(Iltan ja Kajon ihmis-AU)
SV: seksin kuvailua
Tämä on alusta asti ollut minun ideani. Kajo on ollut jo pitkään niin allapäin, että sen katsominen hirvittää. Jopa yhteisinä hetkinämme hänen olemuksessaan on ollut alavireinen nuotti, joka saa hänen hymynsä näyttämään tavanomaistakin melankolisemmalta. Kun hän kaataa minulle muroja, silittelee tukkaani tai kömpii iltaisin sohvalle kainalooni, hän kallistaa päätään ja huokailee.
Tiedän kyllä, mistä se johtuu. Kajon baarireissun jälkeen olemme nivoutuneet toisiimme entistäkin tiukemmin. Vapaa-ajallamme Kajo kiehnää minussa minkä ehtii, nojailee ja suukottelee niskaa ja rystysiä ja kaikkea, mihin ylettää. Kun hän eräänä iltana purskahtaa itkuun minua halatessaan, en voi muuta kuin pidellä kaikkea sitä pientä ja haurasta hänessä. Hänen näkemisensä sellaisena murtaa jotain syvällä sisälläni.
”En kestä tätä enää. Tahdon huutaa koko maailmalle, että rakastan sinua. Onko se niin väärin? En jaksa olla varjoissa, piilotella kaikilta sitä, miten onnelliseksi juuri sinä minut teet. Ainaiset valheet poikaystävästä, jatkuva kuvien ja korujen ja seksilelujen ja ties minkä piilottelu… Olen niin väsynyt. Kokoajan pitää valehdella, jopa niille, joita rakastaa eniten. Tiesitkö, että itkin äidille yksi päivä ihan hillittömästi, että rakastan sinua? Hän luuli, että sinulla on jotain hätänä. Että sitä voikin sanoa ’rakastan häntä’ ilman, että toinen koskaan ymmärtää, millaisia merkityksiä sen takana todella onkaan. Minä tahtoisin naida sinut ja kertoa kaikille, että ei ole mitään poikaystävää, se olet sinä, se olet aina ollut sinä.”
Sen purkauksen jälkeen olen katsonut joka päivä, kuinka hänen silmissään kiiltää. Olkoonkin, että se olin minä, joka tämän kaiken laitoin aluille, olen silti meistä kahdesta enemmän jalat maassa. Olen aina tiennyt, että tämä on jotain, jota maailma ei vain tule ymmärtämään saati hyväksymään. Tämä valo pysyy maailman katseelta piilossa. Kun me rakastamme toisiamme, me rakastamme yksin.
En ole koskaan kuvitellut hetkeäkään, että tästä puhuminen olisi mahdollista. Terapeutille, kenties, siinä Kajo tekee hyvää työtä. Ja siskollemme, pakon sanelemana. En ole antanut itseni haaveilla siitä, miltä tuntuisi kävellä tuttua kotikatua ja suukottaa Kajoa ohimennen. Tarttua häntä bussissa vyötäisiltä. Aina paikalla voi olla tuttu. Tutun tuttu. Kun Kajo puhuu häistä, hän saa minut itkemään. Ei häitä tule meidän kaltaisillemme ja me molemmat tiedämme sen.
Siksi minä ehdotan lomamatkaa. Ihan täysin kahdestaan, jonnekin lämpimään. Siitä tulee jotakin, jota odotamme pitkinä työpäivinämme. Järjestämme meille aikaa, onnistumme taistelemaan vapaata töistä. Odotamme. Kajon koko olemus piristyy oitis, hänestä näkee, että tuleva matka merkitsee hänelle juuri niin paljon kuin toivoinkin. Suukotan häntä iltaisin ja kerron, että ei mene enää kauaa, että pääsemme nauramaan hiekkaa varpaitten välissä ja tuuli hiuksissamme. Kajo kietoo kätensä vyötäisilleni ja painaa päänsä rintaani kuin toivoisi voivansa sulautua siihen, aivan kiinni minuun.
Lähtömme päivänä Kajo ei ole saada unta laisinkaan.
”No kun tämä on niin uutta! Aivan kuten silloin teininä!”
Niin, teini-iässä yksi parhaista muistoistamme yhdessä oli koko perheen lomamatka. Noustessamme koneeseen ajattelen sitä, että edellinen kerta lämpimässä maassa oli totta tosiaan teini-iässä. Miten kauan siitä onkaan, miten paljon sen jälkeen on tapahtunut.
Me olimme silloin tavattoman onnellisia, mutta aivan eri tavalla kuin nyt. Nuoruus ja into eivät ole vieläkään kuolleet Kajossa, hän on yhä sama kiiltäväsilmäinen poika, joka tarraa innoissaan veljensä hihaan. Minä kasvoin jossain välissä aikuiseksi, mutta Kajo on aina ollut Kajo, hän ei ole oikeastaan koskaan elämässään muuttunut vähääkään.
Teineinä ulkomaanmatka oli yksi ensimmäisistä muistoistamme yhdessä. Emme olleet ehtineet olla pitkään toistemme kanssa sillä tavalla kuin olemme sen jälkeen olleet. Suostuimme dramaattisesti omaan huoneeseen, voi mikä harmi se olikaan, että muu perhe nukkui meistä erillään. Sotkimme lakanat monta, monta kertaa. Toisin kuin kotona, saimme olla rauhassa kahdestaan. Palo, jota tunsimme toisiimme, oli ennennäkemätöntä. Jos olisin yrittänyt laskea, montako kertaa silloin harrastimme seksiä vuoroin ammeessa, vuoroin hotellihuoneen sängyllä, olisin mennyt sekaisin laskuista.
Silti rakkain muistoni siltä matkalta on merenrannalla. Me uimme paljon, vietimme aikaa koko perheen kanssa. Rannalla Kajoon tarrasi jokin suuri hyönteinen, niitä oli alueella jonkin verran. Kajo meni täydelliseen paniikkiin, hän oli jo silloin valtavan herkkä. Minä olen aina ollut ennen kaikkea hänen isoveljensä. Muistan, kuinka rennoin ottein irrotin hyönteisen hänen olaltaan ja vein sen mahdollisimman kauas hänestä. Pitelin häntä pitkään sylissä, silittelin ja kuiskin, ettei hätää ollut. Kun hänen itkunsa viimein lakkasi ja silittelin hänen kyynelten kastelemia poskiaan, me menimme yhdessä uimaan. Olimme löytäneet rannalta jo aikaisemmin pienen luolan, joka oli kuin sadusta. Sinne saattoi uida hetkeksi katseilta piiloon. Vein Kajon sinne, huolehdin, että hänellä on kaikki hyvin. Hän oli raukea ja hellä paniikkinsa jäljiltä ja hän kävi kuumempana kuin aikoihin. Muistan, millaisella intohimolla hän painautui minua vasten, suuteli niin ahnaasti, että miltei hukuin. Merivesi oli lämmintä, Kajo oli kiihkeä ja hamusi kaulaani ahneesti.
Me saavumme perille yöllä. Aikaero on vain muutaman tunnin, mutta meitä väsyttää ja pääsemme taksilla suoraan hotellille. Suurkaupungin kirkkaat valot piirtävät neonvärisiä raitoja Kajon kasvoihin, ja hetkessä tunnen, kuinka vatsaani vihloo. Kajolla on kaunis, pitkä nenä ja pitkät, valkeat ripset. En voi lakata tuijottamasta häntä, hän näyttää niin herkältä, että tämä hetki voisi olla unta.
Hotellihuoneessa kaadan Kajon oitis sänkyyn. Emme ehdi edes riisua ulkotakkeja, kun olen jo suutelemassa häntä. Matkaväsymys tekee liikkeistäni hieman huolimattomia, kosken häntä nopeasti ja kiihkeästi kuin meiltä loppuisi kaikki aika maailmassa.
”Mmhh…” Kajo kiemurtelee ja henkäilee allani, hän on aina yhtä luonnollinen. Kun hän kokee nautintoa, hän antautuu sille täysin. Se muuttaa hänen jo ennestään herkän ja hauraan olemuksensa joksikin niin toismaalliseksi, etten saata uskoa hänen olevan todella olemassa siinä minun allani. Punoittavat posket, raollaan oleva suu ja raukeat silmät. Erektioni tykyttää niin kovana ja vaativana hänen reittään vasten, että miltei halkean.
”Kajo…”
”Pane minua.”
Hänellä on aivan liikaa vaatteita. Riisun takin, liivin ja pitsipaidan sellaisella kiihkolla, että napit miltei repeävät. Miten jonkun iho voi polttaa minua näin, miten voin haluta jotakuta tällaisella vimmalla. Hän on jo kovana, kun kiskon hänen housunsa pois. Henkäisten hän painaa kaluaan kättäni vasten suukottaen samalla kaulaani, janoten minua koskemaan itseään.
”Ah… hei, rakas, haluatko, että menen sisääsi?”
”Ei tänään”, Kajo kuiskaa ja suukottaa poskeani, ”kiitos baby.”
Nyökkään lempeästi ja painan huuleni hänen kaulalleen. Tiedän, mitä tehdä saadakseni hänet huutamaan. Tänään en tahdo olla hellä, minussa liekehtii, en pysy nahoissani, tahdon vain panna häntä niin kovaa kuin koko kehoni pystyy. Kosken häneen sellaisella vimmalla, että hikipisarat putoilevat otsaltani. Kajo on aina luonnollinen, hän ei peittele mitään. Kun häntä rakastelee, hän on se, joka sisimmässään on. Pohjattoman intohimoinen ja heittäytyvä.
Kajo on aina kovaääninen tullessaan. Ja muutenkin. Se saa minusta irti jotakin eläimellistä, en pysty peittelemään sitä, niin vastustamaton hän on. Hän huohottaa raskaasti minua vasten ja nykii tukkaani kuin palauttaakseen itsensä tähän maailmaan. Hän kurottaa suukottamaan minua useasti, hän on niin pieni ja herkkä ja kiitollinen. Voi rakas. Painun kovana häntä vasten ja suutelen.
”Sinun vuorosi”, hän kuiskaa vasten niskaani.
”Mennäänkö suihkuun? Tarvitsemme pesun, ja…” Puren huultani. ”Otatko minut suuhusi?”
”Baby, ei sinun tarvitse kysyä”, hän sanoo ja suutelee minua kovaa, paljon aiempaa ahneemmin, kuin ei malttaisi millään irrottaa. Nälkäinen pieni eläin. Olen niin kovana, että miltei sattuu.
Suihku on tilavampi ja tyylikkäämpi kuin kotonamme, ja silti Kajo painautuu aivan minua vasten kuin tila loppuisi kesken. Hän jatkaa suutelemistani niin, etten ole saada henkeä. Tartun häntä leuasta, kohotan hänen päätään hivenen. Hymyilen.
”Mmh, kuka on minun hyvä poikani? Olet niin taitava…”
Kajosta pääsee henkäys. Hän kohtaa katseeni ja työntää lantiotaan omaani vasten. Suihku on jo kastellut meidät, Kajo sipaisee märkiä suortuviani.
”Minä olen”, hän kuiskaa. Tartun häntä hiuksista. ”Olen ihan mitä vain sinulle.”
Ohjaan hänen päänsä haaroihini.
Tämä ei koskaan lakkaa tuntumasta siltä kuin sukeltaisin syvälle veteen. Tiedän, että olen uppoamassa, annan itseni tehdä niin, ja silti nykäisy pinnan alle hätkähdyttää minua joka kerta. Kaiken tämän intiimiys pelottaa minua edelleen. Olen hänen suussaan. Hänen, jota rakastan enemmän kuin rakastan koko maailmaa. Minun likainen olemukseni hänen pideltävissään. Jokin siinä raastaa minua niin, että nautinnolla kestää hetki asettua kehooni.
Mutta kun se saapuu, se ei kysy lupaa. Hän todella on taitavin koskaan, kaikki muu katoaa ympäriltä, kun hän pitää minua suussaan. En kuule suihkua, en käytävästä kaikuvia ääniä, hädin tuskin edes ymmärrän olevani kastunut. On vain Kajo, hänen pehmeät huulensa kalullani ja kaikki se, mitä hän saa minut tuntemaan.
Tulen tällä kertaa hänen suuhunsa, ja nielee kaiken huoletta. Hän jopa nuolee kaluni päätä, puhdistaa minutkin. Hän katsoo minua samalla silmiin. Olen täysissä tuskissa joka kerta, kun hän tekee minulle näin. Hän nousee ylös pyyhkien suupieliään ja nuolee sitten jokaisen sormen huolellisesti siinä minun katsoessani.
”Teet tuon aivan tahallasi.”
Kajo nauraa kevyesti kuin nuori tyttö.
”Mmhm, aijaa, niinkö?”
Läimäisen häntä kevyesti takapuolelle.
”Lutka.”
Kajo kietoutuu minua vasten ja laittaa suihkun päälle. Seisomme siinä pitkään ja vain pitelemme toisiamme, annamme hengityksen tasaantua.
Jopa toistemme kuivaaminen on nautinnollista hänen kanssaan. Minun tukkani on aina yhtä mahdoton ja massiivinen, ja hän pörröttää sitä saamatta sitä kokonaan kuivaksi. Minulle tällaiset hetket, kun voimme vain arkisesti koskea toisiimme valtavan mielihyvän yhä asuessa kehoissamme, ovat jotakin korvaamatonta.
Hotellihuoneen sänky on suuri ja lakanat juuri niin pehmeät ja puhtaat kuin toivoinkin. Kajo on suihkunraikas ja lämmin minun kaapatessani hänet kainaloon. Suukottelen häntä pitkään. Hän vetää peiton päällemme ja hengittää rauhassa rintaani vasten.
”No, mitä haluat tehdä huomenna?” kysyn.
”Rakastella?”
”Höpsö, mitä muuta kuin sitä?”
Kajo nauraa. Minua ottaa vatsanpohjasta asti.
”Kierrelläänkö vain ympäriinsä? Tutkitaan paikkoja. Ja mennään illalla sinne merenrannalle, jossa minä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että minä ihan oikeasti rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
”Mitä!”
”Niin! Olinhan minä ihan umpirakastunut jo ennenkin, mutta se oli erityinen reissu. Jotenkin se, miten hellä olit, kun otit sen ötökän pois hiuksistani ja veit minut rauhassa kahdestaan syrjempään… Ah, sinussa oli jotain tosi TOSI isovelimäistä silloin. Silloinkin. Ainahan sinussa on.”
”Onneksi kukaan ei ole kuulemassa tätä keskustelua.”
Kajo kikattaa jälleen.
”Ehkä niin!”
”Olen niin onnellinen, että sanoit noin. Se reissu oli… se tuntui niin tärkeältä. Me saimme ensi kertaa olla aivan rauhassa kahdestaan, pääsimme livahtamaan perheen katseen alta monesti.”
”Ja sinä olit NIIN kuuma aurinkolaseissa ja shortseissa!”
”Ääh, pitäisikö ottaa se look uusiksi…”
”Kysytkin vielä! Reissu-Ilta. Voiii minun isoveljeäni. Olet niin söpö.”
”Äh lopeta, alan itkeä kohta.”
”Itke vain, rakastan sinun kyyneliäsikin.”
Kajo kiepsahtaa nauraen päälleni ja suukottelee minua joka paikkaan, johon ylettää.
”Miten me maltamme nukkua?”
”Hyvin maltamme. Etkö tunne, kuinka raajasi alkavat painaaaa… väsyttääää niin kovinnn…”
”Yritätkö hypnotisoida minua?”
”Ehkä.”
”Eikö veli halua, että kiepun tässä päälläsi!”
”Veli haluaa, että sinä nukut yösi hyvin, niin jaksamme huomenna kiertää koko kaupungin.”
”Mutta kun panettaa vielä.”
”Ei muru, nyt unille.”
”Äääää!”
”Olet ihan mahdoton tiedätkös!”
”Tiedän!”
”Höpsö.”
Nappaan Kajon tiukasti kainaloon ja suukotan hänen märkää päätään.
”Otan vielä yhden kuvan Valvelle, sitten mennään nukkumaan!”
”Laita sitten perhechattiinkin, että ollaan hengissä ja huomenna valloitetaan kaupunki.”
”Hehe, laitanko tämän kuvankin sinne…”
”No älä nyt hitossa. Tai no. On tuo aika söpö. Mutta silti”, mutisen.
Kajoa vain naurattaa.
”Hyvää yötä, rakas.”
”Kauniita unia.”
Seuraava päivä alkaa niin idyllisesti kuin toivoimmekin. Syömme hotelliaamiaista kaikessa rauhassa, näytämme pariskunnalta kaikkien muiden silmissä. Puemme mahdollisimman fiinisti päällemme ennen kuin lähdemme kaupungille, Kajo on jälleen niin kaunis, että sattuu. Saamme aurinkoisen päivän, jonka käytämme turistikohteiden ja ostoskadun kiertelemiseen. Otamme polaroidilla yhteiskuvia ja kuvia toisistamme suurten patsaiden edessä, koristeellisella sillalla ja kävelykadulla. Vanhempi mies vislaa meille, kun pysähdymme sillankaiteelle suutelemaan ja katsomaan maisemia. Me vain villiinnymme siitä enemmän. Suuri joki ja silta unohtuvat, kun maistan Kajon huulia.
Käymme pitkällä kaavalla syömässä. Jo yhdessä päivässä näen muutoksen Kajon olemuksessa. Hän hymyilee eri tavalla. Kun Kajo lusikoi pestopastaansa, hän hymyilee joka väliin. Kaikki hänessä säkenöi aivan eri tavalla kuin kotona. Hän saattaa aivan yllättäen sipaista minua poskesta, ottaa minua kädestä tai suudella minua keskellä katua. Täällä olemme muille vain kaksi miestä, jotka ovat polttavan rakastuneita toisiinsa.
Hyvä. Tätä minä hänelle halusinkin. Hetken hengähdystä ainaisesta piilottelusta ja uupumuksesta. Kajo on onnellinen ja pirskahteleva kuin lapsi, joka pääsee huvipuistoon. Rakastan katsella häntä sellaisena.
Auringon laskiessa menemme vihdoin rannalle, jossa vietimme lähes koko loman teini-iässä. Samat tuulen pieksämät dyynit, samat vedestä kohoavat kalliot ja vaativana, mutta lempeänä lyövät laineet. Yö alkaa saapua, rannalla ei ole enää useaa ihmistä. Yksi pariskunta ja yksi lapsiperhe. Kajo riisuu ongelmitta ja juoksee nauraen veteen.
Minä en enää vanhemmiten välitä uimisesta samalla tavalla, mutta riisun silti vain, jotta saisin nostaa Kajon vedessä syliini ja pidellä häntä. Kajo kietoo kätensä kaulalleni ja nauraa yhä.
”Olen niin onnellinen!”
”Niin minäkin. Sinun näkemisesi noin onnellisena tekee minutkin iloiseksi.”
”Uidaanko meidän lapsuutemme salaiseen luolaan?”
”Salainen luola, oi jessus mikä klisee.”
Kajo mätkäisee minua olkaan.
”Anna minun romantisoida elämäämme!”
”Tyhmä. Tyhmä rakas.”
”Itse olet.” Kajo näyttää minulle kieltä ja hyppää sylistäni veteen. Hän on edelleen nopeampi uimari, vaikka minä olen fyysisesti häntä vahvempi. Pärskin hänen perässään kahden kallion väliin.
On hätkähdyttävää, miten samanlaisena pieni luola kallioiden välissä on pysynyt kaikki nämä vuodet. Yli kymmenen vuotta, ja yhä kalliot tiputtavat pieniä pisaroita veteen. Veden raja on pysynyt samana, vesi ulottuu vyötäisille. Kallioon pääsee nojaamaan, ja hämärässäkin erotan, kuinka Kajo hymyilee minulle kutsuvasti.
Yli kymmenen vuotta.
Mikään ei ole muuttunut.
Minä rakastan häntä edelleen eniten koko maailmassa.
Hetkemme luolassa on yhtä täynnä latausta kuin nuorempanakin. Kajon iho tuoksuu merivedeltä, hänen huulensa ovat pehmeät ja kosteat ja kaikki hänessä tihkuu silkkaa janoa. Minä en välitä, että tavaramme jäivät vartioimatta, en välitä, vaikka joka ikinen ihminen näkisi ja kuulisi.
Seksin jälkeen Kajo roikkuu kiinni kaulassani ja huohottaa. Hänellä riittää aina virtaa mihin tahansa.
”Veli… Kiitos, kun toit minut tänne.” Kajon ilme on tavanomaista vakavampi. Hänen koko olemuksessaan on aina tiettyä melankoliaa, joka saa minut näkemään hänet vain entistäkin kauniimpana.
”Olen tosi onnellinen siitä, että saamme olla täällä kahdestaan ihan kokonaisen viikon”, sanon hiljaa ja silitän Kajoa poskesta. ”Me ansaitsemme pienen hengähdystauon.”
”On ollut tosi kiva päivä. Ja lämmin.”
”Huomenna minä ostan sinulle kivoja asioita.”
”Minun sugardaddyni…”
”LOPETA olen sinun veljesi!”
Kajo vain nauraa vasten kaulaani.
”Aivan”, hän sanoo hellästi ja suutelee minua.
”Ei mutta ihan oikeasti. Lellin sinut niin piloille, että koko muu perhe voi sitten taas valittaa kuinka käytän koko palkkani sinuun.”
”Voimmehan me leikkiä, että se oli minun niin sanottu ’poikaystäväni’.”
”Minä tahdon kaiken kunnian. Ei mitään mielikuvitusleikkejä, me olemme täällä unohtamassa sen, miten paljon meidän täytyy valehdella joka päivä. Minä rakastan sinua kaikkein eniten. Anna minä näytän sen. Hemmottelen sinut pilalle.”
Hetken minä vain pitelen Kajoa sylissäni ennen kuin uimme takaisin rantaan. Kaikki tavaramme ovat tallella, ranta on tyhjä ja märkä hiekka jalkojemme alla jo hivenen kylmää. Auringosta on jäljellä pelkkä oranssi aavistus taivaanrannassa. Tunnen, kuinka yö alkaa laskea helmojaan yllemme. Kauempaa erottuu muutama kitulias puu ja hotellien hehkuvat valot. Kiedon kauluspaitani Kajon harteille ja suukotan hänen vielä märkää kaulaansa. Kajo nojaa minuun luottavaisesti, pitää käsiään vyötäisilläni.
”Arvaa mitä minä nyt aion”, Kajo kuiskaa kohdaten katseeni.
”No? Jos työnnät minut veteen ja aloitat vesisodan, niin tiedätpähän häviäväsi.”
”En! Odotas.”
Kajo juoksee vasten aaltoja ja hetken kuvittelen, että hän sukeltaa vielä niiden sekaan. Sen sijaan hän pysähtyy aivan rantaan ja kääntää katseensa horisonttiin.
”Minä rakastan tätä miestä!” hän huutaa merelle. ”Rakastan häntä! Ja haluan, että koko maailma tietää sen!”
Kajo kääntyy katsomaan minuun päin ja virnistää. Minua itkettää.
”Minä rakastan minun veljeäni!”
Kajo nauraa yhdessä aaltojen kanssa, enkä kykene katsomaan häntä pitempään ilman kyyneliä poskillani. Yöhön taittuvassa illassa hän näyttää juuri niin utuisen kauniilta ja tavoittelemattomalta kuin on aina ollutkin. Kahlaan rannalla hänen viereensä, tartun häntä vyötäisiltä ja annan hänen sulaa syleilyyni. Suutelemme, kun meri nielaisee auringon viimeisen oranssinhohtoisen kaistaleen. Meillä ei ole kiire minnekään.
