Tie on kuiva jalkojemme alla, kesäpäivä on kuumimmillaan. Frida on pukenut puvun herättääkseen vähemmän huomiota, mustat hiukset on suittu taakse kuin herrasmiehellä. Minun upea siskoni. Hänen korissaan on omenoita, minun omassani leipää. Olemme aikeissa kävellä kumpikin koteihimme, niihin taloihin, joiden seinien sisältä olemme löytäneet turvan, kun Frida pysähtyy.
”Minulla on idea.” Frida siristää silmiään.
”Sinulla on yleensä hyviä ideoita. Mutta.”
”Meillä ei ole lihaa tai muuta pilaantuvaa. Tehdäänkö pieni kunniakierros?” Siskoni nyökkää suuntaan, jossa meistä kumpikaan ei ole käynyt sitten edellisen elämän. Pukuihin pukeutuvien ei tarvitse mennä sellaisiin paikkoihin enää koskaan.
”Tuota… Minä en olisi ihan niin varma.”
”Ymmärrän. En pakota sinua. Voin mennä joskus yksin.”
”En anna sinun mennä yksin! Sinä olet… sinä et…”
”Veli rakas, olenko minä koskaan tarvinnut sinun suojelustasi? Kyllä se olen tainnut olla minä, joka tässä olen sinua suojellut, vaikka oletkin nykyään paljon vahvempi kuin ennen…”
Frida tökkää minua olkaan. Naurahdan.
”Hyvä on. Mennään vain.” Siskoni täytyy tietää, ettei hän saisi minua houkuteltua tänne etukäteen. Tämä täytyy tehdä hetkessä, suunnittelematta. Seuraan siskoani kapealle kujalle. Tänne aurinko ei paista. Se piirtää rajan todellisen elämän ja sen varjon välille. Vedän syvään henkeä. Entä, jos täällä olisi vielä joku, jonka kasvot tunnistan? Joku, joka ei koskaan päässyt pois? Sisimmässäni tiedän meidän olevan etuoikeutettuja moniin nähden. Me saimme kaiken, mistä koskaan haaveilimme.
Tartun kaksossiskoani kädestä meidän kulkiessamme eteenpäin. Nämä ovat tuttuja kulmia, mutta huomaan kaiken muuttuneen. Täällä on hiljaista. Kaikki on vaiennut, aika on pysähtynyt. Tuttuja seiniin piirrettyjä kuvia, vanhoja raaputuksia. Terävien hampaiden kuvia, joiden yli on piirretty viivoja. Haalistuneita muistoja. Frida kiskoo minut eteenpäin, näyttää minulle kaiverruksen, jonka me aikanaan teimme. Nimikirjaimemme pienen puun sisällä.
”Muistatko tämän vielä?” Fridan äänessä on lempeää nostalgiaa.
”Muistan”, hymähdän. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pieni puu meille, jotka kasvoimme täyteen loistoomme. Muistomerkkimme ajalta, jolloin olimme pelkkiä taimia ja haaveilimme vain. Silloin kuvittelin, ettei Frida osannut unelmoida, suorastaan syytin häntä siitä, ettei toivo kimmeltänyt hänen silmissään. Olin sokea hänen tavalleen selviytyä.
Vien käteni kaiverrukselle, silitän mennyttä aikaa ja tunnen, kuinka se silittää takaisin. Me olemme sinut nyt. Vien käteni Fridan omalle, silitän sitäkin, saan siskon hymyilemään.
”Me todella saimme kaiken, emmekö saaneetkin?”
Fridan hymy levenee. Se sopii hänen kasvoilleen. Kunpa hän hymyilisi aina vain.
”Niin saimme”, hän nyökkää. ”Elämä on kaunista. Tasaista. Turvallista…”
Viimeinen sana on lähes parahdus. Käteni pysähtyy.
”Olethan sinä onnellinen, Frida? Olethan?” En tiedä, miksi anon. Miksi juuri nyt, keskellä menneisyytemme palasia.
”Olen. Ja minä tiedän, että sinäkin olet.”
En pysty pidättelemään reaktiotani. Kahmaisen Fridan syliini, jotta en itkisi, hajoaisi hänen käsilleen. On hänen vuoronsa tulla minun pitelemäkseni, hänen vuoronsa olla pieni ja rakas ja juuri siinä, sylissäni. Frida halaa minua koko voimallaan. Kosketus kertoo kaiken, mitä sanat eivät tavoita.
Kun päästämme irti, jatkamme matkaa. Niin se menee. Me kuljemme käsi kädessä eteenpäin, yhä yhdessä, yhä erottamattomat, mutta eri tavalla kuten ennen. Meidän ei tarvitse kulkea menneisyytemme sirpaleissa, me voimme olla omat, aikuiset itsemme ja silti muistella yhdessä niitä lapsia, jotka me kerran olimme.
Seuraavan kulman takana taivas putoaa syliimme, aurinko pääsee paistamaan kadulle. Kahden seinän välissä on pieni kuja, jonka mukulakivien välistä kasvaa voikukkia. Keltaisina ne kurottelevat kohti valoa, taistelevat elämästään. Meidän varhaisimmat muistomme ovat täältä. Paikasta, jossa ei silloin paistanut aurinko. Paikasta, jossa keltaiset kukat nyt kukkivat.
Frida nojaa olkaani vasten.
”Tiedätkö, minä katselin eräänä iltana, kuinka te istuitte Wilhelmin kanssa sohvalla ja keskustelitte monta kymmentä minuuttia. Et kiinnittänyt meihin muihin huomiota, mutta sanoin silloin tytöille, että tuolta kodin kuuluu tuntua. Katseelta, joka silmissäsi oli silloin.”
Silitän Fridan kämmenselkää.
”Ja minä katson usein, kuinka tytöt kaatavat sinulle teetä ja jäät hymyilemään vielä heidän mentyäänkin. Silloin kissa käpertyy usein syliisi etkä voi piilottaa hymyäsi enää keneltäkään, joka sattuu kulkemaan ohitse.”
”Ja lapsuutemme railoissa kasvaa voikukkia.”
”Voikukkia…”
Niin. Juuri niin sen pitääkin mennä. Katu on hiljaa, aurinko paistaa keltaisille kukille ja minun rinnassani on kevyt, lepattava tunne, joka kertoo kaiken olevan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti