Takkatuli ei lämmitä. Käteni ovat kylmät, Laleth ei tarjoa minulle ruokaa ja juomaa kuten Meredir. Hän istuu kädet sylissään ja katsoo minuun kuin odottaisi minun kuuluvan jo täysin hänelle. Ja minä kykenen vain ajattelemaan, kuinka petän hänet. Kuinka uhraan itseni. Milloin elämästäni tuli pelkkää toisten pettämistä?
”Hallitsija on poissa.”
Räpyttelen hetken silmiäni ennen kuin ymmärrän, mitä se tarkoittaa.
”Anareth? Poissa?”
”Ja Moren myös.”
Ei. Ei ei ei. Ei tällaista saa tapahtua nyt. En kykene sanomaan mitään, tuijotan tulta kuin rukoilisin siltä apua. Laleth pysyy myös vaiti, meillä ei ole toisillemme sanoja kaiken tämän edessä. Lopulta Laleth nostaa kaksimetrisen runkonsa ylös ja ryhtyy murskaamaan rohtojaan.
”Emmekö me aio tehdä mitään?”
”Minä olen nojannut magiaan. Esi-isät eivät auta. He ovat mykkiä tämän edessä.”
”Entä kielletty magia?”
Laleth pysyy hiljaisena. Silloin, kun edes hän ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, asiat eivät ole mallillaan. Minä olen paikkani oppinut. Anareth viedään minulta yhä vain uudelleen, sillä en pysynyt hänen rinnallaan silloin, kun minun olisi pitänyt. Nyt pelkkä ajatus hänen kasvojensa näkemisestä synnyttää väristyksiä syvällä sisälläni. Miltä hänen kauniit ja kuulaat kasvonsa mahtavat näyttää nyt, kun vereni on ne turmellut?
”Nuori hallitsija on olennainen osa riittiä. Oli virhe minulta luottaa mieheen, joka on varjostanut häntä koko hänen elämänsä ajan”, Laleth huokaa lopulta.
”Mitä tarkoitat?”
”Moren.”
Haukon henkeäni. Moren on aina vihannut minua, enkä syytä häntä siitä. Mutta Anareth? Mitä Moren tuntee Anarethia kohtaan?
”On täytynyt tapahtua jotakin sellaista, joka on saanut Morenin toimimaan. Se mies on aina ollut äärimmäisen itsenäinen, olisihan minun se pitänyt tietää.”
Miksi sitten luotit häneen, minun tekisi mieli huutaa. Olisi niin helppoa syyttää Lalethia. Olisi niin helppoa ajatella, että tämä on kaikkien muiden syy, että kaikki muut ovat vastuussa. Silti sisälläni soi toisenlainen nuotti. Ajatus siitä, ettei mitään tällaista olisi tapahtunut, jos olisin ollut alusta saakka rehellinen Anarethille. Rehellinen mistä? Siitä, että häntä on kasvatettu vain uhrattavaksi?
”Minä saatan saada hänet jäljitettyä ilman luita, mutta tarvitsen jotakin hänelle kuuluvaa. Iorin.”
Kunpa minulla olisikin jotain hänelle kuuluvaa. Edes pieni muistutus siitä, että olen koskaan koskenut häntä ja kutsunut häntä rakkaakseni. Pudistan surkeana päätäni.
”Ihosi kelpaa.”
”Mitä?”
”Tule tänne.”
”Mitä sinä teet?”
”Rauhassa. Tämä kirpaisee.”
Ojennan Lalethille ranteeni. Hän pitää kättään omallani, sulkee silmänsä tarkastellakseen.
”Kelpaa. Sinussa on vielä aavistus hänestä.”
Tunnen poskieni punehtuvan.
”Miten sinä ajattelit…”
”En satuta sinua, mutta tämä kirpaisee. Laita kätesi ympyrään.”
Laleth on koonnut rohdoista ja kivistä ringin puiselle pöydälle. Hän on sittenkin miettinyt kaikkea. Asetan käteni ringin keskelle. Laleth pitää omia käsiään asetelman yläpuolella ja lausuu sanoja, joille en löydä kieltä, jotka tuntuvat hädin tuskin maallisilta. Mökin valtaa jokin raskas ja ikuinen, mutta ei samalla tavalla kuin silloin, kun Laleth vuodattaa verta esi-isien luille. Nyt hänen verensä tipahtelee käsilleni, mustat pisarat sihahtavat osuessaan ranteeseeni. Sävähdän. Pisarat polttavat. Niissä on magiaa. Tilanne rätisee maagisesta jännityksestä.
Kun Laleth hätkähtää taaksepäin, kehoni vavahtaa. Vedän käteni pois ringistä juuri ennen kuin rohdokset syttyvät tuleen. Ne rätisevät aikansa, kunnes tuli hiipuu itsestään pois. Lalethin silmissä säkenöi.
”Tule”, hän sanoo ja vetää hupun päähänsä. Minä en mahda muuta kuin seurata häntä ulos pimeään. Tähdet välkkyvät taivaankannelta, kuunsirppi näyttää meille tietä.
”Mitä sinä näit?”
”Hänen olinpaikkansa.”
”Todellako? Se siis toimi?”
Laleth kulkee hetken aivan hiljaa. Kuunvalossa erotan hänen kasvoiltaan ilmeen, joka hänellä on aina silloin, kun hän miettii, kuinka asetella sanansa.
”Sinä et tule pitämään tästä”, Laleth sanoo lopulta. Hän ei ole koskaan sanonut minulle näin. Laleth hyvin harvoin huomioi henkilökohtaisia tunteitani verbaalisesti. Laleth on tottunut ohjaamaan minua sen mukaan, mitä on minusta jo ymmärtänyt. Hän kunnioittaa rajojani toisella tavalla.
”En ole valmistautunut kohtaamaan Anarethia. En ollenkaan. Mutta jos hän on vaikeuksissa, minä… minä teen mitä vain.”
”Hänellä ei ole hätää, mutta häntä on nöyryytetty.”
”Kuinka sinä…”
”Minä haistoin sen tilan, jossa hän on. Sinä et tule pitämään siitä.”
Aina joskus unohdan, että noitien maailma todella on kokonaan omansa. Ymmärrän vain nyökätä.
”Laleth…”
”Me käymme tämän keskustelun vasta sitten, kun saamme hallitsijan paikalleen Iondeliin.”
”Entä, jos Moren on kertonut hänelle kaiken?”
”Olen valmistautunut kaikkeen.”
”Jopa siihen, että hän tietää uhrauksesta?”
Laleth vaikenee jälleen.
”Minusta meidän kannattaisi järjestää juhlat palatsissa. Kutsua salin täydeltä haltioita.”
”Uhrausmessu”, Laleth hymähtää. ”Sinulla on melkoisia ajatuksia, lapsi. Olen kanssasi samaa mieltä. Se kuuluu suunnitelmaan. Mitä useamman saamme paikalle, sitä parempi.”
Saisin lupaukseni Meredirille lunastettua. Se mies kuolisi vihdoin. Yksi kutsu hänelle. Tervetuloa kuolemaasi. Laleth ei näe, mitä ajattelen.
Olen avaamassa suuni, kun Laleth nostaa kätensä ylös. Edessämme lepäävien suurien kivien välissä on rako, jonka sisälle Laleth pujahtaa. Hänen pitkä vartensa katoaa kivien väliin, seuraan häntä sydän rintaa halkoen. Hetkeen en erota muotoja. Sitten Laleth napsauttaa sormiaan ja sytyttää liekin leijumaan sormiensa yläpuolelle. Kiellettyä magiaa.
Lepattava liekki valaisee kylmää kiveä vasten makaavan hahmon. Hätkähdän, kun tunnistan Anarethin pitkät, mustat suortuvat ja sinisen kaavun. Korkeahaltiat pitävät aina hiuksiaan kampauksilla, lettien ja solkien määrä kertoo arvosta. Nyt Anarethin hiukset lojuvat sotkuisina ja vapaina kaikkialla. Hänet on riisuttu asemastaan. Kaavun helma on revennyt ja kaulus auki. Minä vapisen. Kumarrun hänen luokseen, siirrän mustia suortuvia kasvojen tieltä. Silmälappu peittää oikean silmän. Kavahdan taaksepäin. Lapun alta erottuu kaistale tummennutta ihoa. Itkettää. Pidän kättä suuni edessä, jotta en huutaisi.
Anareth ei reagoi läsnäoloomme. En uskalla mennä lähemmäs, en kykene koskettamaan miestä, joka on nöyryytetty ja satutettu. Asemastaan riisuttu hallitsija. Mitä pitempään tuijotan Anarethin maidonvalkeaa ihoa ja mustia hiuksia, sitä selvemmin tiedän, että kaikki minussa tahtoo suojella tätä haltiaa.
”Anareth”, kutsun hänen nimeään sellaisella hellyydellä, ettei Lalethille jää enää epäselväksi, mitä me merkitsemme toisillemme. Kaiken jälkeenkin tahdon hänet yhä, ja voin vain toivoa, että hän tahtoo minut.
”Morenia ei näy”, Laleth sanoo hiljaa. ”Hänen on täytynyt nähdä tulomme.”
”Tai sitten hän on tilapäisesti muualla.”
”Tartu sinä hartioihin, minä otan jalat.”
Laleth napsauttaa uudelleen sormiaan, liekki hiipuu. Me nostamme yhteistuumin Anarethin maasta, ja kun kosken häneen, kehoni reagoi ilman lupaani. Sydän hypähtää kurkkuun, kyyneleet virtaavat poskilleni. Se saa minut ymmärtämään, etten koskaan kuvitellut enää koskevani häneen.
Laleth näkee tilanteen, mutta ei jää odottamaan kyynelteni kuivumista. Kiskomme Anarethin ulos pakkaseen. Minä siistin hänen asuaan, kunnes tunnen säpsähdyksen hänen kehossaan. Yläruumis värähtää, hartiat jännittyvät. Laskemme hänet alas, ja näen, kuinka ymmärrys valkenee hiljaa hänen olemukseensa. Koko keho jännittyy, ainoa silmä suurenee, sen katse kohdistuu suoraan minuun. Mitä pitempään häntä katson, sitä kurjempi minun on nähdä lappu turmeltuneen silmän päällä. Hänen kauneutensa on yhä ylhäistä kuin suoraan tähdistä, mutta siinä on nyt särmät. Häntä on vaikeampi katsoa suoraan näkemättä omia virheitään.
Olen kuvitellut tämän hetken mielessäni kymmeniä kertoja. Me näemme toisemme jälleen, ja hän suuttuu, huutaa päin kasvojani, kuinka pilasin hänet. Ja minä murrun, annan itseni Lalethille, unohdan kaiken, mitä koskaan toivoin Anarethilta saavani. Unohdan sen haltian, jota leikin lähes kymmenen vuotta.
Mutta hän katsoo minua silmiin, ja hänen piirteensä hajoavat yksi kerrallaan. Huuli väpättää, kulmat kohoavat. Ainoasta silmästä putoaa muutama yksinäinen kyynel poskelle. Unohdan hetkessä, missä olemme ja miksi. Unohdan, että Laleth katsoo meitä, kun kumarrun hänen puoleensa, sivelen hänen poskiaan ja painaudun häntä vasten kuin mikään ei olisi koskaan satuttanut meitä. Hän suutelee minua hiljaa, varoen, kuin kokeillakseen jäätä. Jää kestää. Se kestää sittenkin.
”Sinä… sinä et…”
”Olen tässä. Olen tässä… Anna minulle anteeksi…”
”Ei, anna sinä minulle anteeksi…”
”Ei nyt. Ei tässä.” Lalethin ääni keskeyttää hetken, puhkaisee illuusion ympäriltämme. Pidän silti käteni Anarethin poskella, sillä hän on vihdoin tässä, minun kanssani.
”Sinä”, Anareth sanoo matalimmalla äänellään, ”minä tiedän, mitä sinä teet.”
Lalethin ilme pysyy täysin tyynenä. Mikään ei värähdäkään. Hän on osannut ennakoida kaiken. Joskus sellaisen naisen siivellä eläminen pelottaa minua enemmän kuin mikään. Tuijotan Anarethia pitkään. Jos hän tietää Lalethista, täytyy olla myös muita asioita, joista hän on tietoinen. Huomaan käsieni vapisevan.
Käsi löytää käden. Anareth sipaisee kämmentäni hellästi, puristaa sitten lujemmin ja katsoo minua jälleen niin syvälle silmiin, että hän voisi nähdä kaiken, aivan kaiken, enkä enää koskaan pakenisi.
”Minä tiedän”, hän sanoo. Ei mitään muuta. Ja se riittää minulle, se saa kyyneleeni virtaamaan jälleen. Anareth pyyhkii kyyneliäni, ainoan silmän katse on hellä, mutta kova. Emme ole enää ne haltiat, jotka juoksivat huoletta metsässä ja harjoittelivat yhdessä miekkailua.
Laleth katsoo meitä pitkään. Tiedän, mitä hän ajattelee. Ei täällä. Ei nyt. Ja silti hän pysyy vaiti, antaa meidän koota itsemme varoen. Nousen ylös, Anareth tulee perässäni, hänen askelensa ovat huteria ja olemuksensa hauras. Kykenen haistamaan hänestä, mitä hänelle on tehty. En sano mitään. En voi. Minullakin on historiani, haavat selässäni.
”Laleth. Minne me menemme?”
”Kotiin.”
”Minäkin?”
”Sinä erityisesti.”
”Mutta kuinka…”
”Minä olen nyt hallitsija”, Anareth sanoo vailla kaikkea sitä ylpeyttä, jota hän kantoi ollessaan vielä perijä. ”Sinua ei koskaan häädetä minun valtakunnastani.”
Kiitos, minun tekisi mieli sanoa. Mutta suuni ei päästä ulos mitään. Minä muistan, kuinka hän iski minua suoraan rintaan ja käsivarteen. Minun vuokseni hän on nyt tässä, silmäpuoli ja kivuissa.
”Me saamme kyllä sinut sisälle Iondelin palatsiin”, Laleth sanoo.
”Entä siitä eteenpäin?”
”Siitä päätän minä.” Anarethin ääni on miltei musta. ”Mutta punainen nainen on oikeassa. Meidän täytyy päästä ensin pois täältä. Moren voi olla vielä…”
”Minne hän meni?” Laleth kysyy. Lalethia ei pelota iskeä suoraan.
”En tiedä. En muista, että hän olisi jättänyt minua.” Anareth pudistaa häpäistyä päätään. On kammottavaa todistaa häntä tällaisena. ”Tämä ei ole hänen vikansa.”
”Anareth.” Lalethin ääni madaltuu. ”Moren kertoi sinulle kaiken, eikö niin?”
Anareth nyökkää.
Laleth on jo liikkeessä. Me kaksi seuraamme häntä vaitonaisina perässä. Onneksi yö on kanssamme, tuhannet tähdet ja hehkuva kuunsirppi. Me molemmat tiedämme nyt, mitä tämä nainen tahtoo meiltä. Vihdoin olen avoin ja paljas ja kipeä Anarethin edessä. Silti minusta tuntuu, että kannan mennyttä elämää mukanani, kaikkia niitä iskuja, jotka se mies minuun löi. Koko sitä elämää, josta Anareth ei vieläkään tiedä. Ensimmäistä kertaa koskaan minä voisin vain kertoa hänelle, ja hän nyökkäisi.
Laleth ei sano mitään koko loppumatkana. Välillä minä ja Anareth katsomme toisiamme, yritämme löytää toisistamme niitä haltioita, jotka olimme ennen tätä kaikkea. Ensimmäistä kertaa näen hänen kasvoiltaan mahdollisuuden. Hän voisi antaa minulle anteeksi ja me voisimme aloittaa alusta. Jos Lalethin suunnitelma ei vain roikkuisi yllämme kuin raskas myrskypilvi valmiina satamaan niskaamme. Vaikka eihän se Lalethin vika on. Ajattelen suonissani juoksevaa mustaa visvaa ja puristan käteni nyrkkiin.
Kuljemme Iondeliin eri reittiä kuin yleensä. En aluksi kiinnitä siihen huomiota, Laleth saattaa välttää jättämästä jälkiä palatsin väelle, mutta sitten kuljemme hänen mökkinsä ohi. Hämärässä en erota, minne astun. Erotan hataria muotoja, Anareth astuu jo, en ehdi huutaa, olen myöhässä, jälleen vaarallisesti myöhässä.
Rinki. Luita ringissä lumessa. Anareth astuu niiden keskelle, ja silloin liekit lyövät vasten yötä. Valkoiset, värittömät liekit, luonnottomat. Kiellettyä magiaa. Anareth kaatuu lumeen, minä tuijotan henkeäni haukkoen, en saata edes huutaa.
Juoksen kohti rinkiä, mutta Laleth tarttuu minua käsivarresta ja kiskaisee.
”Älä!”
”Anareth! Anareth!”
”Älä huuda, hän on kunnossa! Älä huuda.”
”Anareth! Mitä sinä teit hänelle? Mitä hittoa sinä teit hänelle?”
”Se on pelkkä nopea rituaali! Hän on kunnossa!”
”Nopea rituaali?! Mitä hittoa?”
Laleth ei päästä minusta irti, vaikka tempoilen ja huudan. Valkeat liekit sammuvat, Anareth makaa äänettömänä ringin keskellä. Laleth ei tuonut meitä tänne suojellakseen meitä. Hän toi meidät tänne tämän vuoksi. Jälleen kerran minulle ei kerrota kaikkea, asiat suunnitellaan selkäni takana.
”Mitä sinä teit hänelle?” kysyn, kun hengitykseni tasaantuu.
”Unohdusrituaali. Hän ei muista mitään edellisestä kolmesta päivästä.”
”Mutta… sittenhän…”
”Te selviätte kyllä.” Laleth päästää minusta irti. Riuhtaisen itseni kauemmas. Ensimmäistä kertaa koskaan minun tekisi mieli lyödä auttajaani. Lyödä niin lujaa, että hänen kalpeille kasvoilleen jäisi jälki.
”’Me selviämme kyllä?’ Ajatteletko sinä koskaan, miltä tämä tuntuu minusta? Ajatteletko ikinä ketään muuta kuin itseäsi?”
”Minä teen kaikkeni, jotta Angvarissa ei olisi enää mustaa verta. Se vaatii uhrauksia. En ole ajatellut itseäni kymmeniin vuosiin.”
Helvetti. Hän on oikeassa. Mutta hänen halunsa auttaa kaikkia polttaa minua syvältä, se ei jätä minulle tilaa hengittää. Entä minun unelmani? Entä hetki, jonka juuri jaoimme rakkaimpani kanssa? Nytkö hän ei enää muista sitäkään? Raivo kiehuu yli. Löisin Lalethia. Löisin varmasti. Puristan käteni nyrkkiin ja avaan sen sijaan suuni.
”Minua ei kiinnosta”, sähähdän. ”Minä en ole koskaan saanut olla täysin itsekäs, ja minä olen kyllästynyt siihen. Täysin kyllästynyt. Tässä elämässä on vain yksi asia, jonka olen koskaan aidosti halunnut itselleni, ja hän makaa nyt ringissä, etkä sinä kysynyt minulta mitään, et maininnut sanallakaan suunnittelevasi jotakin tällaista. Nyt me joudumme kohtaamaan uudelleen, vaikka minä olen kaiken tämän ajan vain odottanut, että hän antaisi anteeksi ja voisimme olla entisellämme. Laleth, minä olen koko elämäni taistellut halujeni kanssa. Olen halunnut sekä auttaa sinua että levätä hänen rinnallaan vailla huolta, enkä voi koskaan saada molempia. En ole haltia, en ole persoona, minulla ei ole mitään muuta kuin tämä elämä, jota kaikki ovat vuorollaan voineet käyttää. Mutta Anareth oli ensimmäinen, joka ei halunnut käyttää minua, hän halusi nähdä minut kokonaan ja rakasti sitä, mitä näki. Niin, Laleth, minä rakastan häntä, eikä se muutu, vaikka hän ei olekaan yksi meistä. Tiedän sen nyt. Rakastan häntä. Ja olen niin väsynyt. Kaikkeen tähän. Tähän kipuun, joka ei lopu, vaikka sitä hakkaisi millä. Se ei mene rikki. Se ei koskaan katoa.”
Tärisen kauttaaltaan, mutta sanat eivät ole vielä lopussa, niitä on kaikkien kahdenkymmenen vuoden verran, enkä jaksa enää kantaa niiden painoa sydämessäni. Laleth on täysin eleetön ja hiljainen.
”Sinä et tule koskaan ymmärtämään minua”, jatkan vetäen syvään henkeä, ”et ikinä, vaikka itse ajattelet, etteivät tavalliset haltiat ymmärrä meitä mustaverisiä. Sinä se tässä et ymmärrä. Minä tahdon auttaa sinua, todella tahdon, koska arvostan pyrkimyksiäsi, mutta sinä olet tyhjä. Sinussa ei ole mitään inhimillistä jäljellä. Et ymmärrä, miltä minusta tuntuu, kun teet minulle näin, kun viet minulta jälleen oikeuden rakastaa. Anareth on ainoa hyvä asia, joka minulle on koskaan suotu, enkä saa taaskaan pitää häntä. Tiedätkö, minä olen täynnä tätä kaikkea. Aivan kaikkea. Minä luovutan. Ota elämäni, ota kaikki, mutta häntä minä en sinulle anna. Olen kantani ilmaissut. Saat tainnuttaa minutkin, jos mielit ottaa hänet.”
Laleth kävelee tyynesti luurinkiin, kerää luut sisälle mökkiin ja palaa noukkimaan Anarethin olalleen. Koko Angvarin hallitsija on pieni Lalethin kaksimetriseen olemukseen verrattuna. Laleth ei sano minulle mitään. Hän lähtee jatkamaan matkaansa Anareth olallaan eikä käänny katsomaan, seuraanko.
Tyhjyys huutaa rinnassani. Ajatukset tempoilevat kuumeisina päässäni, koko keho vapisee ja nykii. Kaikki, mitä olen vihdoin päästänyt ulos itsestäni, kaikki katkerat ja vihaiset ajatukset, valuvat tyhjiin. Laleth ei tee niillä mitään, hän päästää ne pois. Ja minä teen sen, jonka olen aina tehnyt. Seuraan häntä enkä sano enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti