Täplä ja Napoleon ovat asettuneet sängyn päätyyn vieretysten. Napoleon kehrää tyytyväisenä ja Täpläkin on kerrankin rauhassa kaverinsa kyljessä kiinni. Bea lukee kirjaa keväänvihreä toppi yllään ja sukii ajattelematta hiuksiaan samassa. Hän näyttää uskomattoman kauniilta niin rentona, peitto kulkee hänen kylkensä ja vatsansa yli ja jättää toisen jalan paljaaksi. Bealla ei ole housuja laisinkaan, huomaan katseeni eksyvän yhä vain useammin hänen reiteensä.
Me olemme asuneet yhdessä vuoden ja neljä kuukautta. Minä tunnen Bean jokaisen liikkeen. Tiedän, miten hän raapii niskaansa vaikkei tiedä tekevänsä niin. Muistan ulkoa, mihin aikoihin aamuyöllä hän herää ja kääntää kylkeä. Hänen jokainen huokauksensa ja äänenpainonsa on minulle tuttu.
Minä rakastan tätä naista. Mitä pitempään olen hänen kanssaan, sitä syvemmin huomaan, kuinka koko olemukseni alkaa valua häneen. Me sekoitumme toisiimme niin, että en kohta enää muista, mikä osa on hänestä lähtöisin ja mikä minusta. Kaikki pienet tavat, sanat, eleet ja ilmeet. Kaikki jotakin, joksi annamme itsemme muovautua siinä arjessa, jota elämme yhdessä.
”Ai että, pitäisikö sitä mennä nukkumaan? Vielä kun huomisen jaksaisi töissä, niin kyllä se viikonloppu vielä sieltä”, Bea mutisee ja sysää kirjan yöpöydälle. Täplä hänen jalkojensa juuressa kohottaa päätään korvat väristen ja maukaisee.
”Voooi, mitä pieni Täplikäs, väsyttääkö sinuakin? Niiin…”
Bea mönkii sängynpäähän ja rapsuttaa kissaa korvien takaa. Täplän piti olla minun kissani, mutta niin se vain löytyy kerta toisensa jälkeen hyrisemästä Bean kyljessä kiinni. Bean mielestä kissan nimi oli tyhmä ja liian ilmiselvä nimi bengalille, mutta hän itse nimesi kissansa Napoleoniksi, joten hänen arvostelukykyynsä ei voi luottaa. Kutsun kissaa kiusallanikin Napoksi, olkoonkin, että se on nimenä vieläkin hirveämpi.
”Bea”, minä kuiskaan. Bea jatkaa Täplälle lepertelyä, kissa suorastaan sulaa hänen kosketukseensa. ”Bea muru.”
”Tahdotko sinäkin?”
Bea ryömii syliini ja kuljettaa kättään pitsisen yöasuni kaula-aukolla.
”Pitääkö sinuakin silittää?” Bean käsi eksyy asun sisään, tunnustelee rinnan kaarta kuin se olisi sille vieras. Minusta lähtee vaimea huokaus, painan kehoani Beaa vasten ja suutelen häntä voimakkaasti. Bean käsi puristaa ja hyväilee, hetken annan itseni vain täyttyä hänen kosketuksestaan.
”Mmmh, odota ihan hetki”, hengähdän, kun Bea näykkäisee minua kaulasta. ”Ihan pieni hetki.”
”Kaikki hyvin?” Bea kysyy.
”On.”
”Mehän kävimme jo suihkussa.”
Naurahdan.
”Joo, en minä sitä.”
”Puhdas olet.”
”Eei en minä oikeasti sitä.”
Vetäydyn aavistuksen, mutta en liikaa, sillä en tahdo hänen tulkitsevan minua väärin.
”Bea rakas. On eräs asia.”
Bean vihreät silmät suurenevat.
”Ei, ei mitään sellaista. Kaikki hyvin.”
”Hitto että säikähdin.”
”Anteeksi.”
”Niin?”
”Minähän olen monesti sanonut, etten tosiaan kuvitellut rakastuvani enää tässä iässä. Saati perustavani perhettä.” Nyökkään kohti kissoja. Täplän korvat värähtävät. Hymyilyttää.
”Karvaperhe", Bea hymähtää.
”Sinä varsinkin.”
”Itse olet.”
Hän näyttää minulle kieltä ja minä näytän takaisin. Joskus tunnen itseni täysin keskenkasvuiseksi hänen seurassaan, ja pidän siitä. Hän saa minut tuntemaan itseni iättömäksi. Ei nuoreksi, enkä sitä toivoisikaan, mutta iättömäksi. Se on nautinnollista niinä päivinä, kun iän tuomat fyysiset rasitteet käyvät raskaiksi.
”Joka tapauksessa.” Rykäisen kurkkuani. ”Bea, ihan tosi, sinä olet jotakin, jota en kuvitellut tässä elämässä enää saavani. Minä olen mennyt läpi monet sydänsurut ja rakkaudet ja lopulta kohdannut pahimman, mitä kukaan äiti voi kohdata.”
Nielaisen. Bean ilme on lempeä ja rauhallinen, mutta ei säälivä, ei koskaan säälivä. Bea ymmärtää kyllä.
”Minä en toivonut mitään ’uutta alkua’. Ei tämä ole sellainen. Tämä on osoitus siitä, että elämä on kaunista sellaisenaan. Se virtaa ja liikkuu suuntiin, joita emme osaa ennalta aavistaa. Minä olen onnellinen. Niin onnellinen, etten koskaan tahdo luopua siitä, mitä minulla nyt on. Minä arvostan sinua, Bea. Sinä olet ihmeellinen nainen. Laitat maidon ennen muroja, saat kissat tottelemaan käskyäsi ja sait yhden vanhan naisen rakastumaan sinuun syvästi. Ja kun sinä katsot minuun, minusta tuntuu kuin olisin uudestisyntynyt. Jokin välkehtii sisälläni niin kauniisti.”
”Gilda, mistä tämä nyt näin yllättäen?”
Suljen silmäni hetkeksi. Käännyn ja avaan yöpöydän lokeron, jonne Bea ei koskaan katso. Sen perälle olen saanut sullottua pienen puisen rasian. Vedän syvään henkeä. Minä olen kerran ollut Bean asemassa, räpyttelemässä silmiäni ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Asetan pienen rasian sängylle ja tartun Beaa kädestä.
”Gilda, mitä tämä on?” Bea kallistaa päätään. Hän näyttää pieneltä linnulta.
”Minä tahdon viettää lopun elämääni sinun rinnallasi. Tiedän, ettei tämä ole romanttisin tai suurieleisin tilanne, mutta sinä tunnet minut.” Hymähdän. Bea räpyttelee yhä silmiään. ”Minä olen ajatellut tätä jo pitkään. Niistä hetkistä lähtien, kun aloimme tapailla, minä tiesin, että tämä rakkaus on minun kotini. Silloin, kun näit minut ensi kertaa ilman suojaa vanhassa asunnossani, ymmärsin, että tämän naisen kanssa voin vihdoin jakaa elämäni.”
Erotan epäuskoiset kyyneleet Bean silmäkulmissa. Hymyilen.
”Minä olen vanhan kansan nainen. Otin yhteyttä vanhempiisi, kävimme kahvilla. Pyysin isältäsi sinun kättäsi.”
”Mitä!”
”Minulla on vanhempiesi siunaus. Tahdon sinut loppuelämäkseni, Bea. Tule vaimokseni.”
Avaan pienen rasian. Sormuksen kivi on yksinkertainen timantti, jonka kauneus ei tule oikeuksiinsa makuuhuoneemme kellertävässä valossa. Silti Bea tuijottaa sitä silmät kyynelissä ja haukkoo henkeään.
”Gilda… Kositko sinä minua? Ihan oikeasti?”
Minä vain hymyilen niin, että poskiin sattuu. Bea ryntää päälleni ja painaa tuhansia suukkoja kaikkialle, minne ylettää.
”Aaahh! Bea! Hei! Onko tuo kyllä!”
”ON! Kylläkylläkyllä!!”
Bea nauraa ja itkee, hänen hartiansa tärisevät, kun pitelen häntä sylissäni. Sysään sormusrasian äkkiä sivuun, ettemme onnistu tärvelemään sitä. Kissat tulevat viereen ihmettelemään, tunnen niiden pienet kynnet reisilläni.
”Minun vaimoni!” Bea nauraa kyyneleet silmissä katsoessaan minua silmiin. Hänestä lähtee juuri niin paljon ääntä kuin ajattelinkin. ”En ikinä uskonut, että sinä kosit.” Ääni madaltuu, hiipuu aavistuksen.
”Etkö oikeasti?”
”En. En uskaltanut edes ajatella koko asiaa.”
Täplä alkaa maukua Bean reittä vasten.
”Niin, Täplis, tuo tuossa on minun tuleva VAIMONI! Mietihän sitä senkin avioton lapsi.”
Alan tahtomattanikin nauraa.
”Yksi ehto, Bea rakas.”
Bean kulmat kurtistuvat, otsaan syntyy tuttu ryppy, joka siinä on aina hänen pohtiessaan jotakin.
”Esittääkö rakkaani minulle avioehtoja?”
”Kun minä kuolen, sinä jatkat elämääsi etkä jää minun varjooni.”
Bean ilme vakavoituu. Käsi pysähtyy kissan laikukkaalle turkille.
”Olen tosissani. Minä otan ikäeromme vakavasti ja tahdon, että sinä jatkat elämääsi minun jälkeeni. Olet myös täysin vapaa lähtemään ja etsimään itsellesi uutta seuraa, kun minusta tulee vanha ja raihnainen.”
”Gilda, me emme tosissamme käy tätä keskustelua taas.”
”Olen tosissani. Oikeasti. Minä pelkään, että särjen sinun sydämesi. Lupaa minulle, että vaikka menemme naimisiin, sinä jatkat elämääsi. Kannan siitä huolta joka ikinen päivä.”
”Voi Gilda… Sinulla on ihan liian suuri sydän.”
Bea kipuaa syliini hajareisin. Hän on niin lämmin ja pehmeä, että koko olemukseni kipristyy kokoon. Minun naiseni katsoo minua silmiin ja silittää poskiani. Hän on niin kaunis, että pakahdun. Nuo lempeät piirteet, kirkkaina säihkyvät vihreät silmät. Kuulas iho ja kapea, pieni nenä.
”Minä lupaan. Mutta sinä tiedät, millainen minä olen. Kannan sinua sydämessäni aina, aivan kuten me kannamme heitä…” Hän nielaisee. Me molemmat tiedämme, keitä ajattelemme. ”Elämä jatkuu. Se jatkui, vaikka hekin…”
”Ovat poissa. Niin. He ovat poissa, ja meillä on nyt toisemme. Elämä virtaa. Se järjestää kyllä. Se tulee järjestämään sittenkin, kun minä kuolen.”
”HITTO GILDA sinä olet ainoa ihminen maailmassa, joka voi puhua KUOLEMISESTA samalla kun KOSII!!”
”Mutta kun!”
Bea hiljenee, jättää kätensä poskelleni. Hänen tyynet, vakavoituneet kasvonsa ovat himmeässä valossakin niin kauniit, että kaikki muu sumenee.
”Otan sinut tosissani. Ymmärrän kyllä.” Käsi silittää poskeani. ”Minä lupaan, että otan tämän vakavasti. Mutta ei ole hätää. Olen valinnut sinut ja tahdon ottaa kaikki ne vuodet, jotka meillä on.”
”Kiitos, rakas. Sitten voin nukkua yöni rauhassa", huokaan.
”Sinä olet sitä paitsi tervein ja vetrein ihminen, jonka tunnet. Olet jumaliste vasta viisikymppinen.”
”Viisikymmentäviisi… se pyöristyy kuuteenkymmeneen…”
”Minä puren sinulta kohta korvan irti.”
”Se varmaan edistäisi sitä perusterveyttä, eikö sinustakin?”
”Hiton idiootti.” Bea pudistelee päätään. ”Siis. Gilda. Kysyitkö sinä oikeasti isältäni minun kättäni?”
Nyökkään.
”Olet tosi, tosi romanttinen. Sytyn.”
”Ei, kun seniili.”
”Yksikin ikäkommentti vielä niin sinusta ei jää mitään jäljelle. Järjestän sen henkilökohtaisesti.”
”Haluaisin olla todistamassa sitä…”
”Senkin horny eläin.”
”Ai minäkö se tässä olen?”
”Odotapas hetki.”
Bea nappaa Täplän kainaloonsa, eläin suostuu heti pideltäväksi. Bea taputtaa Napoleonia varovasti.
”Kuules pieni, nyt pitäisi mennä toiseen huoneeseen. Äidit aikovat nyt muun muassa kihlautua ja harrastaa seksiä.”
Kissa ei vaivaudu edes kääntämään kylkeään. Nauran Bealle, joka kykkii karvakerän vieressä toinen kerä sylissään.
”Gilda hei. Se ei liiku. Mitä, jos me potkaisemme sitä vahingossa?”
”Minä en ala panemaan, kun Napo on tuossa.”
”En minäkään. Kun Napoleon on siinä." Bea suo minulle tietäväisen katseen. "No niin vauvaseni, nyt olisi aika siirtyä. Se on omaksi parhaaksesi.”
Täplä hyppää pois Bean sylistä ja kipsuttaa ovenraosta olohuoneeseen.
”Mm! Noin! Otapas Täplästä mallia senkin rontti. Ulos nyt. Miumau. Vittu. Napoleon hei.”
En ole saada happea naurultani, mutta nousen silti sängyltä ja tartun kissaan kaksin käsin. Se nousee helposti ja purahtaa herätessään. Napoleon tapittaa minua eläväisillä kissansilmillään ja alkaa kehrätä.
”No vittu jaa”, Bea nauraa, ”se siitä, että se olisi minun kissani.”
Nauraen kuljetan kissan ulos makuuhuoneesta ja vedän oven kiinni. Napoleon jaksaa raapia ovea pienen hetken ennen kuin äänet lakkaavat.
”Mikäs sen seksikkäämpää kuin kaikkoava mau’unta samalla, kun haluaa koskea vaimoonsa”, nauran.
”Tulevaan vaimoonsa.”
”Rakas.” Nappaan turvaan siirtämäni sormusrasian ja ojennan sormusta kohti Beaa. Sama liikuttunut katse palaa silmiin, kun pujotan sormuksen Bealle. Se sopii hänen sormeensa täydellisesti, miltei kuin se olisi aina ollut siinä.
Bea tulee lähemmäs, nykii vihreää toppiaan niin, että erotan niiden alta pilkottavat nännit. Tunnen poskieni kuumenevan. Bea käy jälleen hajareisin päälleni istumaan. Hänen haaransa tuntuvat kuumilta minua vasten. Tartun Beaa niskasta, pyöritän pehmeitä suortuvia sormieni ympärille.
”Rakastan sinua.”
Bea hymyilee ja katsahtaa sormusta sormessaan. Hymy saa hänen koko kasvonsa säkenöimään.
”Niin minäkin sinua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti