sunnuntai 28. elokuuta 2022

Kahdestaan

”Senkin tyhmä idiootti paska!!”

Keittiöstä kuuluu naurua. Isaias kävelee luokseni huvittunut ilme kasvoillaan.
”Mikä tällä kertaa on paska?” hän nauraa.
”Minun selkäni.”
”Aijaha?”
”Joo. Vitunvittu.”
”Ja niin mitä herra on oikein suorittamassa?”
”Venytystä, kuten näet. Miten on mahdollista, että sattuu! Minä taivun aina niin hyvin! Ai perkele nyt on tullut istuttua ihan lintassa selvästi. Vai nukunko minä sykkyrällä?”
”Nukut aika useasti.”
”Ahaa no se selittää.”
”Älä nyt kiduta itseäsi.”
”Kidutanpas. Sattuu. Ja sitä paitsi venyttely on mukavaa.”
”No tosi mukavaa kuulostaa olevan.”
”Tiedät kyllä, että nautin tästä. Yleensä ainakin. Nyt on vaan jokin jumi.”
”Hieronko sinua?”
”Joooo! Rakastan sinua ikuisesti!”
”Kävipäs se helposti.”

Käyn vatsalleni makaamaan ja suoristan kehoni. Isaias istuu takamukseni päälle ja alkaa tottunein ottein hieroa selkääni. Minusta lähtee epämääräistä sadattelua sitä mukaa, kun hän löytää kriittisimpiä paikkoja.

”Olet kyllä nukkunut jossain tosi huonossa asennossa, tämähän on ihan katastrofi”, hän sanoo painellessaan selkääni. ”Minä kyllä muuten kadehdin tuota sinun taipuvuuttasi. Kelpaisi itsellenikin.”
”Hähhää et saa, kerrankin olen jossain fyysisessä jutussa sinua parempi!”
”Gael, ei ole hauskaa.”
”On se vähän.”
”No eikä ole, koska tiedän, että sinulla on siitä kriisi.”
”Minulla on kriisi kaikesta! Mutta arvaas mitä minulla ei ole?”
”En taida uskaltaa arvata…”
”Asua Bethin ja Ranin häihin!”
”Oh, totta muuten.”

Isaias puristelee hartioitani sellaisella voimalla, että koko kehossa säkenöi. 
”Siis ne kaksi tekevät minut niin iloisiksi. Hitto sentään. Ei sitä uskoisi näinkin kyynisen otuksen nauttivan jostain niin aidon hemmetisti. Mutta he. He ovat ihania”, mutisen. ”Ai perkele Isaias aaaa!”
”Haluatko, että otan vielä kovemmin?”
”Itse asiassa joo. Lempeää kipua.”
”Rakas masokisti.”
”Sano se reisilleni.” Taputan takaapäin haavojen peittämiä reisiäni.
”Tuo oli huono. Jopa sinulta.”
”Hah.”
”Mutta olen samaa mieltä kihlaparista. Rani on niin valovoimainen, on kunniaa olla hänen ystävänsä. Hän voi toki olla paljon nuorempi, mutta hän opettaa silti minulle jotain tästä elämästä joka kerta, kun näemme. Pidän siitä, kun saan katsella elämää hänen silmin. Rani on niin älykäs ja avoin nuorimies.”
”Rakas sinä kuulostat tosi vanhalta, kun käytät sanaa ’nuorimies’, ja sinä olet sentään minua nuorempi!
”Hei ikäkriisistä emme aloita!”
”Äääärrrh! Anyway, asiaan. Rani on ihana. Ei mikään ihmekään, että hän ja Nori ovat ensimmäiset oikeat valonkantajat. Äää Nori… Voi rakas Nori. Häntä rakastan.”
”Olette niin ihania!”
”Niin olemmekin!”

Isaias taputtelee hartioitani.
”No niin, riittää tältä erää.”
Nousen istumaan. Päässä suhisee hieronnan jäljiltä, koko keho tietää tulleensa hierotuksi. Isaias silittelee pohjettani. Hän tekee sitä usein – jää koskemaan minuun, olemme missä tahansa. Rakastan sitä.

”Jos jotkut ansaitsevat häät, niin Rani ja Beth”, sanon hiljaa. ”En totta puhuakseni koskaan kuvitellut, että Bethin trauma hellittäisi tarpeeksi. Ei siis sillä, että avioliitto olisi mikään edellytys millekään, mutta tarkoitan vain, että minusta se sopii heille.”
Isaias nyökkäilee. Rakastan miestäni. Hän saattaa olla isommassa joukossa täysin hiljaa, mutta tiedän aina, mitä hän ajattelee mistäkin. Isaiaksen jäänsinisten silmien taakse mahtuu loputon määrä ajatuksia. En tunne ketään yhtä pohdiskelevaa ja älykästä. Kenties juuri siihen rakastuin hänessä. Hänellä on aina sanottavaa.

”Minäkin olen iloinen heidän puolestaan. Beth on tullut pitkälle. Eivät traumat ikinä parane, mutta on ihanaa nähdä, millaisen elämän hän on saanut miltei neljänkymmenen vuoden kivun jälkeen. Se saa uskomaan hyvään.”
”Niinpä. Se vetää sanattomaksi.”
”He ovat vaan niin hyviä. Mutta niin olemme mekin. Mieti nyt, meidän häämme olivat tämän kansan ensimmäiset häät oikeassa maailmassa!”
”Taitaa tulla Bethille ja Ranille vähän pienemmän mittakaavan häät”, hymähdän, ”ja hyvä niin. Beth rakas ei kestäisi metelissä ja ihmispaljoudessa. Äääh Beth on niin hyvä.”
”Niinpä. Heidän häistään tulee takuulla heidän näköisensä. Se on tärkeää.”

Isaiaksen käsi siirtyy pohkeelta reidelle, sipaisee polvea hellästi kulkiessaan.
”Ja meidän elämästämme on häitten jälkeen tullut meidän näköistämme. Että minä sitten rakastan sinua, Gael.”
Isaias siirtyy hitaasti, mutta vaativasti päälleni ja painaa minut vasten pehmeää mattoa. Olemme sohvan ja sohvapöydän välissä, tila on ahdas, mutta mahdumme siihen painautumaan hetkeksi toisiimme. Isaias suutelee minua lujaa ennen kuin painaa päänsä rinnalleni. Silitän hänen niskaansa, jonka hiukset on vastikään leikattu. Isaias jää siihen ja sulkee silmänsä.

”Kuuntelen sinun sydäntäsi. Olen niin onnellinen, että se sykkii vielä.”
”Voi kulta, en minä mihinkään mene.”
”Olen ollut niin huolissani.”
”Ja minä rakastan sinua senkin vuoksi.”
”En haluaisi elää ilman sinua. Ja sinä tiedät, miten paljon se minulle merkitsee.”
”Niin tiedänkin. Rakastan sinua, Isaias. Ihan tosi paljon.”

Isaias painautuu yhä tiukemmin kiinni minuun. Suuren ja voimakkaan miehen tunteminen niin pienenä on kokemus, jota aion aina varjella. Se, että hän antautuu aivan pieneksi minun syleilyyni, saa minut rakastamaan häntä valtavasti enemmän.

”Iz. Yksi kriisi olisi kyllä.”
Isaias säpsähtää.
”Se asu. Niihin häihin. Joiden ajankohtaa emme edes tiedä.”
”Gael minä kuolen, jos säikyttelet minua noin! Vanha sydämeni ei kestä!”
”Löisin sinua perseelle, jos ylettäisin. VANHA MUKA!! Muistutan herraa, että olen edelleen sinua vanhempi! Mikä minä sitten olen, ikäloppuko! Sinun ikäsi alkaa vielä kolmosella, turpa kiinni!”
”Laita joku minimekko.”
”Hei vau kuinka yllättävää.”
”Minä ajattelen vain sinun reisiäsi ja takamustasi.”
”Joo, perseen pitää näyttää hyvältä, totta.”
”Minun mieheni on maailman seksikkäin. Autsis, et kyllä saa näyttää liian hyvältä, muuten tuijotan sinua enkä hääparia.”
”Imartelet.”
”Tiedät, että puhun totta.”
”Voimme mennä siellä ihan ällöttävän rakastuneen näköisinä. Sinun käsi minun vyötäisilläni ja kaikkea.”
”Voi miten herttaista.”
”Indeed.”

Silittelen Isaiasta jälleen niskasta, saan hänet sulkemaan silmänsä uudelleen. Tunnen, kuinka hänen hengityksensä tasaantuu hiljalleen. Meidän ei tarvitse sanoa mitään, arkemme on ihanaa juuri tällaisena.

perjantai 26. elokuuta 2022

Kihlaus

Täplä ja Napoleon ovat asettuneet sängyn päätyyn vieretysten. Napoleon kehrää tyytyväisenä ja Täpläkin on kerrankin rauhassa kaverinsa kyljessä kiinni. Bea lukee kirjaa keväänvihreä toppi yllään ja sukii ajattelematta hiuksiaan samassa. Hän näyttää uskomattoman kauniilta niin rentona, peitto kulkee hänen kylkensä ja vatsansa yli ja jättää toisen jalan paljaaksi. Bealla ei ole housuja laisinkaan, huomaan katseeni eksyvän yhä vain useammin hänen reiteensä.

Me olemme asuneet yhdessä vuoden ja neljä kuukautta. Minä tunnen Bean jokaisen liikkeen. Tiedän, miten hän raapii niskaansa vaikkei tiedä tekevänsä niin. Muistan ulkoa, mihin aikoihin aamuyöllä hän herää ja kääntää kylkeä. Hänen jokainen huokauksensa ja äänenpainonsa on minulle tuttu.

Minä rakastan tätä naista. Mitä pitempään olen hänen kanssaan, sitä syvemmin huomaan, kuinka koko olemukseni alkaa valua häneen. Me sekoitumme toisiimme niin, että en kohta enää muista, mikä osa on hänestä lähtöisin ja mikä minusta. Kaikki pienet tavat, sanat, eleet ja ilmeet. Kaikki jotakin, joksi annamme itsemme muovautua siinä arjessa, jota elämme yhdessä.

”Ai että, pitäisikö sitä mennä nukkumaan? Vielä kun huomisen jaksaisi töissä, niin kyllä se viikonloppu vielä sieltä”, Bea mutisee ja sysää kirjan yöpöydälle. Täplä hänen jalkojensa juuressa kohottaa päätään korvat väristen ja maukaisee.
”Voooi, mitä pieni Täplikäs, väsyttääkö sinuakin? Niiin…”
Bea mönkii sängynpäähän ja rapsuttaa kissaa korvien takaa. Täplän piti olla minun kissani, mutta niin se vain löytyy kerta toisensa jälkeen hyrisemästä Bean kyljessä kiinni. Bean mielestä kissan nimi oli tyhmä ja liian ilmiselvä nimi bengalille, mutta hän itse nimesi kissansa Napoleoniksi, joten hänen arvostelukykyynsä ei voi luottaa. Kutsun kissaa kiusallanikin Napoksi, olkoonkin, että se on nimenä vieläkin hirveämpi.

”Bea”, minä kuiskaan. Bea jatkaa Täplälle lepertelyä, kissa suorastaan sulaa hänen kosketukseensa. ”Bea muru.”
”Tahdotko sinäkin?”
Bea ryömii syliini ja kuljettaa kättään pitsisen yöasuni kaula-aukolla.
”Pitääkö sinuakin silittää?” Bean käsi eksyy asun sisään, tunnustelee rinnan kaarta kuin se olisi sille vieras. Minusta lähtee vaimea huokaus, painan kehoani Beaa vasten ja suutelen häntä voimakkaasti. Bean käsi puristaa ja hyväilee, hetken annan itseni vain täyttyä hänen kosketuksestaan.

”Mmmh, odota ihan hetki”, hengähdän, kun Bea näykkäisee minua kaulasta. ”Ihan pieni hetki.”
”Kaikki hyvin?” Bea kysyy.
”On.”
”Mehän kävimme jo suihkussa.”
Naurahdan.
”Joo, en minä sitä.”
”Puhdas olet.”
”Eei en minä oikeasti sitä.”

Vetäydyn aavistuksen, mutta en liikaa, sillä en tahdo hänen tulkitsevan minua väärin.
”Bea rakas. On eräs asia.”
Bean vihreät silmät suurenevat.
”Ei, ei mitään sellaista. Kaikki hyvin.”
”Hitto että säikähdin.”
”Anteeksi.”
”Niin?”
”Minähän olen monesti sanonut, etten tosiaan kuvitellut rakastuvani enää tässä iässä. Saati perustavani perhettä.” Nyökkään kohti kissoja. Täplän korvat värähtävät. Hymyilyttää.
”Karvaperhe", Bea hymähtää.
”Sinä varsinkin.”
”Itse olet.”
Hän näyttää minulle kieltä ja minä näytän takaisin. Joskus tunnen itseni täysin keskenkasvuiseksi hänen seurassaan, ja pidän siitä. Hän saa minut tuntemaan itseni iättömäksi. Ei nuoreksi, enkä sitä toivoisikaan, mutta iättömäksi. Se on nautinnollista niinä päivinä, kun iän tuomat fyysiset rasitteet käyvät raskaiksi.

”Joka tapauksessa.” Rykäisen kurkkuani. ”Bea, ihan tosi, sinä olet jotakin, jota en kuvitellut tässä elämässä enää saavani. Minä olen mennyt läpi monet sydänsurut ja rakkaudet ja lopulta kohdannut pahimman, mitä kukaan äiti voi kohdata.”
Nielaisen. Bean ilme on lempeä ja rauhallinen, mutta ei säälivä, ei koskaan säälivä. Bea ymmärtää kyllä.
”Minä en toivonut mitään ’uutta alkua’. Ei tämä ole sellainen. Tämä on osoitus siitä, että elämä on kaunista sellaisenaan. Se virtaa ja liikkuu suuntiin, joita emme osaa ennalta aavistaa. Minä olen onnellinen. Niin onnellinen, etten koskaan tahdo luopua siitä, mitä minulla nyt on. Minä arvostan sinua, Bea. Sinä olet ihmeellinen nainen. Laitat maidon ennen muroja, saat kissat tottelemaan käskyäsi ja sait yhden vanhan naisen rakastumaan sinuun syvästi. Ja kun sinä katsot minuun, minusta tuntuu kuin olisin uudestisyntynyt. Jokin välkehtii sisälläni niin kauniisti.”
”Gilda, mistä tämä nyt näin yllättäen?”

Suljen silmäni hetkeksi. Käännyn ja avaan yöpöydän lokeron, jonne Bea ei koskaan katso. Sen perälle olen saanut sullottua pienen puisen rasian. Vedän syvään henkeä. Minä olen kerran ollut Bean asemassa, räpyttelemässä silmiäni ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Asetan pienen rasian sängylle ja tartun Beaa kädestä.

”Gilda, mitä tämä on?” Bea kallistaa päätään. Hän näyttää pieneltä linnulta.
”Minä tahdon viettää lopun elämääni sinun rinnallasi. Tiedän, ettei tämä ole romanttisin tai suurieleisin tilanne, mutta sinä tunnet minut.” Hymähdän. Bea räpyttelee yhä silmiään. ”Minä olen ajatellut tätä jo pitkään. Niistä hetkistä lähtien, kun aloimme tapailla, minä tiesin, että tämä rakkaus on minun kotini. Silloin, kun näit minut ensi kertaa ilman suojaa vanhassa asunnossani, ymmärsin, että tämän naisen kanssa voin vihdoin jakaa elämäni.”
Erotan epäuskoiset kyyneleet Bean silmäkulmissa. Hymyilen.
”Minä olen vanhan kansan nainen. Otin yhteyttä vanhempiisi, kävimme kahvilla. Pyysin isältäsi sinun kättäsi.”
”Mitä!”
”Minulla on vanhempiesi siunaus. Tahdon sinut loppuelämäkseni, Bea. Tule vaimokseni.”

Avaan pienen rasian. Sormuksen kivi on yksinkertainen timantti, jonka kauneus ei tule oikeuksiinsa makuuhuoneemme kellertävässä valossa. Silti Bea tuijottaa sitä silmät kyynelissä ja haukkoo henkeään.

”Gilda… Kositko sinä minua? Ihan oikeasti?”
Minä vain hymyilen niin, että poskiin sattuu. Bea ryntää päälleni ja painaa tuhansia suukkoja kaikkialle, minne ylettää.
”Aaahh! Bea! Hei! Onko tuo kyllä!”
”ON! Kylläkylläkyllä!!”

Bea nauraa ja itkee, hänen hartiansa tärisevät, kun pitelen häntä sylissäni. Sysään sormusrasian äkkiä sivuun, ettemme onnistu tärvelemään sitä. Kissat tulevat viereen ihmettelemään, tunnen niiden pienet kynnet reisilläni.

”Minun vaimoni!” Bea nauraa kyyneleet silmissä katsoessaan minua silmiin. Hänestä lähtee juuri niin paljon ääntä kuin ajattelinkin. ”En ikinä uskonut, että sinä kosit.” Ääni madaltuu, hiipuu aavistuksen.
”Etkö oikeasti?”
”En. En uskaltanut edes ajatella koko asiaa.”
Täplä alkaa maukua Bean reittä vasten.
”Niin, Täplis, tuo tuossa on minun tuleva VAIMONI! Mietihän sitä senkin avioton lapsi.”

Alan tahtomattanikin nauraa.
”Yksi ehto, Bea rakas.”
Bean kulmat kurtistuvat, otsaan syntyy tuttu ryppy, joka siinä on aina hänen pohtiessaan jotakin.
”Esittääkö rakkaani minulle avioehtoja?”
”Kun minä kuolen, sinä jatkat elämääsi etkä jää minun varjooni.”
Bean ilme vakavoituu. Käsi pysähtyy kissan laikukkaalle turkille.
”Olen tosissani. Minä otan ikäeromme vakavasti ja tahdon, että sinä jatkat elämääsi minun jälkeeni. Olet myös täysin vapaa lähtemään ja etsimään itsellesi uutta seuraa, kun minusta tulee vanha ja raihnainen.”
”Gilda, me emme tosissamme käy tätä keskustelua taas.”
”Olen tosissani. Oikeasti. Minä pelkään, että särjen sinun sydämesi. Lupaa minulle, että vaikka menemme naimisiin, sinä jatkat elämääsi. Kannan siitä huolta joka ikinen päivä.”
”Voi Gilda… Sinulla on ihan liian suuri sydän.”

Bea kipuaa syliini hajareisin. Hän on niin lämmin ja pehmeä, että koko olemukseni kipristyy kokoon. Minun naiseni katsoo minua silmiin ja silittää poskiani. Hän on niin kaunis, että pakahdun. Nuo lempeät piirteet, kirkkaina säihkyvät vihreät silmät. Kuulas iho ja kapea, pieni nenä. 

”Minä lupaan. Mutta sinä tiedät, millainen minä olen. Kannan sinua sydämessäni aina, aivan kuten me kannamme heitä…” Hän nielaisee. Me molemmat tiedämme, keitä ajattelemme. ”Elämä jatkuu. Se jatkui, vaikka hekin…”
”Ovat poissa. Niin. He ovat poissa, ja meillä on nyt toisemme. Elämä virtaa. Se järjestää kyllä. Se tulee järjestämään sittenkin, kun minä kuolen.”
”HITTO GILDA sinä olet ainoa ihminen maailmassa, joka voi puhua KUOLEMISESTA samalla kun KOSII!!”
Mutta kun!

Bea hiljenee, jättää kätensä poskelleni. Hänen tyynet, vakavoituneet kasvonsa ovat himmeässä valossakin niin kauniit, että kaikki muu sumenee.
”Otan sinut tosissani. Ymmärrän kyllä.” Käsi silittää poskeani. ”Minä lupaan, että otan tämän vakavasti. Mutta ei ole hätää. Olen valinnut sinut ja tahdon ottaa kaikki ne vuodet, jotka meillä on.”
”Kiitos, rakas. Sitten voin nukkua yöni rauhassa", huokaan.
”Sinä olet sitä paitsi tervein ja vetrein ihminen, jonka tunnet. Olet jumaliste vasta viisikymppinen.”
”Viisikymmentäviisi… se pyöristyy kuuteenkymmeneen…”
”Minä puren sinulta kohta korvan irti.”
”Se varmaan edistäisi sitä perusterveyttä, eikö sinustakin?”
”Hiton idiootti.” Bea pudistelee päätään. ”Siis. Gilda. Kysyitkö sinä oikeasti isältäni minun kättäni?”
Nyökkään.
”Olet tosi, tosi romanttinen. Sytyn.”
”Ei, kun seniili.”
”Yksikin ikäkommentti vielä niin sinusta ei jää mitään jäljelle. Järjestän sen henkilökohtaisesti.”
”Haluaisin olla todistamassa sitä…”
”Senkin horny eläin.”
”Ai minäkö se tässä olen?”
”Odotapas hetki.”

Bea nappaa Täplän kainaloonsa, eläin suostuu heti pideltäväksi. Bea taputtaa Napoleonia varovasti.
”Kuules pieni, nyt pitäisi mennä toiseen huoneeseen. Äidit aikovat nyt muun muassa kihlautua ja harrastaa seksiä.”
Kissa ei vaivaudu edes kääntämään kylkeään. Nauran Bealle, joka kykkii karvakerän vieressä toinen kerä sylissään.
”Gilda hei. Se ei liiku. Mitä, jos me potkaisemme sitä vahingossa?”
”Minä en ala panemaan, kun Napo on tuossa.”
”En minäkään. Kun Napoleon on siinä." Bea suo minulle tietäväisen katseen. "No niin vauvaseni, nyt olisi aika siirtyä. Se on omaksi parhaaksesi.”

Täplä hyppää pois Bean sylistä ja kipsuttaa ovenraosta olohuoneeseen.
”Mm! Noin! Otapas Täplästä mallia senkin rontti. Ulos nyt. Miumau. Vittu. Napoleon hei.”
En ole saada happea naurultani, mutta nousen silti sängyltä ja tartun kissaan kaksin käsin. Se nousee helposti ja purahtaa herätessään. Napoleon tapittaa minua eläväisillä kissansilmillään ja alkaa kehrätä.
”No vittu jaa”, Bea nauraa, ”se siitä, että se olisi minun kissani.”
Nauraen kuljetan kissan ulos makuuhuoneesta ja vedän oven kiinni. Napoleon jaksaa raapia ovea pienen hetken ennen kuin äänet lakkaavat.
”Mikäs sen seksikkäämpää kuin kaikkoava mau’unta samalla, kun haluaa koskea vaimoonsa”, nauran.
Tulevaan vaimoonsa.”
”Rakas.” Nappaan turvaan siirtämäni sormusrasian ja ojennan sormusta kohti Beaa. Sama liikuttunut katse palaa silmiin, kun pujotan sormuksen Bealle. Se sopii hänen sormeensa täydellisesti, miltei kuin se olisi aina ollut siinä.

Bea tulee lähemmäs, nykii vihreää toppiaan niin, että erotan niiden alta pilkottavat nännit. Tunnen poskieni kuumenevan. Bea käy jälleen hajareisin päälleni istumaan. Hänen haaransa tuntuvat kuumilta minua vasten. Tartun Beaa niskasta, pyöritän pehmeitä suortuvia sormieni ympärille.

”Rakastan sinua.”
Bea hymyilee ja katsahtaa sormusta sormessaan. Hymy saa hänen koko kasvonsa säkenöimään.
”Niin minäkin sinua.”

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Punainen taivas

Rikinkatkuinen taivas, punertava sumu ja ilmassa tanssivat punertavat kipinät. Lapsen suuret, siniset silmät kohdistettuna maassa räpistelevään aseistettuun mieheen. Ruuti peittää veren pistävän hajun alleen, lapsi tuijottaa kuiviin vuotavaa miestä. Kuninkaan hopeinen merkki rinnuksissa, ase kädessä. Kunniallinen, riippuen keneltä kysytään. Kenties jonkun isä. Pullantuoksuinen vaimo odottaa kotona, katsoo kalliin merenranta-asuntonsa parvekkeelta merelle ja toivoo, että tuuli vie hänen tervehdyksensä miehelle. Räjähdykset eivät kaiu siihen osaan kaupunkia.

Lasta oksettaa. Lapsi on nähnyt pahempaakin. Mies hänen edessään on pelkkä ruho. Sen voisi vain eliminoida. Lapsi vie kätensä vyölleen. Rauta painaa, mutta ei siksi, että se on rautaa. Lapsi tietää jo, miten raskaaksi ase voi käydä, kun sillä riistää toisen hengen. Syö tai tule syödyksi. Lapsi puree hammasta ja tähtää piipun kohti miestä.

”Et sinä minua ammu.”
Miehen silmät ovat auki. Äänessä on vielä eloa. Ase painaa lapsen kädessä enemmän kuin koskaan.
”Sä et tiedä mihin mä pystyn.”
”Sinähän olet… pelkkä penikka.”
”Ja sä kuollut mies.”
”Älähän… nyt.”
”Turpa kiinni!”

Entä, jos se tosiaan on perheellinen? Vaikka mitä väliä sillä on, kaikki täällä nielevät tomua. Sormet hikoavat. Pitää ampua pian. Jostain kuuluu räsähdys, jotain menee rikki, kenties ikkuna. Tällaista mellakkaa ei ole nähty viikkoihin, pitäisi juosta sudenpesään ja pian.

”Hei lapsi, onhan sinulla varmaan äiti vielä jossain? Tai isä? Mitä he sanoisivat, jos näkisivät sinut jossain?”
Mitä se siinä länkyttää, sillähän on ase? Puolustautuisi, vitun pelkuri. Lapsen silmäkulmassa nykii. Saatana. Nyt pitäisi päästä menemään. Lapsi tuijottaa miestä pitkään. Sen käsi on häiritsevässä kulmassa, lapsi huomaa sen vasta nyt. Piru vieköön, käsihän on katki. Ei se sillä mitään ampuisi.
”Mulla mitään perhettä ole.”
”Ai… jaa? Eikö kaikilla ole?”
”Sulla varmaan on. Vitun sika, teillä kaikilla on.”
”Onpa sinulla… terävä kieli.”
”Pitäiskö mun nyt tuntea empatiaa sua kohtaan? Jättää sut eloon koska joku sun vitun lapsi on jossain ja kaipaa isiä? Saatana tervetuloa maailmaan. Tekis sillekin varmaan hyvää kohdata pari elämän realiteettia.”
”Missä lapset oppivat puhumaan noin?”
”Siellä, mihin sun kaltaset ei koskaan toivo joutuvansa.”

Viimeinen katse. Miehellä on surulliset silmät, kai. Ehkä joku jää vielä kaipaamaan niiden katsetta. Lapsi muistelee, miltä näyttää, kun tämän miehen kaltaiset joukot täyttävät kadut ja ampuvat kaikki alas. Siinä ei paljon perhe pyöri mielessä, kun lahtaa toisia systemaattisesti. Tai ehkä pyöriikin, ei lapsella ole hajuakaan, mitä sellaiset ihmiset miettivät. Eivät ne tätä elämää elä. Lapsi toivoo, että ne näkevät niin pahoja painajaisia, että tukehtuvat niihin.

”Hei. Oikeasti. Et sinä minua ammu, olet ihan lapsi vasta.”
Kireä, lähes hysteerinen naurahdus lähtee lapsesta. Muistot välkkyvät luomien takana. Taivas on punainen, jossain räjähtää taas. Täytyisi jo juosta.
”Ja sä puhut liikaa.”

Laukaus.

tiistai 16. elokuuta 2022

Merenranta

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

SV: seksin kuvailua

Tämä on alusta asti ollut minun ideani. Kajo on ollut jo pitkään niin allapäin, että sen katsominen hirvittää. Jopa yhteisinä hetkinämme hänen olemuksessaan on ollut alavireinen nuotti, joka saa hänen hymynsä näyttämään tavanomaistakin melankolisemmalta. Kun hän kaataa minulle muroja, silittelee tukkaani tai kömpii iltaisin sohvalle kainalooni, hän kallistaa päätään ja huokailee.

Tiedän kyllä, mistä se johtuu. Kajon baarireissun jälkeen olemme nivoutuneet toisiimme entistäkin tiukemmin. Vapaa-ajallamme Kajo kiehnää minussa minkä ehtii, nojailee ja suukottelee niskaa ja rystysiä ja kaikkea, mihin ylettää. Kun hän eräänä iltana purskahtaa itkuun minua halatessaan, en voi muuta kuin pidellä kaikkea sitä pientä ja haurasta hänessä. Hänen näkemisensä sellaisena murtaa jotain syvällä sisälläni.

”En kestä tätä enää. Tahdon huutaa koko maailmalle, että rakastan sinua. Onko se niin väärin? En jaksa olla varjoissa, piilotella kaikilta sitä, miten onnelliseksi juuri sinä minut teet. Ainaiset valheet poikaystävästä, jatkuva kuvien ja korujen ja seksilelujen ja ties minkä piilottelu… Olen niin väsynyt. Kokoajan pitää valehdella, jopa niille, joita rakastaa eniten. Tiesitkö, että itkin äidille yksi päivä ihan hillittömästi, että rakastan sinua? Hän luuli, että sinulla on jotain hätänä. Että sitä voikin sanoa ’rakastan häntä’ ilman, että toinen koskaan ymmärtää, millaisia merkityksiä sen takana todella onkaan. Minä tahtoisin naida sinut ja kertoa kaikille, että ei ole mitään poikaystävää, se olet sinä, se olet aina ollut sinä.”

Sen purkauksen jälkeen olen katsonut joka päivä, kuinka hänen silmissään kiiltää. Olkoonkin, että se olin minä, joka tämän kaiken laitoin aluille, olen silti meistä kahdesta enemmän jalat maassa. Olen aina tiennyt, että tämä on jotain, jota maailma ei vain tule ymmärtämään saati hyväksymään. Tämä valo pysyy maailman katseelta piilossa. Kun me rakastamme toisiamme, me rakastamme yksin.

En ole koskaan kuvitellut hetkeäkään, että tästä puhuminen olisi mahdollista. Terapeutille, kenties, siinä Kajo tekee hyvää työtä. Ja siskollemme, pakon sanelemana. En ole antanut itseni haaveilla siitä, miltä tuntuisi kävellä tuttua kotikatua ja suukottaa Kajoa ohimennen. Tarttua häntä bussissa vyötäisiltä. Aina paikalla voi olla tuttu. Tutun tuttu. Kun Kajo puhuu häistä, hän saa minut itkemään. Ei häitä tule meidän kaltaisillemme ja me molemmat tiedämme sen.

Siksi minä ehdotan lomamatkaa. Ihan täysin kahdestaan, jonnekin lämpimään. Siitä tulee jotakin, jota odotamme pitkinä työpäivinämme. Järjestämme meille aikaa, onnistumme taistelemaan vapaata töistä. Odotamme. Kajon koko olemus piristyy oitis, hänestä näkee, että tuleva matka merkitsee hänelle juuri niin paljon kuin toivoinkin. Suukotan häntä iltaisin ja kerron, että ei mene enää kauaa, että pääsemme nauramaan hiekkaa varpaitten välissä ja tuuli hiuksissamme. Kajo kietoo kätensä vyötäisilleni ja painaa päänsä rintaani kuin toivoisi voivansa sulautua siihen, aivan kiinni minuun.

Lähtömme päivänä Kajo ei ole saada unta laisinkaan.
”No kun tämä on niin uutta! Aivan kuten silloin teininä!”

Niin, teini-iässä yksi parhaista muistoistamme yhdessä oli koko perheen lomamatka. Noustessamme koneeseen ajattelen sitä, että edellinen kerta lämpimässä maassa oli totta tosiaan teini-iässä. Miten kauan siitä onkaan, miten paljon sen jälkeen on tapahtunut.

Me olimme silloin tavattoman onnellisia, mutta aivan eri tavalla kuin nyt. Nuoruus ja into eivät ole vieläkään kuolleet Kajossa, hän on yhä sama kiiltäväsilmäinen poika, joka tarraa innoissaan veljensä hihaan. Minä kasvoin jossain välissä aikuiseksi, mutta Kajo on aina ollut Kajo, hän ei ole oikeastaan koskaan elämässään muuttunut vähääkään. 

Teineinä ulkomaanmatka oli yksi ensimmäisistä muistoistamme yhdessä. Emme olleet ehtineet olla pitkään toistemme kanssa sillä tavalla kuin olemme sen jälkeen olleet. Suostuimme dramaattisesti omaan huoneeseen, voi mikä harmi se olikaan, että muu perhe nukkui meistä erillään. Sotkimme lakanat monta, monta kertaa. Toisin kuin kotona, saimme olla rauhassa kahdestaan. Palo, jota tunsimme toisiimme, oli ennennäkemätöntä. Jos olisin yrittänyt laskea, montako kertaa silloin harrastimme seksiä vuoroin ammeessa, vuoroin hotellihuoneen sängyllä, olisin mennyt sekaisin laskuista.

Silti rakkain muistoni siltä matkalta on merenrannalla. Me uimme paljon, vietimme aikaa koko perheen kanssa. Rannalla Kajoon tarrasi jokin suuri hyönteinen, niitä oli alueella jonkin verran. Kajo meni täydelliseen paniikkiin, hän oli jo silloin valtavan herkkä. Minä olen aina ollut ennen kaikkea hänen isoveljensä. Muistan, kuinka rennoin ottein irrotin hyönteisen hänen olaltaan ja vein sen mahdollisimman kauas hänestä. Pitelin häntä pitkään sylissä, silittelin ja kuiskin, ettei hätää ollut. Kun hänen itkunsa viimein lakkasi ja silittelin hänen kyynelten kastelemia poskiaan, me menimme yhdessä uimaan. Olimme löytäneet rannalta jo aikaisemmin pienen luolan, joka oli kuin sadusta. Sinne saattoi uida hetkeksi katseilta piiloon. Vein Kajon sinne, huolehdin, että hänellä on kaikki hyvin. Hän oli raukea ja hellä paniikkinsa jäljiltä ja hän kävi kuumempana kuin aikoihin. Muistan, millaisella intohimolla hän painautui minua vasten, suuteli niin ahnaasti, että miltei hukuin. Merivesi oli lämmintä, Kajo oli kiihkeä ja hamusi kaulaani ahneesti.

Me saavumme perille yöllä. Aikaero on vain muutaman tunnin, mutta meitä väsyttää ja pääsemme taksilla suoraan hotellille. Suurkaupungin kirkkaat valot piirtävät neonvärisiä raitoja Kajon kasvoihin, ja hetkessä tunnen, kuinka vatsaani vihloo. Kajolla on kaunis, pitkä nenä ja pitkät, valkeat ripset. En voi lakata tuijottamasta häntä, hän näyttää niin herkältä, että tämä hetki voisi olla unta.

Hotellihuoneessa kaadan Kajon oitis sänkyyn. Emme ehdi edes riisua ulkotakkeja, kun olen jo suutelemassa häntä. Matkaväsymys tekee liikkeistäni hieman huolimattomia, kosken häntä nopeasti ja kiihkeästi kuin meiltä loppuisi kaikki aika maailmassa.

”Mmhh…” Kajo kiemurtelee ja henkäilee allani, hän on aina yhtä luonnollinen. Kun hän kokee nautintoa, hän antautuu sille täysin. Se muuttaa hänen jo ennestään herkän ja hauraan olemuksensa joksikin niin toismaalliseksi, etten saata uskoa hänen olevan todella olemassa siinä minun allani. Punoittavat posket, raollaan oleva suu ja raukeat silmät. Erektioni tykyttää niin kovana ja vaativana hänen reittään vasten, että miltei halkean.

”Kajo…”
”Pane minua.”

Hänellä on aivan liikaa vaatteita. Riisun takin, liivin ja pitsipaidan sellaisella kiihkolla, että napit miltei repeävät. Miten jonkun iho voi polttaa minua näin, miten voin haluta jotakuta tällaisella vimmalla. Hän on jo kovana, kun kiskon hänen housunsa pois. Henkäisten hän painaa kaluaan kättäni vasten suukottaen samalla kaulaani, janoten minua koskemaan itseään. 

”Ah… hei, rakas, haluatko, että menen sisääsi?”
”Ei tänään”, Kajo kuiskaa ja suukottaa poskeani, ”kiitos baby.”
Nyökkään lempeästi ja painan huuleni hänen kaulalleen. Tiedän, mitä tehdä saadakseni hänet huutamaan. Tänään en tahdo olla hellä, minussa liekehtii, en pysy nahoissani, tahdon vain panna häntä niin kovaa kuin koko kehoni pystyy. Kosken häneen sellaisella vimmalla, että hikipisarat putoilevat otsaltani. Kajo on aina luonnollinen, hän ei peittele mitään. Kun häntä rakastelee, hän on se, joka sisimmässään on. Pohjattoman intohimoinen ja heittäytyvä.

Kajo on aina kovaääninen tullessaan. Ja muutenkin. Se saa minusta irti jotakin eläimellistä, en pysty peittelemään sitä, niin vastustamaton hän on. Hän huohottaa raskaasti minua vasten ja nykii tukkaani kuin palauttaakseen itsensä tähän maailmaan. Hän kurottaa suukottamaan minua useasti, hän on niin pieni ja herkkä ja kiitollinen. Voi rakas. Painun kovana häntä vasten ja suutelen.

”Sinun vuorosi”, hän kuiskaa vasten niskaani.
”Mennäänkö suihkuun? Tarvitsemme pesun, ja…” Puren huultani. ”Otatko minut suuhusi?”
”Baby, ei sinun tarvitse kysyä”, hän sanoo ja suutelee minua kovaa, paljon aiempaa ahneemmin, kuin ei malttaisi millään irrottaa. Nälkäinen pieni eläin. Olen niin kovana, että miltei sattuu.

Suihku on tilavampi ja tyylikkäämpi kuin kotonamme, ja silti Kajo painautuu aivan minua vasten kuin tila loppuisi kesken. Hän jatkaa suutelemistani niin, etten ole saada henkeä. Tartun häntä leuasta, kohotan hänen päätään hivenen. Hymyilen.

”Mmh, kuka on minun hyvä poikani? Olet niin taitava…”
Kajosta pääsee henkäys. Hän kohtaa katseeni ja työntää lantiotaan omaani vasten. Suihku on jo kastellut meidät, Kajo sipaisee märkiä suortuviani.
”Minä olen”, hän kuiskaa. Tartun häntä hiuksista. ”Olen ihan mitä vain sinulle.”
Ohjaan hänen päänsä haaroihini.

Tämä ei koskaan lakkaa tuntumasta siltä kuin sukeltaisin syvälle veteen. Tiedän, että olen uppoamassa, annan itseni tehdä niin, ja silti nykäisy pinnan alle hätkähdyttää minua joka kerta. Kaiken tämän intiimiys pelottaa minua edelleen. Olen hänen suussaan. Hänen, jota rakastan enemmän kuin rakastan koko maailmaa. Minun likainen olemukseni hänen pideltävissään. Jokin siinä raastaa minua niin, että nautinnolla kestää hetki asettua kehooni.

Mutta kun se saapuu, se ei kysy lupaa. Hän todella on taitavin koskaan, kaikki muu katoaa ympäriltä, kun hän pitää minua suussaan. En kuule suihkua, en käytävästä kaikuvia ääniä, hädin tuskin edes ymmärrän olevani kastunut. On vain Kajo, hänen pehmeät huulensa kalullani ja kaikki se, mitä hän saa minut tuntemaan.

Tulen tällä kertaa hänen suuhunsa, ja nielee kaiken huoletta. Hän jopa nuolee kaluni päätä, puhdistaa minutkin. Hän katsoo minua samalla silmiin. Olen täysissä tuskissa joka kerta, kun hän tekee minulle näin. Hän nousee ylös pyyhkien suupieliään ja nuolee sitten jokaisen sormen huolellisesti siinä minun katsoessani.

”Teet tuon aivan tahallasi.”
Kajo nauraa kevyesti kuin nuori tyttö.
”Mmhm, aijaa, niinkö?”
Läimäisen häntä kevyesti takapuolelle.
”Lutka.”

Kajo kietoutuu minua vasten ja laittaa suihkun päälle. Seisomme siinä pitkään ja vain pitelemme toisiamme, annamme hengityksen tasaantua.

Jopa toistemme kuivaaminen on nautinnollista hänen kanssaan. Minun tukkani on aina yhtä mahdoton ja massiivinen, ja hän pörröttää sitä saamatta sitä kokonaan kuivaksi. Minulle tällaiset hetket, kun voimme vain arkisesti koskea toisiimme valtavan mielihyvän yhä asuessa kehoissamme, ovat jotakin korvaamatonta.

Hotellihuoneen sänky on suuri ja lakanat juuri niin pehmeät ja puhtaat kuin toivoinkin. Kajo on suihkunraikas ja lämmin minun kaapatessani hänet kainaloon. Suukottelen häntä pitkään. Hän vetää peiton päällemme ja hengittää rauhassa rintaani vasten.

”No, mitä haluat tehdä huomenna?” kysyn.
”Rakastella?”
”Höpsö, mitä muuta kuin sitä?”
Kajo nauraa. Minua ottaa vatsanpohjasta asti.
”Kierrelläänkö vain ympäriinsä? Tutkitaan paikkoja. Ja mennään illalla sinne merenrannalle, jossa minä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että minä ihan oikeasti rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
”Mitä!”
”Niin! Olinhan minä ihan umpirakastunut jo ennenkin, mutta se oli erityinen reissu. Jotenkin se, miten hellä olit, kun otit sen ötökän pois hiuksistani ja veit minut rauhassa kahdestaan syrjempään… Ah, sinussa oli jotain tosi TOSI isovelimäistä silloin. Silloinkin. Ainahan sinussa on.”
”Onneksi kukaan ei ole kuulemassa tätä keskustelua.”
Kajo kikattaa jälleen.
”Ehkä niin!”
”Olen niin onnellinen, että sanoit noin. Se reissu oli… se tuntui niin tärkeältä. Me saimme ensi kertaa olla aivan rauhassa kahdestaan, pääsimme livahtamaan perheen katseen alta monesti.”
”Ja sinä olit NIIN kuuma aurinkolaseissa ja shortseissa!”
”Ääh, pitäisikö ottaa se look uusiksi…”
”Kysytkin vielä! Reissu-Ilta. Voiii minun isoveljeäni. Olet niin söpö.”
”Äh lopeta, alan itkeä kohta.”
”Itke vain, rakastan sinun kyyneliäsikin.”

Kajo kiepsahtaa nauraen päälleni ja suukottelee minua joka paikkaan, johon ylettää.
”Miten me maltamme nukkua?”
”Hyvin maltamme. Etkö tunne, kuinka raajasi alkavat painaaaa… väsyttääää niin kovinnn…”
”Yritätkö hypnotisoida minua?”
”Ehkä.”
”Eikö veli halua, että kiepun tässä päälläsi!”
”Veli haluaa, että sinä nukut yösi hyvin, niin jaksamme huomenna kiertää koko kaupungin.”
”Mutta kun panettaa vielä.”
”Ei muru, nyt unille.”
”Äääää!”
”Olet ihan mahdoton tiedätkös!”
”Tiedän!”
”Höpsö.”

Nappaan Kajon tiukasti kainaloon ja suukotan hänen märkää päätään.
”Otan vielä yhden kuvan Valvelle, sitten mennään nukkumaan!”
”Laita sitten perhechattiinkin, että ollaan hengissä ja huomenna valloitetaan kaupunki.”
”Hehe, laitanko tämän kuvankin sinne…”
”No älä nyt hitossa. Tai no. On tuo aika söpö. Mutta silti”, mutisen.
Kajoa vain naurattaa.
”Hyvää yötä, rakas.”
”Kauniita unia.”

Seuraava päivä alkaa niin idyllisesti kuin toivoimmekin. Syömme hotelliaamiaista kaikessa rauhassa, näytämme pariskunnalta kaikkien muiden silmissä. Puemme mahdollisimman fiinisti päällemme ennen kuin lähdemme kaupungille, Kajo on jälleen niin kaunis, että sattuu. Saamme aurinkoisen päivän, jonka käytämme turistikohteiden ja ostoskadun kiertelemiseen. Otamme polaroidilla yhteiskuvia ja kuvia toisistamme suurten patsaiden edessä, koristeellisella sillalla ja kävelykadulla. Vanhempi mies vislaa meille, kun pysähdymme sillankaiteelle suutelemaan ja katsomaan maisemia. Me vain villiinnymme siitä enemmän. Suuri joki ja silta unohtuvat, kun maistan Kajon huulia.

Käymme pitkällä kaavalla syömässä. Jo yhdessä päivässä näen muutoksen Kajon olemuksessa. Hän hymyilee eri tavalla. Kun Kajo lusikoi pestopastaansa, hän hymyilee joka väliin. Kaikki hänessä säkenöi aivan eri tavalla kuin kotona. Hän saattaa aivan yllättäen sipaista minua poskesta, ottaa minua kädestä tai suudella minua keskellä katua. Täällä olemme muille vain kaksi miestä, jotka ovat polttavan rakastuneita toisiinsa.

Hyvä. Tätä minä hänelle halusinkin. Hetken hengähdystä ainaisesta piilottelusta ja uupumuksesta. Kajo on onnellinen ja pirskahteleva kuin lapsi, joka pääsee huvipuistoon. Rakastan katsella häntä sellaisena.

Auringon laskiessa menemme vihdoin rannalle, jossa vietimme lähes koko loman teini-iässä. Samat tuulen pieksämät dyynit, samat vedestä kohoavat kalliot ja vaativana, mutta lempeänä lyövät laineet. Yö alkaa saapua, rannalla ei ole enää useaa ihmistä. Yksi pariskunta ja yksi lapsiperhe. Kajo riisuu ongelmitta ja juoksee nauraen veteen.

Minä en enää vanhemmiten välitä uimisesta samalla tavalla, mutta riisun silti vain, jotta saisin nostaa Kajon vedessä syliini ja pidellä häntä. Kajo kietoo kätensä kaulalleni ja nauraa yhä.

”Olen niin onnellinen!”
”Niin minäkin. Sinun näkemisesi noin onnellisena tekee minutkin iloiseksi.”
”Uidaanko meidän lapsuutemme salaiseen luolaan?”
”Salainen luola, oi jessus mikä klisee.”
Kajo mätkäisee minua olkaan.
”Anna minun romantisoida elämäämme!”
”Tyhmä. Tyhmä rakas.”
”Itse olet.” Kajo näyttää minulle kieltä ja hyppää sylistäni veteen. Hän on edelleen nopeampi uimari, vaikka minä olen fyysisesti häntä vahvempi. Pärskin hänen perässään kahden kallion väliin.

On hätkähdyttävää, miten samanlaisena pieni luola kallioiden välissä on pysynyt kaikki nämä vuodet. Yli kymmenen vuotta, ja yhä kalliot tiputtavat pieniä pisaroita veteen. Veden raja on pysynyt samana, vesi ulottuu vyötäisille. Kallioon pääsee nojaamaan, ja hämärässäkin erotan, kuinka Kajo hymyilee minulle kutsuvasti. 

Yli kymmenen vuotta.
Mikään ei ole muuttunut.
Minä rakastan häntä edelleen eniten koko maailmassa.

Hetkemme luolassa on yhtä täynnä latausta kuin nuorempanakin. Kajon iho tuoksuu merivedeltä, hänen huulensa ovat pehmeät ja kosteat ja kaikki hänessä tihkuu silkkaa janoa. Minä en välitä, että tavaramme jäivät vartioimatta, en välitä, vaikka joka ikinen ihminen näkisi ja kuulisi.

Seksin jälkeen Kajo roikkuu kiinni kaulassani ja huohottaa. Hänellä riittää aina virtaa mihin tahansa.
”Veli… Kiitos, kun toit minut tänne.” Kajon ilme on tavanomaista vakavampi. Hänen koko olemuksessaan on aina tiettyä melankoliaa, joka saa minut näkemään hänet vain entistäkin kauniimpana.
”Olen tosi onnellinen siitä, että saamme olla täällä kahdestaan ihan kokonaisen viikon”, sanon hiljaa ja silitän Kajoa poskesta. ”Me ansaitsemme pienen hengähdystauon.”
”On ollut tosi kiva päivä. Ja lämmin.”
”Huomenna minä ostan sinulle kivoja asioita.”
”Minun sugardaddyni…”
”LOPETA olen sinun veljesi!”
Kajo vain nauraa vasten kaulaani.
”Aivan”, hän sanoo hellästi ja suutelee minua.
”Ei mutta ihan oikeasti. Lellin sinut niin piloille, että koko muu perhe voi sitten taas valittaa kuinka käytän koko palkkani sinuun.”
”Voimmehan me leikkiä, että se oli minun niin sanottu ’poikaystäväni’.”
”Minä tahdon kaiken kunnian. Ei mitään mielikuvitusleikkejä, me olemme täällä unohtamassa sen, miten paljon meidän täytyy valehdella joka päivä. Minä rakastan sinua kaikkein eniten. Anna minä näytän sen. Hemmottelen sinut pilalle.”

Hetken minä vain pitelen Kajoa sylissäni ennen kuin uimme takaisin rantaan. Kaikki tavaramme ovat tallella, ranta on tyhjä ja märkä hiekka jalkojemme alla jo hivenen kylmää. Auringosta on jäljellä pelkkä oranssi aavistus taivaanrannassa. Tunnen, kuinka yö alkaa laskea helmojaan yllemme. Kauempaa erottuu muutama kitulias puu ja hotellien hehkuvat valot. Kiedon kauluspaitani Kajon harteille ja suukotan hänen vielä märkää kaulaansa. Kajo nojaa minuun luottavaisesti, pitää käsiään vyötäisilläni.

”Arvaa mitä minä nyt aion”, Kajo kuiskaa kohdaten katseeni.
”No? Jos työnnät minut veteen ja aloitat vesisodan, niin tiedätpähän häviäväsi.”
”En! Odotas.”

Kajo juoksee vasten aaltoja ja hetken kuvittelen, että hän sukeltaa vielä niiden sekaan. Sen sijaan hän pysähtyy aivan rantaan ja kääntää katseensa horisonttiin.

”Minä rakastan tätä miestä!” hän huutaa merelle. ”Rakastan häntä! Ja haluan, että koko maailma tietää sen!”
Kajo kääntyy katsomaan minuun päin ja virnistää. Minua itkettää.
”Minä rakastan minun veljeäni!”

Kajo nauraa yhdessä aaltojen kanssa, enkä kykene katsomaan häntä pitempään ilman kyyneliä poskillani. Yöhön taittuvassa illassa hän näyttää juuri niin utuisen kauniilta ja tavoittelemattomalta kuin on aina ollutkin. Kahlaan rannalla hänen viereensä, tartun häntä vyötäisiltä ja annan hänen sulaa syleilyyni. Suutelemme, kun meri nielaisee auringon viimeisen oranssinhohtoisen kaistaleen. Meillä ei ole kiire minnekään.

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Huoli

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kaksi tuntia, eikä Kajosta ole kuulunut sanaakaan. Ravaan eteisen ja olohuoneen väliä ja haron hiuksiani niin, että niitä sinkoilee joka puolelle. En saa henkeä, en saa henkeä, miksi hitossa hän ei vastaa? Kaksi tuntia. Hän lupasi ilmoittavansa tasatunnein.

Toisaalta. Onhan hän voinut uppoutua hauskanpitoon niin, ettei ole ymmärtänyt katsoa kelloa. Sitähän minä nimenomaan haluan; että hän nauttii olostaan ja tekee kaikkea sellaista, joka saa hänet nauramaan onnesta.

Ja sitten. Toisaalta. Joku on saattanut houkutella hänet mukaansa, kehunut ja silitellyt ja ollut niin lähellä, ettei hän ole osannut kieltäytyä. Kenties joku on juuri nyt tekemässä hänelle pahaa, enkä voi auttaa täältä käsin. Puristan tukkaani niin, että sattuu.

Tämä on meidän pieni kokeemme. Yritämme opettaa Kajolle, kuinka kieltäytyä ja pitää puolensa. Hänen työkaverinsa tahtoivat lähteä viettämään perjantai-iltaa yhdessä, ja minä kannustin häntä menemään mukaan. Tahdon, että hän oppii pitämään hauskaa niin, että hän osaa pitää puolensa. Jättäydyin tarkoituksella pois, jotta Kajo ei aina vain turvautuisi minuun vaan oppisi puolustautumaan itse.

Olen vasta viimeaikoina alkanut ymmärtää, miten syvällä Kajon miellyttämisenhalu on hänessä. Hän on kertonut minulle, kuinka erossa viettäminämme vuosina hän on päätynyt ties kenen mukaan muistamatta mistään mitään. Hän on löytänyt kehostaan jälkiä, joiden syntyperästä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kyllä minä tiedän. Olen nähnyt, mitä se tekee hänelle. Kohtaukset. Muljahtelevat silmät ja tärisevät raajat. Kajo on täydellisen irti tästä maailmasta, hän nauraa ja itkee kuin lapsi ja tuntuu suurimman osan ajasta elävän vain päänsä sisällä. Hän katselee minua ja kikattelee, ei tunnu ymmärtävän mitään mistään muusta, mitä tapahtuu. Hän on lähes maaninen, ja minä en voi antaa tämän jatkua näin. Siksi hän on tänään baarissa. Jotta hän oppisi vetämään rajoja kaikkialle pirskahtelevaan olemukseensa.

Kun kello alkaa lyödä kaksitoista, Kajo on ollut neljä tuntia vastaamatta puhelimeen. En pysty enää. Soitan siskollemme ja yritän vetää syvään henkeä. Olen purrut kaikki kynnet rikki ja repinyt hiuksiani, mutta Kajo ei vastaa.

”Valve! Kajo… Kajo on…”
”Onko jotain sattunut?” Siskon ääni on hädästä kankea.
”En tiedä! Apua, hän… Hän lähti baariin. Ja hän ei vastaa. Minua pelottaa. Voitko tulla tänne, en pysty olemaan, ahdistaa, voi helvetti mitä jos hänelle on sattunut jotain…”
”Ilta. Hei. Odotas. Missä hän on?”
”En tiedä!”
”Eikö hän kertonut?”
”No ei!”
”Voi perkele. Odota. Viisitoista minuuttia ja olen siellä.”

Kun Valve saapuu, minä osaan enää vain itkeä sohvalla. Valve keittää meille teetä ja kietoo harteilleni viltin.

”Ilta hei, sinun pitää rauhoittua. Tästä ei tule muuten mitään.”
”Olen antanut tämän tilanteen riistäytyä ihan käsistä… Jos häneen sattuu, en anna ikinä itselleni anteeksi.”
”Hei, nyt oikeasti. Olen myös ihan helvetin huolissani, mutta tämä ei ole sinun vikasi. Et voi syyttää itseäsi siitä, ettei meidän veljemme osaa puolustaa itseään.”
”Olen hakannut häntä!”
”Jep, ja se oli vitun perseestä, mutta juttu on nyt se, että sille ei voi enää mitään. Nyt sinun täytyy vain keskittyä siihen, että olet hänelle hyvä ja pistät hänet ruotuun.”
”Valve. Sinuakin hermostuttaa ihan yhtä lailla.”
”Mmmhhm!!”
”Rupeat aina huutamaan ja kiroilemaan, kun sinua ahdistaa.”
”No hitto vähemmästäkin, veljemme on varmaan jossain saatanan ojanpohjalla juuri nyt.”

Hetken me vain hengitämme syvään. Itkettää edelleen, kyyneliä putoilee poskilleni yrittäessäni siemailla Valven keittämää teetä. En maista mitään, huoli vääntää minut kasaan.

”Miten teillä oikeasti meni siellä terapeutilla?” Valve kysyy hiljaa.
”En tiedä. Hänen mielestään Kajo on täysin mukautuvissa ja hänen tunteensa minua kohtaan ovat käytännössä harhaa. Hän on niin mukautuva, että sekoitti teini-iässä minua kohtaan tuntemansa ihailun romanttiseen rakkauteen, koska minä janosin häntä. Pelottaa niin helvetisti. Tiedätkö, Valve…” Ääneni hiipuu tuskin kuuluvaksi. ”Tämä kaikki on sitten kuitenkin aina vaan minun päässäni.”
”Ilta… hei…”

Valve hivuttautuu aavistuksen lähemmäs sohvalla, laskee mukinsa pöydälle ja avaa syliään.
”Tänne.”
”Oikeastiko?”
Reipasta nyökyttelyä. Kiemurtelen varoen Valven syliin, sisko kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa.
”Senkin idiootti, kai sinä tiedät, että rakastan sinua?”

Purskahdan uudelleen itkuun. Kyyneleet ovat kuumia eivätkä anna armoa.
”Ei, en tiedä”, nyyhkytän. ”Vaikka kuinka keskustelimme ja olemme voineet lähentyä uudelleen, en minä tiedä sitä…”
”I mean, olethan sinä ihan perseestä suurimman osan ajasta kuten sisaruksilla on tapana olla. Mutta olet myös välittävin ihminen, jonka tiedän. Kannat niin hirmuisesti huolta ja rakkautta tuossa sydämessäsi, vaikket aina ihan osaa näyttää sitä. Arvostan sitä tosi paljon, ja niin arvostaa Kajokin. Toivon, että tiedät sen. Sinun perheesi ihan tosi rakastaa sinua, Ilta. Ei sinussa ole mitään vikaa. Tänne sieltä, anna minä paijaan tuota takkutukkaasi kun kerrankin huvittaa. Ei sitten tule toistumaan.”

Painun Valven yhtäkkisestä rakkaudenpuuskasta kerälle, annan hänen pörröttää tukkaani ja pidellä minua. En muista meidän koskaan olleen fyysisesti läheisiä pientä painimista ja tönimistä lukuun ottamatta. Olen kankea ja vaikeasti siinä hänen pideltävänään, mutta se ei haittaa häntä, hän painaa päänsä omaani vasten.

Minä vain itken siinä ja annan siskoni silittää tukkaani. Jokin hänen hellyydessään on minulle liikaa. Kajo on kadoksissa ja hajalla, ja kaikkien näiden vuosien jälkeen oma siskoni sanoo rakastavansa minua. Olen aina rakastanut Valvea, ihan aina. Hänen lyhyttä pinnaansa ja viiltävää kieltään. Hänen teräviä huomioitaan ja pitkiä, älykkäitä saarnojaan. Rakastan häntä ja olen kaiken tämän aikaa pelännyt menettäväni hänet sille, että rakastan veljeämme toisella tavalla. Valve on kantanut salaisuutta puolestamme, ja olen siitä hänelle valtavan kiitollinen.

”Ilta. Kajolla on varmasti kaikki kunnossa. Ehkä hänen puhelimensa on jäätynyt.”
”Kajo lataa luurinsa aina, kun lähtee jonnekin.”
”Mutta kyllähän noille nyt sattuu kaikenlaista." Valve pudistelee päätään. "Kajo on kehittynyt viimeaikoina. Aina, kun näemme, hän on tuntunut olevan täynnä virtaa. Hän on toki ihan pihalla ja rikki edelleen, mutta näen tietynlaista voimistumista hänen olemuksessaan. Vihaan sanoa näin, mutta te teette hyvää toisillenne. Keep it up. Noin. Nyt se on sanottu eikä minun tarvitse sanoa sitä enää koskaan.”
”Valve, nyt sinä ihan oikeasti vain itketät minua kokoajan lisää.”
”En ajatellut ottaa tavaksi.”
”Rakastan sinua. Idioottisisko.”
”Idioottiveli.”

Valve pörröttää tukkaani vielä kerran ennen kuin vetäydyn omalle puolelleni sohvasta ja nappaan teemukin jälleen käteeni. Kyyneliä olisi vielä itkettäväksi. Vilkaisen puhelimeni näyttöä. Ei mitään uutta.

”Ei jumalauta, minä tulen kohta hulluksi. Miksi hän ei vastaa? En anna ikinä itselleni anteeksi, jos jotain käy.”
”Tälle on jokin luonnollinen selitys, ihan varmasti on. Nyt istut siihen ja puhut kanssani. Jutellaan ihan mistä vaan.”
”Se terapeutti oli oikeassa.”
”Niin missä asiassa?”
”Kajon tunteista. Kaikki tosiaan on varmasti vain sen ansiota, että minä rakastan häntä. Hän halusi olla minulle hyvä ja nyt hän on omaksunut sen koko identiteetikseen.”
”Sinä ammut itseäsi nilkkaan, jos rupeat miettimään tuota. Sinuna en ajattelisi sitä. Hän on kanssasi. Eikö se riitä?”
”Se riittää. Se on kaikki, mitä koskaan halusin. Minua vain pelottaa, että tämä on jonkin manipulaationi tulosta ja oikeasti hän haluaisi olla jossain missä tahansa muualla. Opiskelemassa. Pitämässä hauskaa. Ei panemassa veljeään ja pesemässä tämän hikisiä sukkia.”

Hetken Valven ilme on täynnä jotakin niin raskasta, etten saa siitä kiinni. Sisko huokaisee, ristii jalkansa. Hänellä on metsänvihreät villasukat, samaa sävyä kuin hänen tukkansa.

”Kuulehan. Sinä tarvitset terapeutin.”
”Ai, sori, hei, ei ollut tarkoitus vain kaataa kaikkea paskaa niskaasi. Anteeksi. Voidaan puhua jostain muusta.”
”En minä sillä. Sitä vaan, että murehdit asioita sillä mitalla, ettei se ole yhtään tervettä. Ja muutenkin. Olet aina ollut ihan hiton repressoitunut.”
”Yeeaah, I know. Mutta olen tullut kyllä paremmaksi asioiden käsittelyssä. Voitko uskoa, että Kajon terapeutti totesi minun itsereflektioni pelaavan.”

Valve purskauttaa teetä leualleen.
”Että MITÄ! Olikohan se ihan kunnossa?”
Nauramme molemmat.
”No sitä minäkin. Että kai tämä sitten jotenkin on alkanut toimia, hah.”
”Mitähän sinä sille sanoit, että se sai sinusta tuon käsityksen…”
”Osoitin ymmärrystä Kajon tilannetta kohtaan. Ja itseäni ja omaa rooliani tässä kaikessa. Olen kyllä hyvin tietoinen siitä, mitä teini-iässä pahoinpiteleminen aiheuttaa toiselle.”
”Aa, te puhuitte siitä.” Valven ääni madaltuu kuten aina meidän puhuessamme siitä.
”Siitäkin.”
”Ei mutta. Olet sinä ihan oikeasti kehittynyt ihan hirveästi. Muistan, kun paiskoit ovia, huusit ja käskit kaikkien painua helvettiin suurin piirtein joka päivä. Olit ihan kamalan vihainen. Tajuanhan minä nyt, mistä se johtui.”
”Olen siitä ihan hirveän pahoillani myös sinun, isän ja äidin takia.”
”Me tiedämme sen kyllä. Äiti ja isä rakastavat sinua.”
”Tiedän. Ja minä heitä.” Niiskaisen. ”Olen tainnut aiheuttaa tosi paljon huolta.”

Tuijotan käsiäni. Aiempaa kapeampia ranteita, jälkiä, jotka jäävät niiden sisäsyrjään piiloon. Olen pelännyt elää, mutten ole uskaltanut kuollakaan. Kaikkein vähiten olen kyennyt kohtaamaan itseäni.

”Porukat ovat sellaisia. He varmaan hautaan asti katsovat, että sinä nukut ja syöt ja juot ja niin edelleen. Isä kyselee sinusta kokoajan.”
”Äh, voi isäpappa, pitää tulla moikkaamaan taas.”
”Tulkaa molemmat.”
”Oijoi, siitä tulee kivaa.”
”Voi perse.”
”Jepjep.” Huokaisen. ”Valve. Hei. Kiitos.”
”Mistä?”
”Tästä. Ja siitä, että tulit.”

Olemme juuri aikeissa avata uutta keskustelua, kun ovi kolahtaa. Jätän teen ja viltin sikseen ja harpon eteiseen. Kyyneliä putoilee poskilleni, sydän hakkaa niin, että kaikuu. Kajo kävelee sisään kimaltavassa mustassa paidassaan ja korkeavyötäröisissä housuissaan. Hänen kasvonsa kiiltävät vain aavistuksen. Minä syöksyn halaamaan häntä niin, että jalkani miltei pettävät. Itken hänen olkaansa hillittömästi.

”Kulta rakas missä sinä olit… Olin varma, että… että sinä…”
”Voi ei Ilta, hei, mikä on? Mikä on? Olinko liian kauan poissa?”
”Ei kun sinä et vastannut ja minä pelkäsin että sinä –”
”Rakas, vedä henkeä, nyt en saa mitään selvää.”
”Sinä et… vastannut. Pelotti. Että jotain on sattunut.”
”Minun puhelimeni meni pimeäksi, akku loppui. Unohdin ladata sen, kun oli niin paljon tekemistä päivällä.”

En pysy enää pystyssä, nyyhkytän siinä häntä vasten enkä saa henkeä. Kajo ohjaa minut sohvalle riisumatta edes kenkiään ja huomaa Valven.
”Huh, onneksi sinulla oli kaikki okei. Meillä oli täällä kriisikokous, moi vaan. Voinkin tästä lähteä. Ilta tarvitsee sinua nyt”, Valve sanoo. ”Hän on ollut huolesta suunniltaan. Hän oli ihan varma, että sinä olet ojanpohjassa.”
”Voi ei rakas”, Kajo sopertaa. Hän kietoutuu koko vartalollaan minua vasten ja silittelee, mutta en millään saa kyyneliä loppumaan. ”Olet tosi kultainen. Hei. Minulla ei ole mitään hätää. Tällä kertaa osasin jopa sanoa ei parille miehelle, ja he kunnioittivat sitä, voitko uskoa! Muru kuuletko sinä?”
”Hei, tuota. Minä tästä lähden. Pitäkää huolta toisistanne, okei?”
”Kiitos kaikesta, Valve! Nähdään”, Kajo huikkaa Valven perään ennen kuin ovi kolahtaa.

Kajo nostaa minut istumaan ja silittelee kyyneliäni, jotka vain virtaavat puroina hänen sormilleen.
”Olet ihan paniikissa, voi pieni”, Kajo kuiskaa ja vetää minut lähemmäs. Hän suukottelee kyyneliäni, hän on niin lämmin ja läsnä ja rakastan häntä koko pienen olemukseni palolla. Hän on todellinen. Ja hengissä.
”Olitko oikeasti noin huolissasi?”
”Totta kai!”
”Kuulitko, mitä sanoin? Onnistuin sanomaan ei! Eikä mitään pahaa käynyt! Ainahan se ei mene niin nätisti, mutta… Mutta minulla on nyt kokemus siitä, että ihmiset voivat hyväksyä minulta kieltävän vastauksen.”
”Rakas…”

Haluaisin sanoa, että olen hänestä tavattoman ylpeä. Että hän taistelee niin urheasti joka päivä. Huoli purkautuu minusta voimakkaina kouristuksina, Kajo vain pitelee ja suukottelee minua pitkään. Me molemmat tiedämme, että kertoisin hänelle vielä tuhat kertaa, miten ylpeä olen hänestä ja miten paljon häntä rakastan.

”Olen tosi iloinen tästä reaktiosta, olet niin ihana. Miten olen koskaan ansainnut jonkun, joka välittää minusta näin kovin…”
”Ssh, älä sano noin.”
Kajo naurahtaa ja vie kätensä hellästi poskilleni. Tuntuu niin uskomattomalta, että hän on siinä. Elossa.
”Ei enää mitään hätää, olen tässä”, Kajo kuiskaa ja suukottaa minua. Kaikki minussa hajoaa siihen paikkaan. Vedän häntä lempeästi niskasta lähemmäs ja suutelen kovemmin.
”Nyt sinä tarvitset unta. Nukun niin kiinni sinussa, ettet pääse hetkeksikään unohtamaan, että olen tässä sinun kanssasi.”
Minusta pääsee itkunsekainen naurahdus.
”Hassu.”
”Rakastan sinua. Kiitos, kun huolehdit. Olet tosi rakas.”

Kajo kiskoo minut mukanaan makuuhuoneeseen. Hän koskee minua yhtä kuumeisesti kuin aina, mutta hänen liikkeissään on sellaista pehmeyttä, jonka vain alkoholi hänessä aiheuttaa. Hän tuntuu selvältä, puhe ei sammalla eikä hän haise alkoholilta, joten hänen on täytynyt juoda vain aivan vähän. Olen hänestä hirmuisen ylpeä senkin vuoksi. Hänen sormensa kiertävät kuumina kehollani, hetken lataus on aivan sietämätön. Kaikkia tunteita on liikaa, ne pirskahtelevat ympäriinsä. Kajo suutelee kaulaani enkä ole saada happea, kaikki tämä on niin suurta.

”Mmh… Hei, mitenkäs se nukkuminen…”
”Ihan kohta.” Kajo kikattaa. ”Ihan kohta…”

torstai 4. elokuuta 2022

Ensisäteet

Minun ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni on hän.

En tiedä, kuinka kauan niin on ollut, mutta kun menen nukkumaan, ajattelen hänen pehmeää ääntään ja kaikkia niitä asioita, joita hän tiputtelee huuliltaan noin vain. Hän saattaa ongelmitta kutsua minua kauniiksi tai ihmeelliseksi. Se saa minut täysin hämilleni, ja sitten hän nauraa kirkasta nauruaan ja silittää poskeani ja sanoo yhä vain uudelleen asioita, joita en ymmärrä, että minusta voi todella sanoa.

Olemme tavanneet vain muutamia kertoja, ja silti se tuttuus ja suoranainen hellyys, joka minussa syntyy hänen kanssaan, on jotakin täysin uutta ja häkellyttävää. Se on syvempää kuin mikään, mille keksin inhimillistä selitystä. En ymmärrä, kuinka olen hänen kanssaan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Mutta on myös muuta.

Kaikki ne ajatukset, jotka täyttävät minut, kun asetun hiljaa makaamaan pellavalakanoihini, hengitän hirsiseinien tuttua tuoksua ja tunnen, kuinka minussa sykkii. Ne ovat ajatuksia, jotka eivät ole koskaan tulleet luokseni tällaisina. Eivät näin lähtemättöminä ja väkevinä. Hänen kätensä, kun ne koskettavat minua ohimennen. Hänen tapansa nojata minuun, silittää minua, halata takaa päin ja sipaista poskea. Me koskemme toisiimme niin vaivattomasti, kaikki se tuntuu siltä kuin olisimme aina tehnyt niin.

Silti se tuntuu myös muulta. Joskus yksittäinen sipauskin yhdistettynä siihen, miten hän naurahtaa tai sanoo nimeni, saa koko kehoni muuttumaan. Olen aina täysin tietoinen siitä, miten veri pakkautuu haaroihini ja päässäni suhisee. Hän tekee sen minulle hetkessä, ja sekin tuntuu luonnolliselta ja silti niin ihmeelliseltä.

Minä tiedän, miten kylän miehet minut näkevät. Minä en ole koskaan ollut kenenkään seksuaalisten tarpeiden kohde, en ole ollut nainen, jota haluta. En ole ollut nainen laisinkaan, olen aina ollut tyttö, pieni ja hallittavissa. Joku, jonka itse punomia koreja voi säälien ostaa, joku, jonka ainaiselle hymylle voi nauraa mukana. Tyttö, jota ei voi ajatella seksuaalisesti. Tyttö, jolla on sieviä, mutta ei seksikkäitä vaatteita, tyttö, jonka kehoa ei voi edes ajatella, sehän olisi kuin ajattelisi lasta alasti eikä sellainen käy. Viaton. Pehmeä. Lempeä. Nieltävissä, ei koskaan pureskeltavissa.

Mutta minä olen seksuaalinen, olen aina ollut, minulla on aina ollut haluja. Kukaan ei kenties koskaan ole ajatellut minusta seksuaalisesti, mutta on iltoja, kun vien kädet pikkuhousuihini ja mietin, miltä se tuntuisi. Se, että joku tahtoisi koskettaa juuri minua. Ajattelisi näitä rintoja, tätä lantiota ja tuntisi leiskuntaa sisällään.

Mitä enemmän olen hänen kanssaan, sitä useammin ajattelen sitä, millaista se olisi, jos hän tahtoisi käydä päälleni ja painaa huulensa keholleni. Niiden täytyy olla kylmät, hänen huuliensa, sillä hänellä on aina kylmä. Miten säkenöivältä tuntuisikaan hänen suudelmansa lanteillani. Olen varma, että hän olisi kaikkea sitä, mistä olen koskaan unelmoinut kietoutuessani lakanoihini ja painaessani pääni mielihyvästä tyynyyn.

En ole koskaan ennen häntä ollut ihastunut naiseen. Kuvittelin aina, että olen joku, joka haluaa miehen, lapsia ja rauhaisan kodin metsän laidalta, mutta mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä omalta kuin ajatus hänestä. Olen aina rakastanut metsää enemmän kuin mitään, ja hän on metsä, metsä on hänessä ja hän siinä. Tietenkin minä rakastun vielä syvästi häneen, joka on yhtä minun suurimman rakkauteni kanssa. Minä tiedän, että mitä kauemmin olen hänen kanssaan ja annan hänen katsoa minuun mustilla silmillään, sitä varmemmin tulen häneen rakastumaan. Tunnen sen jokaisessa eleessä, joka katseessa ja sanassa. Hän hän hän. Annan ajatuksen vahvistua sisälläni. Painun selälleni vuoteelle, hivutan kättäni pitkin reittäni, kohti pikkuhousujeni saumaa.

Hetken ajattelen, että entä jos se olen vain minä – jos olen ainut, joka ajattelee tätä. Sitten muistan, miten hänen äänensä joskus taipuu päistään, miten hänen katseensa viipyilee minussa lempeänä ja silti niin janoisena. Miten hän jättää kätensä niskaani, kyljelleni, minne vain, kunhan vain saa pitää sitä kiinni minussa.

Suljen silmäni ja annan lämmön tulla. Miten hyvä minun on olla siinä, ajatuksessa hänestä.

maanantai 1. elokuuta 2022

Terapiassa

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kajon terapeutti on odottamaani räväkämpi keski-ikäinen nainen, jolla ei vastoin kliseisiä odotuksiani olekaan neliskulmaisia silmälaseja ja tiukkaa kampausta. Terapeutti on suoraryhtinen ja pienikokoinen, mutta hänen pukeutumisessaan on riemastuttavaa rentoutta. Kun hän ojentaa minulle kätensä, hän katsoo minua silmiin eikä hymyile sillä tavalla kuten kaupan kassa hymyilee. Naisen hymy on pidättyväisempi, miltei kuin haaste. Katson häntä tiukasti silmiin kätellessäni. Hän on paljon minua lyhempi, mutta hänessä on sellaista auktoriteettia, joka miellyttää minua heti. Vain jämäkkä ihminen voi pärjätä minun veljeni kanssa.

Istumme vieretysten sohvalle, joka on terapeutin punaista nojatuolia vastapäätä. Tila on viihtyisä, täällä on tekokukkia, mutta ei yhtään kliseistä mielenterveysjulistetta. En tiedä, mihin kuvittelin tulevani, yläasteen terveydenhoitajalleko? Vaikutelma tilasta on turvallinen. Vain Kajoa hermostuttaa niin, että hän hymyilee koko ajan ja sipaisee minun kättäni aina tilaisuuden tullen.

”No niin. Ilta. Sinusta onkin puhuttu, tervetuloa vain.”
”Kiitos.”
”Me kaikki tiedämme, miksi olet täällä.”
Onnistun vain hymähtämään.
”Kertoisitko aluksi, mitä teet työksesi ja millaista vapaa-aikasi on.”

Oh. Analyyttisempaa ja silti arkisempaa kuin luulin. Mikäs siinä, minä teen tämän Kajon vuoksi. Kajon otsalla on hermostunut ryppy, hän vilkuilee vuoroin minua, vuoroin terapeuttia.

”Olen töissä rautakaupassa, teen vuorotyötä”, vastaan. Selostan työtäni hetkisen, terapeutti vain nyökkäilee, tekee muutaman muistiinpanon. ”Vapaa-aikani menee enimmäkseen… No, Kajon kanssa.”
Kajo hymyilee. Hänestä näkee kauas, että hän on aivan toisessa maailmassa.
”Kajo onkin varmasti kertonut vapaa-ajastamme vaikka kuinka.”
”Toki. Halusinkin kuulla sinulta. Miten kuvailisit elämäänne tällä hetkellä?”

Kajo vilkuilee minua jatkuvasti, mutta minä pidän katseeni terapeutissa. Naisen katse on haaste. Ymmärrän pitäväni siitä. Terapeutti ei tee tätä ärsyttääkseen. Meillä on yhteinen tavoite, ymmärrän sen. Täällä pyritään tasan siihen, että minun pikkuveljeni voisi paremmin.

”Me olemme onnellisia. Yhdessä, siis. Minäkin koen, että olen alkanut saavuttaa tasapainoa elämässäni tässä pikkuhiljaa. Meidän menomme on aika tasaista, ei mitään hurjia hyppyjä suuntaan tai toiseen.” Hymähdän. ”Hah, apua, me taidamme elää aika normaalia avioelämää, siltä se varmaan näyttää. Paitsi että kumpikaan meistä ei osaa kokata.”
Terapeutti ei hymyile.
”Mutta Kajon vuoksihan tässä ollaan. Kajo ei… voi hyvin.”
”Ilta, miten sinä kuvailisit veljesi nykyistä terveydentilaa?”
”Kajo on hukassa. Veljeni on miellyttänyt muita niin kauan ja niin monella eri tavalla, että hänellä ei ole ollut vuosiin kunnollista käsitystä omasta persoonallisuudestaan. Kajolla on erilaisia kohtauksia ja hän myös dissosioi usein. Kajon pahimmat kohtaukset vaikuttavat koko hermostoon, hän nykii ja hänen silmänsä muljahtelevat. Monesti hän menettää kontrollin kehostaan täysin.”

Terapeutti nyökkäilee. En vieläkään kohtaa Kajon katsetta.
”Entä millaiseksi kuvailisit omaa rooliasi siinä kaikessa?”
Huokaan syvään. Tämän vuoksihan tässä ollaan.
”Minustahan se aika pitkälti johtuu”, hymähdän kuivasti. Kajo tarttuu minua kädestä. Huokaan. ”Se, miten käyttäydyin Kajoa kohtaan teini-ikäisenä ja vielä aikuisenakin, on iso ikävä rakennuspalikka tuossa kaikessa.”

Kajo puristaa kättäni jo lujaa. Hän vilkuilee terapeuttia lapsekkaan uhmakkaasti, aivan kuin vartioisi, ettei nainen sano ainuttakaan pahaa sanaa minusta. Se surettaa minua. Hän yrittää niin kovasti, vaikka ei tarvitsisi.

”Kajo. Saisinko puhua veljesi kanssa hetken kahdestaan?”
Kajo näyttää kauhistuneelta ja tarraa käteeni tiukemmin, mutta minä nyökkään ja hymyilen hänelle.
”Minulle käy”, sanon heti. Vilkaisen Kajoa kannustavasti. Katseeni viestittää hänelle, että ei ole mitään hätää.
”Voit odottaa aulassa.”
Kajo lähtee vastahakoisesti, silittelee kämmentäni ja rannettani vielä pitkään ennen kuin nousee ylös ja kävelee aulaan.

”Okei. Tilanne on tämä. Minun tulkintani mukaan Kajo on sekoittanut lapsuudessa tuntemansa veljellisen ihailun ja kunnioituksen romanttiseen rakkauteen teini-iässä, kun teidän välinne muuttuivat. Kajo on todennäköisesti sisäsyntyisesti sitä tyyppiä, joka miellyttää muita loppuun saakka, mutta hänen käytöksestään on tulkittavissa tiettyjä siihen elämässä iskostuneita jämähtäneitä malleja.”
On minun vuoroni nyökkäillä. Auts. Tässä sitä mennään. Suoraan syvimpään päätyyn.
”Kysyn suoraan – onko teitä rangaistu fyysisesti lapsena?”
Tuijotan naista hetken ja pudistan päätäni.
”Ei. Joskus melkein toivon, että olisi, sillä se selittäisi Kajon käytöstä. Mutta ei meitä ole.”

Terapeutti huokaa.
”Hän puhui siis totta. Minä epäilin, että Kajon vahvat defenssit suojelisivat häntä lapsuuden väkivallalta, mutta hän olikin oikeassa sanoessaan, etteivät vanhemmat lyöneet häntä.”
”Eivät lyöneet. Se olin minä, joka löin.”
Terapeutti kumartuu aavistuksen eteenpäin. Hänen katseensa ei tuomitse.
”Niin, sinä tosiaan löit häntä. Kuvailisitko, miten se alkoi ja kauanko se jatkui?”

Kauanko minä tosiaan satutin häntä? En kauaa. Muutaman vuoden. Mutta se riitti. Minä kuvailen sen kaiken terapeutille, mutta se puuroutuu päässäni, saa tajuntani tykyttämään.

”Ilta? Ilta. Kuuletko minua?”
”Anteeksi.” Pudistelen päätäni. ”Kajo ei taida olla perheessämme ainut, jolla on taipumusta dissosiointiin.”
”Kuulitko kysymykseni?”
”En, pahoitteluni.”
”Löitkö sinä Kajoa koskaan enää sen jälkeen, kun suhteenne luonne muuttui?”
”Löin.” Huokaan syvään. Minun tekisi mieli painaa pää käsiin ja itkeä, mutta en voi. Olen aikuinen mies, joka osasi kymmenen vuotta sitten käsitellä tunteita vain purkamalla ne muihin. Ei enää. Ei enää. Minusta on parempaan nyt.

”Silloin, kun Kajo kertoi noin parikymppisenä muuttavansa muualle opiskelemaan, hakkasin hänet pahemmin kuin koskaan. Olin kuvitellut, että me eläisimme elämäämme kuten siihen saakka. Olin pelannut kaiken niin, että me saatoimme vain olla yhdessä. Ja sitten hän halusikin opiskella. Olin liian lapsellinen ja oikukas hyväksymään niin sanottua tappiota. Vaikka eihän se tappio ollut, elämää vain. Olin aina liian obsessoitunut hänestä hyväksyäkseni mitään muuta.”
Terapeutti on hetken hiljaa.
”Oletko sinä, Ilta, koskaan käynyt terapiassa itse?”
”En, vaikka pitäisi.”
”Tiedostat sen siis itsekin.” Terapeutti huokaa. ”Sinä tunnut olevan hyvin yhteistyökykyinen ja sinun itsereflektiosi pelaa loistavasti. Me olemme tässä, jotta sinun veljesi voisi paremmin. Millaisia toimenpiteitä sinä koet, että tässä tarvittaisiin Kajon hyvinvoinnin edistämiseksi?”

Pidän hänestä.
”Kajo tarvitsee pehmeää, mutta lujaa otetta. Häntä ei voi vain taputella päähän, se ei auta. Kajo ei ole kunnossa, ei niin mitenkään päin. Hän on joskus niin ulapalla, että sitä hirvittää katsella.”
”Kuten esimerkiksi nyt?”
Irvistän.
”Täsmälleen.”
”Kajo tuntuu kovasti haluavan todistella minulle, että sinä olet hyvä ihminen etkä ole tehnyt hänelle koskaan mitään pahaa.”
”Niin, sellainen hän on. Tarraa käteeni ja tuijottelee huolissaan. Hän on joskus aivan kuin lapsi. Eniten minä huokailen sille, että hän katsoo sinuun kuin olisit uhkaamassa minua aseella. Kaksi aikuista ihmistähän tässä on vain keskustelemassa asioista. Ei minua tarvitse enää käsitellä silkkihansikkain.”
”Kajo taitaa olla yhä emotionaalisesti siinä tilassa, jossa sinua vielä tarvitsi kohdella siten. Vaikka siitä on jo vuosia, malli on jäänyt hänelle päälle.”

Minusta lähtee epämääräinen kirosanarykelmä, kun tajuan sen.
”Helvetti. Tosiaan. Anteeksi.”
Terapeutti huiskauttaa kättään. Hän nähnee työssään paljon pahempaakin kuin kiroilevia miehiä.
”Sen kun saisin hänet uskomaan… En minä ole enää niin haurasta tekoa. En murru, jos hän osoittaa merkkejä omastakin elämästä.”
”Osoittaako hän?”
Kiroilen hieman lisää. Se ei tunnu helpottavan.
”No. Ei. Voi vittu.”
”Olen samaa mieltä.”
”Tämä ongelma on syvempi kuin tajusinkaan.”
”Sekin on alku. Se, että tajuat.”
”Niin on. Ja ihan hyvä alku onkin. En tahdo tukehduttaa Kajoa enää koskaan omilla tarpeillani. Minä rakastan häntä.”

En tiedä, miksi koen tarpeelliseksi sanoa sen ääneen tälle naiselle. Se saa hänet hymyilemään hienoisesti, eikä hymy ole kuten se ensimmäinen, testaava, haastava hymy. Tämä hymy pehmentää naisen jyrkkiä piirteitä.

”Te olette melkoinen parivaljakko”, terapeutti hymähtää. ”Tiesitkö, että Kajo on esitellyt täällä teidän kuva-albumeitanne?”
”Eeih, oikeastiko?” minä parahdan. ”Siis. Ihan kaikenlaisia albumeitako?”
”Mahtavaa, kuulostat ihan siltä, että jäit kiinni rikoksesta.”
”No siis. Nimenomaan.”

Terapeutti nauraa remakasti. Nauru sopii hänelle, se keventää hänen olemustaan.
”Ensimmäiset kuvat nähtyäni mietin palkankorotusta”, terapeutti nauraa.
”Älä viitsi, alan kohta itkeä.”
”Sitten meitä on kaksi”, hän jatkaa yhä nauraen. Minuakin naurattaa.
”Voin kuvitella, millaisella ilmeellä Kajo on esitellyt niitä… ’Ja tässä Ilta jäätelöä nenässään’, ei luoja anteeksi, olen niin pahoillani…”
”Sanotaanko vaikka niin, että tässä työssä tulee jokseenkin immuuniksi. Kyllä sitä tietysti joskus öisin miettii, että maailmassa on veljeksiä, jotka elävät kuten avioparit.”

Pyörittelen hetken päätäni ja kohennan sitten asentoani. Vakavoidun, kohtaan terapeutin kirkkaat silmät.
”Kiitos, Ilta, kun halusit tulla tänne.”
”Kiitos, että sain tulla. Toivon, että tämä auttoi hahmottamaan hieman sitä, mitä Kajon kanssa on meneillään kotona. Hänen kanssaan pitää olla suora, mutta empaattinen. Kiitos, että työskentelet rakkaan veljeni kanssa.”

Tiedän, että tällaiset kohtaamiset eivät ole tavallisia. Terapeutti pyytää vielä hetkeksi Kajon sisälle. Kajo tuntuu olevan hajoamispisteessä, hänen silmänsä vetistävät ja kätensä haparoivat hiuksia hermostuneina. Silitän hänen rannettaan. Ei ole hätää.

”Te kaksi toki tiedätte, että nykyinen elämäntilanteenne ja -tapanne ei välttämättä ole se rakentavin teidän hyvinvointinne kannalta. En siis aio toistella sitä enää. Minä en ole moraalipoliisi, minä olen terapeutti, jonka työnä edistää asiakkaansa hyvinvointia ja itsereflektiota. Tätä tehdään Kajo sinun ehdoillasi.”
”Minä en tahdo jättää Iltaa. En voi jättää Iltaa. Ei hän ole tehnyt mitään pahaa.”
”Ei minulla ole hätää”, sanon. ”Kaikki on hyvin. Mennään kohta kotiin.”
Mutta Kajo itkee jo. Hän alkaa vapista, ja silloin kaappaan hänet tiukasti syliini. Vilkaisen terapeuttia. Hän nyökkää.
”Rakas, ei tässä ole nyt tapahtunut mitään kamalaa. Kaikki hyvin. Mennään kotiin ja pidetään oikein rento ilta. Hei… hei, Kajo pieni, ei ihan oikeasti ole hätää. Voi rakas, ei tarvitse itkeä.”

En ole tottunut olemaan hellä ja paljas vieraiden katsoessa, mutta mikään tässä naisessa ei säikäytä minua pois. Suljen Kajon syliini, annan hänen itkeä rauhassa. Terapeutti tietää veljeni toimintamekanismit, hän ymmärtää tämän olevan Kajolle luonnollista. Suukotan Kajon päätä, silittelen hänen selkäänsä, mutta kyynelille ei tule loppua.

”Kajo rakas, aika on loppunut, meidän pitää mennä kotiin. Murunen. Katso minua. Hei…”
Kajo itkee lohduttomasti katsoessaan minua silmiin. Hellyys kouristelee sisälläni. Hän on niin tavattoman rakas, ja niin kovin rikki. Tajuan sen nyt paremmin kuin koskaan.
”En tahdo jättää sinua”, Kajo itkee.
”Ei kukaan ole pakottamassa meitä erilleen. Mutta nyt täytyy mennä kotiin.” Kuin puhuisin lapselle. Silitän Kajon kyynelten kastelemaa poskea. Lopulta Kajo nyökkäilee, nojaa hetken olkaani ja nousee sitten ylös. Pitelen hänestä kiinni. Varmuuden vuoksi. Ja siksi, että rakastan häntä enemmän kuin saatan itse edes käsittää.

Kiittelen terapeuttia Kajonkin puolesta. Tällainen on kertakaikkisen epätavallista ja kertoo siitä, että terapeutti on oikeassa työssä. Asiakkaan yksilökohtainen etu kiinnostaa häntä. Me vaihdamme tietäväisiä katseita. Pärjäisin Kajon kanssa kyllä.

Kajo itkee kotiin päästyämme vielä voimakkaammin. Jokin siinä, mitä juuri tapahtui, on hänen kapasiteetilleen aivan liikaa. Silittelen ja suukottelen, peittelen Kajon lämpimästi ja yritän rauhoitella häntä, mutta itkulle ei tule loppua. 

”Rakas, syödäänkö jotain tosi hyvää tänään? Jos tehdään sinun lemppari pastaasi? Eikö olisikin kiva? Voin laittaa sinulle jalkakylvyn. Selvisit niin hienosti. Kulta pieni…”
Kajo vain itkee. Minä ymmärrän kyllä, mikä kaikessa tässä hajotti häntä näin. Hän on aina uhmakas ja puolusteleva minun suhteeni, ja jokin hänessä koki terapeutin uhkana meidän yhteiselollemme. Se saa sisimpäni käpertymään kasaan. Hän on niin kesken. Niin uskomattoman kesken. Kiemurtelen aivan kiinni häneen, painan hänet rintaani vasten ja pitelen. Annan hänen itkeä.

Hetki keskeytyy, kun puhelimeni soi. Valve. Kajo alkaa jälleen itkeä.
”Odota rakas ihan hetki, ei mene kauaa. Minun täytyy vastata. Menen parvekkeelle, en katoa mihinkään. Jos tulee hätä, niin haethan minut, okei?”
Nappaan puhelimen ja juoksen parvekkeelle puhumaan.

”No moi. Joo, meni se minun osaltani hyvin, mutta Kajo itkee jo toista tuntia. Niin, en saa häntä rauhoittumaan. Äh, joo, tiedän. Kiitos.”
Valve pitää kysymykset ytimekkäinä, hän tietää Kajon tarvitsevan minua nyt. Tiedän, että me puisimme tätä kahdestaan Valven kanssa myöhemmin. Valvessa on samanlaista lempeää jämäkkyyttä kuin Kajon terapeutissakin. Rinnassani tuntuu lämpimältä, kun ymmärrän, miten rakastettu Kajo todella onkaan. Sellainen hän vain on. Hauras ja itkuisa, ja silti kaikki rakastavat häntä niin paljon.

”Kiitos, Valve. Puhutaan tästä kunnolla joskus toiste. Minä koitan saada Kajon rauhoiteltua. Jep, kiitos. Olet sinäkin joskus ihan ok. Hah, aijaha. No mutta joo, palaillaan! Kiva, kun soitit. Hei!”

Siskon välitys lämmittää. Olemme paljastumisemme jälkeen saaneet kurottuja rihmojamme hitaasti takaisin yhteen, ja se tekee minut miltei yhtä onnelliseksi kuin elämä Kajon kanssa. On kuin elämä hiljalleen asettuisi odotettuihin uomiinsa.

Sisällä Kajo on noussut istumaan ja kietoutunut peittoon. Hänestä näkyy pelkkä pää ja varpaat. Alan tahtomattanikin nauraa, hän näyttää niin pieneltä ja suloiselta.

”Mikä mato sinä olet?” nauran ja hyppään sängylle hänen viereensä. Kiedon kädet tiukasti peittopötkön ympärille. Kajoa alkaa kikatuttaa, tunnen hänen itkun jälkeisen naurunsa niin hyvin. Sydämestä ottaa. Hän on maailman ihanin. Avaan peittokäärön ja nappaan veljeni kokonaisena syliini, nauran hänen tukkaansa ja hän minun.

”No joko helpotti?”
”Mm-m.” 
”Puhutaanko huomenna? Nyt pidetään kiva ilta.”
”Rakastan sinua niin paljon.”
”Höpö. Niin minäkin sinua. Kaikki on hyvin.”

Tartun Kajoa niskasta ja vedän hänet hellästi suudelmaan. Meillä on kenties vielä pitkä matka edessämme, mutta juuri nyt hän kikattaa minua vasten, enkä suostu ajattelemaan mitään muuta.