaan katso minua pahalla silmällä. Mutta kun koittaa päivä, jona sietokykyni ylittyy enkä enää kykene katsomaan itseäni peilistä, minä teen sen.
Lähden. Petän kaikki. En käänny edes katsomaan, sillä jos kääntyisin, saattaisin nähdä pettymyksen hänen silmistään. Sen jälkeen en haluaisi nähdä enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti