Talvi

Kevään tullen löysin sinut siitä. Kylmenneen, kohmettuneen ruumiisi, talven runteleman. Olit jäänyt siihen minua odottamaan, hengittämään viimaa syvälle keuhkoisi. Kyyneleeni tulivat kysymättä, satoivat poskillesi ja pyyhkivät pois kuuran piirtämät kukkaset ihollasi.

Keväällä minä hymyilen jälleen. Malta siihen saakka.

Kun kosketin kättäsi, kylmyys juoksi iholleni kuin tielle. Säikähdin, peräännyin. Minunko vikani oli, että sinä makasit siinä kuuran suutelemana? Missä sinun henkesi oli, missä se aurinko, jonka taivas lupasi meille lumen tuoksuessa ensi kertaa ilmassa?

Ensilumi on aina merkityksellinen. Katso, kuinka kiteet tanssivat ilmassa.

Vedin syvään henkeä ja painoin otsani omaasi vasten, annoin kehojemme sanoa hyvästit. Ihmiskielessä ei ollut kieltä sille, mitä olin sinulle tehnyt. On helppoa avata silmänsä jälkikäteen, katsoa silmien jo sulkeutuneen. Hengityksesi ei enää höyryäisi ilmassa.

Jos selviän näin kauniista talvesta kevääseen, selviän mistä vain.

Vetäydyin. Vedin syvään henkeä. Jos sisälläni lepatti vielä liekki, se oli hiipumassa eikä kertonut nimeään.

Viimeinen laulu: epilogi

Epilogi: Valoa sataa

Syyskuinen päivä on aluillaan Joshuan astellessa hautakivien lomassa etsien oikeaa hautaa. Puun vieressä, pienen ja vahvan kuten haudattu tyttökin. Joku on tuonut haudalle valkoisia liljoja, enkeli Gabrielin kukkia. Joshua onnistuu hymyilemään.

Kaikki uudet alut. Hetket, jotka kiriytyivät loppuunsa ja sallivat jonkin syntyä. Kukat haudalla, sekuntien merkityksettömyys. Aika on pyyhkinyt tytön haudan yli, Joshua on useita vuosia vanhempi kuin tyttö koskaan ehti olla. Joshua ei enää muista sitä poikaa, joka hän oli puhuessaan tälle edellisen kerran. Se poika ei ollut yksilö vaan vanki voimakkaiden kahleiden takana. Se versio hänestä ei koskaan nähnyt, millaisen tien maailma oli hänelle varannut.

Köyhäinapu. Raja-alueiden uudistaminen. Kaikki vain väliaikaista, kuten enkeli taannoin hänelle kertoi. Joshuan piti mennä niin pitkälle, että kuuli enkelin laulun järisyttävän maata, että uskoi omaan arvoonsa. Nyt hänen arvonsa peilautuu hänelle takaisin jokaisella kerralla, kun lapsi kadunkulmassa kiittää, kun taudin sotkemat kasvot vääntyvät hymyyn. Maailma on niin kaunis. Kumartuessaan tytön haudalle Joshua tietää, miksi tyttö pysyi niin vahvana. Vihdoin hän näkee maailman kuten tyttökin.

Laskiessaan kukkansa haudalle Joshua tuntee oikeassa silmässään pistoksen. Hän kohottaa katseensa taivaalle ja näkee valon halkovan tiensä pilvien läpi. Kuulas aamu saa uuden sävyn, kun Joshua ymmärtää, miksi hänen lapun peittämää silmäänsä särkee.

Vai niin. Vai näin se siis käy, irti päästäminen. Joshua sulkee molemmat silmänsä ja nousee varoen ylös. Aika on kulunut loppuun, enkelin sanat käyvät toteen. Miten paljon hän saikaan, miten suuren onnen maailma ehti vielä kokea. Kunpa kaikki saivat toiveensa toteen. Kunpa kaikki olivat edes hetken onnellisia.

Joshua avaa silmänsä ja ottaa laulun vastaan, kuuntelee sen loppuun. Ääni halkoo ilmaa. Taivaankannen revetessä nuoren naisen haudalle sataa valoa.

Viimeinen laulu: luku 31

Luku 31: Taivaaseen saakka

2 vuotta myöhemmin

Kevätlintu koputtaa ikkunaan. Freja laskee taikinan käsistään ja suoristaa essunsa. Hetken nainen on häätää linnun pois, sitten hänen katseensa kiinnittyy eläimen heiveröiseen ruumiiseen ja terhakoihin siipiin. Hauras, mutta kestävä. Freja hymyilee ja siirtää taikinan turpoamaan. Sillä välin lintu on jo lentänyt pois.

Isak istuu olohuoneessa tuijottaen ulos pellolle.

”Mitä tänään näkyy?” Freja kysyy hymy äänessään.

Ei vastausta tänäänkään. Freja painaa silmänsä kiinni.

Veljen silmät seisovat päässä kuin kuolleella. Freja huuhtoo kätensä ja kiittää luojaa siitä, että vesi yhä kulkee hanasta. Hän vie kädet kaulallaan roikkuvalle ristille, muistolle siitä, mitä hän joskus kantoi sydämellään. Rukous on äänetön ja lyhyt, pelkkä toive, jonka Freja esittää joka päivä. Isak vain istuu hiiskumatta. Freja huokaisee syvään ja vie veljensä harteille viltin.

”Kaunis päivä tänään”, Freja sanoo silittäen veljensä harteita. ”Taidanpa käydä viemässä Janin ja Astraliljan haudoille kukkia.” Pihamaalla on kauniita kukkia kaikessa väriloistossaan. Ei enää valkoisia liljoja kuten kirkon pihalla. Ne paloivat alas jo kerran.

Isakin silmät räpäyttävät kerran. Kuollut katse palaa takaisin. Paholaisen nähneet silmät eivät osaa enää kohdistua mihinkään. Miehen posket ovat kuopalla, vaatteet retkottavat päällä. Freja silittää veljensä olkaa vielä kerran ennen kuin palaa taikinan äärelle. Veli jää istumaan. Pyörätuoli on itse liikutettava. Isak pääsisi lähemmäs ikkunaa, jos tahtoisi nähdä tarkemmin taivaan, jossa linnut kiitävät kohti valoa.

*

Enkelin maailmaan laskema hiljaisuus on miltei sietämätön. Azrael istuu kostean luolan suojissa katsellen ihmisten menoa. Autoja, juoksentelevia lapsia. Elämää. Kärsimyksen keskeltä noussutta, juuri ja juuri hengissä kituvaa elämää. Silti niin todellista, että sattuu.

”Minulla on aina joskus ikävä kaaosta”, Azrael kuiskaa pimeään. Pimeys ei vastaa, se ei ole puhunut juurikaan sitten taivaan täyttäneen valon. Se on koonnut rihmansa ja vetäytynyt nurkkiinsa vetämään henkeä. Azrael ymmärtää kyllä. Edes paholainen ei voinut nähdä ennalta sitä, mitä tapahtui. Valo polttelee Azraelin silmiä vieläkin.

Azrael ei ole luolassaan yksin. Kiven vieressä äänetön ruumis, pimeällä voimalla suojattu. Liikkumaton. Sieluton. Koskematon kuin taivaallinen olento, vaaleat kiharat harteillaan. Niin kaunis, ettei Azrael uskalla koskettaa. Kylmä hehku on yhä hänen rinnassaan, sielun hento paino. Yksi liike palauttaisi hengen ruumiiseen, valon silmien taa. Azrael empii. Hän on oppinut erehtymään kuten ihminen.

”Tiedätkö, Elijah, kaikista asioista minä kadun eniten sinua”, Azrael huokaisee. ”Mikä minun osuuteni kaikessa olisi ollut, jos sinä et olisi osunut kohdalleni?”

On niin helppoa kuvitella. Niin helppoa ajatella maailma, jossa Azrael olisi pysynyt osana sykkivää laulua, täydellistä kaaosta. Maailma, jossa hän olisi painostanut kaksosia ja pakottanut puolidemonin pysymään kasassa. Siellä hän olisi kenties ollut täysi demoni, mutta hänen sydämensä ei olisi oppinut kaipaamaan.

Askel kohti enkelimäistä hahmoa, kalpeaa poikaa, jonka kuolema on kangistanut, demonin voima ikuistanut. Kuin maalaus, josta puuttuu taitelijan innostus, sielu. Mitään todellista siitä ei voi päätellä.

”En ole kuullut Adamista mitään. Hän ei voisi sanoa mitään, jos…”

Jos. Aina vain jos. Käsi kurottaa, mutta ei saavuta.

”Jos minä vain pystyisin olemaan, mitä olen.”

Sormet saavuttavat kylmän rinnan. Varovainen kosketus. Azrael painaa kätensä Elijahin rinnalle, katsoo säilyttämäänsä ruumista, ajattelee miten väärin se on, miten kuvottavaa, luonnon vastaista. Sitten hän muistaa, miltä tuntuu upottaa kynnet ihmisen lihaan ja nauraa, kun tämä huutaa kiemurrellessaan. Miltä tuntuu haistaa palaneen ihon käry kaikkialla ympärillään, kuulla silmämunien tirisevän savuksi. Hän on jo riittävän kaukana Jumalasta.

Ulkona on hiljaista, vaikka ihmiset liikkuvatkin. He kykenevät jatkamaan elämäänsä. Maailma salli heille viimeiset vuodet, vaimean onnen. Hiipunut paratiisi maan päällä. Demonit odottavat. Adam odottaa. Azraelin sydän tietää kaiken väliaikaiseksi, mutta tuntee silti erinäistä kuplintaa sisällään nähdessään ihmisten elävän kuin se olisi ikuista.

Sanat eivät riitä. Kylmä hehku rinnassa siirtyy kättä pitkin sormien päihin. Azrael päästää irti, antaa hehkun siirtyä Elijahiin. Ruumiissa läikähtää valo, Azrael sulkee hetkeksi silmänsä ja kävelee hitaasti kauemmas. Vielä ehtisi juosta. Elijah avaisi silmänsä ja ihmettelisi, mihin maailma jäi, miksi luolassa on niin pimeää. Miksi enää ei haise viski ja pelko, miksi on hiljaista ja kaunista jälleen.

Azrael jää. Hän katsoo, kuinka ihminen hänen edessään avaa kirkkaansiniset silmänsä ja vetää henkeä. Ensimmäinen hengähdys on aina kaunein, kuin uudestisyntyneen. Azrael ei luo uutta, hän vain antaa takaisin ottamansa. Korjaa virheen, jonka aiheutti.

Elijahin silmät ovat auki. Pimeässäkin mies erottaa Azraelin sarvekkaan siluetin ja katsoo demonia suoraan silmiin vailla kysymyksiä. Elijah tietää jo vastauksen. Lopun jälkeen tapahtuu kaikki.

*

Abraham ja Joshua seisovat perunapellon laidalla kuin odottaisivat satoa kasvavaksi nopeammin vain katsomalla siihen. Hymy kareilee Frejan suupielillä, se on herkemmässä kuin aiemmin. Abraham vilkuttaa jo kaukaa, miehen vihreissä silmissä on lämpöä. Freja painautuu miestä vasten, sallii tämän kietoa kädet ympärilleen. Joshua liittyy kosketuksen piiriin ja asettuu heidän väliinsä. Hetken he ovat vain yhtä raajojen sotkua toisiaan vasten.

”Miltä kaupungilla näytti tänään?” Abraham kysyy.

”Rauhalliselta”, Freja vastaa hymyillen yhä.

”Kirkon rakennustyötkö ovat yhä käynnissä?”

”Ovat edelleen. Pihamaa alkaa näyttää hyvältä.” Freja nielaisee. ”Ei entiseltä, mutta silti hyvältä.”

Mistään ei saisi sellaista kuin ennen. Pihamaan valkoisten liljojen tilalle istutettaisiin jotakin muuta. Salin ikkuna saisi kokonaan uuden ulkomuodon. Kaikki rakennetaan kestämään demoniaaltojen muokkaamia sääoloja. Freja katsoo vuoroin Abrahamin lempeitä, kulmikkaita kasvoja, vuoroin Joshuan hauraita piirteitä ja ymmärtää, ettei vastuu ole levännyt hänen harteillaan pitkään aikaan. Hän voi kylvää uutta maahan, joka miltei paloi alas. Synnyttää uudelleen maaseudun, jonka piti olla menetetty.

”Veitkö sinä heille kukkia tänään?” Joshua kysyy varovaisesti.

”Vein. Hautausmaalla ei ollut paljoakaan ihmisiä.” Pieni tauko. ”Onko Isak kunnossa?”

”On, hän on syönyt leipomiasi leipiä ja katsellut pellolle.”

Freja nyökkää. Se on parempi kuin ei mitään. Se on enemmän kuin hän on uskaltanut rukoilla.

Pelto ei ole suuri, mutta sen takana avautuu laakea sininen taivas. Abraham ja Joshua lähellään Freja katsoo, kuinka auringonlasku maalaa kaiken hennon kultaiseksi. Hetken hän kuvittelee eteensä tytön, jonka haudalle on vienyt kukkia. Vaaleat hiukset auringonvalossa keinahdellen, hymy pellolla kaikuen. Vierellään poika, jota ei koskaan haudattu hänen vierelleen. Yhdessä he nauraisivat hetken huolettomuudelle, kädet lomittuisivat eikä maailma painaisi enää niin paljon.

Heille Freja kylvää satonsa. Heille, joiden vuoksi hänellä on nyt ihmisiä, joihin nojata. Lapsille, jotka eivät selvinneet, mutta joiden nauru kaikuu yhä pellolla ja ulottuu taivaaseen saakka.

Viimeinen laulu: luku 30

Luku 30: Sädekehä

Frejan sormet silittävät Janin hopeaisia kiharoita. Ne ovat edelleen yhtä pehmeät kuin lapsella. Silmät suljettuna poika on kuin täysi ihminen, täysi veli. Raskas huokaisu pakenee Frejasta hänen noustessaan ylös, jättäessään pikkuveljensä kylmälle kivelle makaamaan.

”Me hautaamme hänet kunnollisin menoin sitten, kun kaikki on ohi”, Freja sanoo Isakille katsomatta tähän. ”Arkku ja seremonia. Hän ansaitsee sen.”

Isak on kääntänyt jylhät kasvonsa poispäin.

”Kaiken tämän ajan paholainen on istunut omassa kirkossani, ripittänyt ihmisiä minun käskystäni.”

”Adam huijasi meitä kaikkia.”

”Älä käytä siitä olennosta tuota nimeä.”

”Me olemme aina antaneet nimien määrittää liikaa.”

Frejan katse pysyy Janissa. Isak ei tiedä, kuinka suuren teon heidän veljensä on tehnyt. Jos Astralilja ja Joshua vain pääsevät enkelin luo, heidän vuosia kokoamansa rakennelma saadaan koottua uudelleen. Enää Freja ei uskalla edes painaa käsiään ristiin, paholainen on käynyt liian lähellä häntä, jotta ele tuntuisi oikeutetulta. Mielessään Freja lähettää rukouksensa taivaisiin, pyytää siunausta Astraliljalle ja Joshualle, pienille ihmisille.

Jania Freja surisi myöhemmin. Itkisi kunnolla sitten, kun kaikki on ohi. Nyt Freja voi vain kääntää katseensa Isakiin, joka seisoo suuri selkä häneen päin. Kaikki muut ovat kaikonneet salista. Hiljaisuus roikkuu peittona heidän yllään, veljen ja sisaren, jotka ovat kestäneet loppuun saakka.

”Sokaise minut, sisareni”, Isak sanoo kääntyen Frejaa kohti maaninen kiilto silmissään. ”Olen nähnyt paholaisen, silmäni on vietelty syntiin. Sokaise minut, jotta minun ei tarvitse kestää häpeääni.”

”Et voi murtua nyt, Isak. Se ei käy.”

”Kaikki nämä vuodet… Freja, me olemme pelkkiä valehtelijoita. Yhtä syntisiä kuin ne, joita vastaan olemme toimineet.”

Me. Frejan rinnassa läikähtää huvittuneisuus. Vielä suurimman häpeänsäkin kynnyksellä Isak vetää hänet mukaansa, aivan kuin oman erehdyksensä myöntäminen mustaisi miehen sisältä.

Isak ojentaa kätensä avonaisiksi, huulille kaartuva hymy on kuin piirretty.

”Tanssi kanssani, pikkusisko, nyt, kun maailma loppuu”, Isak sanoo ojentaen kättään, ”vain me kaksi valehtelijaa. Otetaan maskimme pois ja paljastetaan kaikille, millaisia hirviöitä me todella olemme.”

Freja sysää veljensä käden pois, työntää luotaan iholla ryömivän hulluuden. Älä tule lähemmäksi. Älä vedä minua tähän.

”Isak, meidän täytyy pysyä järjissämme”, Freja kuiskaa Isakin viedessä kädet keholleen kuin heijatakseen itseään. ”On aivan pakko yrittää.”

Isak nauraa. Ensimmäistä kertaa koskaan Freja näkee veljensä päästävän irti itsestään, nauravan kuin ei olisi enää ihminen.

”Paholainen. Minun kattoni alla. Enkä minä nähnyt sitä. Hänkin ymmärsi enemmän kuin minä koskaan.” Isak nyökkää Janiin päin.

”Älä tee tätä itsellesi. Se ei auta enää, meidän on pakko keskittyä siihen, että pelastamme sen, mitä jää jäljelle.”

”Saatana on kulkenut ihmiskasvoisena luonamme. Mitään ei ole jäljellä. Ihmisen kunnia on iäksi menetetty.”

Kun Isak valahtaa polvilleen alttarille, Freja ei voi kääntää katsettaan pois, vaikka joka osa hänen ruumiissaan tahtoo kieltäytyä katsomasta. Vuoret ovat alkaneet järkkyä, Isak on menetetty. Sen ei pitänyt tapahtua. Mutta siinä Isak lojuu, Frejan jalkojen juuressa. Freja pysyy yhä pystyssä, vaikka sama voima huojuttaa häntäkin. Hän ei kaadu.

Ulkoa kantautuu ääniä sisälle kirkkoon. Siipien lepatusta, mustat sulat halkovat ilmaa. Huutoja, epäinhimillisiä. Freja hätkähtää, Isak pysyy polvillaan maassa. Osittain rikkoutunut ikkuna helisee, on kuin torvet soittaisivat. Frejan sisällä syttyy ajatus. Ääni resonoi kirkon seinissä. Hetkeäkään harkitsematta Freja kulkee rikkoutuneesta ikkunasta ulos tuleen ja sekasortoon jättäen taakseen veljensä, niin elävän kuin kuolleenkin.

Sydämen johdatus kuljettaa Frejan kauemmas kirkosta, kohti väreilevää kaupunkia. Suurten, hajanaisten rakennusten takana ilma on sakeaa, mutta ei demonien läsnäolosta, vaan jostakin, joka on aikeissa haljeta, sytyttää taivaanrantaan valoja. Odotus lepattaa ilmassa.

Torvensoitosta ei voi erehtyä. Aavistus kieppuu Frejan ympärillä, kunnes soitto voimistuu ja punainen taivas repeää. On kuin palaneen ihon alta kuoriutuisi ehjää, sileää kudosta, joka kaiken jälkeen parantuisi kuin ihmeestä. Freja näkee, kuinka valon keskelle ilmestyy siivekäs hahmo, miltei kuin ihminen, mutta jo siluettina paljon suurempi.

Olennon noustessa siivilleen taivas lähtee repeytymään, siiveniskujen myötä punainen väistää valon tieltä. Olento laskeutuu kirkon korkeimpaan torniin, jota demonien tuli vielä hetkeä aikaisemmin yritti polttaa pois. Freja näkee siivekkään koko olemuksen ja jokin nimetön kulkee hänen lävitseen, vavisuttaa koko kehoa. Miten pyhä. Miten todellinen. Haavoittunut enkeli.

Enkelin vierellä seisoo kaksi valkeaa hahmoa jo valmiina tornissa. Freja erottaa Astraliljan hennon valkean olemuksen sekä Joshuan lyhyen varren. Molemmat katsovat taivaanrantaan, jonka värit muistuttavat laskevasta auringosta. Aivan kuin taivas ei olisi koskaan palanutkaan.

Ihmisiä kerääntyy tornin ympärille. Kymmenittäin itkeviä kasvoja, rikkaita ja köyhiä, eri alueilta, eri tehtävistä. Tuttuja ja vieraita. Kaikki kyyneleet silmissään. Freja vie kädet poskilleen ja hätkähtää huomatessaan sormenpäittensä kastuvan.

”Kuuletko sinä?” kysyy vanha nainen Frejan vieressä. ”Taivas laulaa.”

”Enkeli”, sanoo mies naisen vieressä, ”me saimme enkelin.”

”Katsokaa, kuinka profetia toteutuu. Viimeinen laulu. Me kuulemme sen nyt.”

Laulu kulkee halki taivaan, tavoittaa jokaisen sydämen. Frejan ei tarvitse katsoa ympärilleen tietääkseen demonien väistyvän. Astralilja ehti ajoissa. Hänen tyttönsä teki sen, jonka piti olla mahdotonta. Pelasti ihmiskunnan.

Enkeli on kaikessa suuruudessaan täydellisen groteski ilmestys surussa ja kivussa eläneille. Ihmiset vuoroin kumartuvat, vuoroin seisovat hiljaa tuijottaen eteensä lasittunein silmin. Laulu kastelee maan ihmisten kyynelillä.

Freja pitää käsiään sydämellään, kun tietää laulun loppuvaksi. Kajo taivaalla on heleä, punainen poispyyhitty. Demoninen kakofonia ei saa sijaa. Enkeli sulkee silmänsä. Silloin Freja tietää kääntää katseensa valolta. Taivaallinen hehku peittää hetkeksi koko olevan todellisuuden, ihmiset peittävät silmiään. Laulun huipentuma. Laulun loppu. Valo hajoaa pisaroiksi, Freja erottaa enää vain kaksi pientä ihmistä kirkon korkeimmassa tornissa.

Astralilja katsoo suoraan Frejaan. Tytön ilme on levollinen kuin unessa. Kuin ihmisellä, joka tietää antaneensa kaikkensa. Freja on aikeissa kohottaa kätensä kohti tornia, tavoitella tyttöä, jonka sinnikkyys sai auringon jälleen paistamaan, kun Astralilja horjahtaa. Tytön keho on yhä heikko, rinnuksille tippuu verta.

Auringon kullankeltaiset viimesäteet tavoittavat Astraliljan kiharat ennen kuin tyttö tippuu kaikkien silmien edessä alas. Joshuan kädet jäävät hapuilemaan ilmaa, jossa vielä hetki sitten loisti auringon luoma sädekehä.

Viimeinen laulu: luku 29

Luku 29: Laulun aika

Ruumiit ovat levittyneet pitkin katuja, taivaan hehku värjää ne punaansa. Satunnaisia autoja on syttynyt palamaan, Astralilja näkee oman kuvansa säpäleinä joka toisella suurella ruudulla. Niin kauan rakennelma pysyi käsissä. Vain hänen menettämisensä tarvittiin sen horjuttamiseen.

Joshua kulkee Astraliljan vierellä pitäen hänestä kiinni. Yksin Astralilja ei pääsisi pitkälle. Joshuan ihmissilmän katse on kirkastunut, mutta olemus on yhä varautunut. Jos Astralilja pystyisi, hän kysyisi kaikki ne kysymykset, joita ei koskaan ehtinyt kysyä.

”Näytä sinä tietä”, Joshua sanoo heidän kääntyessään yhä syrjäisemmälle alueelle. Maan halkeamat ovat paikoitellen suunnattomia. Astralilja huomaa Joshuan säpsähtelevän halkeamien kohdalla, hän kohottaa kulmiaan kysyäkseen.

”Minä epäonnistuin tehtävässäni. En saanut etsittyä Urielia, koska minun… koska…”

Pojan katsominen särkee Astraliljaa. He kiertävät suuren railon ja jatkavat hylätylle alueelle. Kunpa kurkku toimisi. Kunpa Astraliljan keho olisi jotakin muuta kuin kipua, niin hän kertoisi Joshualle, että tämä riittää, että tämä tekee tarpeeksi.

”Minun veljeni.”

Kipu Joshuan äänessä saa Astraliljassa aikaan kylmiä väreitä.

”Hän sulki minut maan alle, koska puhuin sinulle.”

Astraliljan ilme on lohduton.

”Ei, älä huoli, se ei ollut ensimmäinen kerta.” Pieni tauko, Joshua nielaisee, kääntää päänsä. ”Nyt Johan on itse maan alla.” Joshua nyökkää varovasti yhtä railoa päin.

Astralilja puristaa tiukasti Joshuan pientä kättä. Kaikki vuodet hän kantoi epäilyä sydämessään. Nyt on liian myöhäistä tehdä mitään. Selviytyminen jää Joshuan omalle vastuulle.

Urielin kallio erottuu tummana keskellä sumuista maisemaa. Astralilja osoittaa vapaalla kädellään sitä kohti, Joshua kääntää suunnan.

”Tuonne siis?”

Astralilja nyökkää.

”Tuletko sinäkin sisälle?”

Uusi nyökkäys.

”En tiedä, onko se hyvä idea. Olet pahasti loukkaantunut, et olisi saanut tulla edes tänne saakka.”

Astralilja on yhä täysin tajuissaan. Hänen katseensa kertoo Joshualle, ettei hän luovuta ennen kuin hän on nähnyt savun ja tulen väistyvän, pimeän keräävän itsensä maailman yltä. He molemmat ovat katsoneet paholaista silmiin, kuulleet tämän nauravan ihmisille alttarilta.

Käsi kädessä Astralilja ja Joshua astelevat luolan pimeyteen, kulkevat hapuillen seiniä pitkin. Astraliljan paljaat jalat osaavat reitin ulkoa. Hän ei tarvitse koko toimintakykyään selvitäkseen, hänen sydämensä johdattaa häntä. Kun taivaallinen valo vihdoin näkyy, Astralilja päästää irti Joshuan kädestä ja astelee kohti enkeliä.

Joshua jää sivuun katsomaan, kuinka kaksi haavojen peittämää olentoa kietoutuu toisiaan vasten kuin sisarukset, vanhat ystävät. Astralilja katsoo Urielia pitkään. Enkelin kasvot ovat kuluneet ja väsyneet, silti taivaalliset. Astralilja vetäytyy kosketuksesta ja nyökkää Joshuaan päin. Tytön silmät kiiltävät kyynelistä, kun hän ei kykene sanomaan mitään.

Joshua on aikeissa kumartaa, kun Uriel nostaa kätensä ylös. Astralilja pudistaa myös päätään.

”Sinun ei tarvitse painaa päätäsi edessäni, ihminen. Minä kiitän sinua siitä, että toit tyttösen takaisin luokseni. Näen, että maailma on kohdellut häntä pahoin.”

Astralilja katsoo Joshuan kipuilua voimatta tehdä sille mitään. Poika ei saa sanoja suustaan, kyyneleet valuvat poskille ilman lupaa.

”Minä…” Joshua sopertaa.

”Sydämesi on painava kantaa”, Uriel sanoo, ”mutta sinun kuuluu olla nyt täällä. Sinnikkyytesi on riittänyt pitkälle. Et taipunut laululle. Olet viimeinen demonisilmäinen, joka ei ole taipunut. Sinun vuoksesi olen pysynyt täällä, odottanut demonien laulua valmiiksi. Mutta sinä et murru, ethän?”

Joshua pudistaa päätään.

”Valitsit oikean ihmisen, johon luottaa, tyttöseni”, Uriel sanoo silittäen Astraliljan päätä.

Astralilja onnistuu hymyilemään. Hän on luottanut Joshuaan alusta asti.

”Sinun äänesi kuuluu vieläkin, tyttö pieni. Katso, kuinka kukat sikiävät maasta ja toivo nousee uudelleen sen voimasta.”

Astralilja kykenee vain tuijottamaan Urielia, jonka sanat ovat pehmeät kuin pilvenreuna ilta-auringossa.

”Minä tahdon sanoa sinulle vielä muutaman sanan, ennen kuin on aika mennä.”

Astralilja nyökkää ja kohottaa kasvonsa kohti valoa.

”Tämä ei ole lopullista”, Uriel sanoo hiljaa. ”Vaikka lauluni ylittäisi demonien laulun, se ei riitä pitämään maailmaa ikuisesti ehjänä. Tämä on sitä, mitä te kutsutte ajan pelaamiseksi.”

Astralilja nyökkää uudelleen. Sisimmässään hän on aina tiennyt sen.

”Kiitos mukanasi tuoman pojan maailmaa ei kohtaa täydellinen tuho. Hän tarvitsee lauluunsa jokaisen demonin mahdin, ja tämä poika on vastustanut omaansa viimeiseen saakka.”

Uriel painaa otsansa Astraliljan omaa vasten. Hetki kristalloituu, Urielin lämpö valuu Astraliljaan ja täyttää hänet jollakin käsittämättömällä, suurella. Hän pysyy lähellä, antaa enkelin valaa häneen voimaa vielä viimeisen kerran.

”Tyttöparkani”, Uriel sanoo haikeasti vetäytyessään kauemmas, ”maailma on ollut sinulle julma. Muistatko, mitä kerroin sinulle rakkaudesta?”

Kyynel kimaltaa Astraliljan silmäkulmassa, mutta tilanne on liian suuri, liian pyhä kyynelille tulla.

”Kaikesta huolimatta minä olen ylpeä sinusta. Kiltti sydämesi on kantanut loppuun saakka.”

Uriel suo Astraliljalle hymyn, syvän ja merkityksellisen. Sitten enkelin katse siirtyy luolan varjoissa kyhjöttävään Joshuaan.

”Sinä, poikani, ansaitset myös kiitoksen. Tämä maailma ei sitä koskaan sinulle suo, se on tunnettu julmuudestaan. Mutta taivas on kiitollinen, ja minä tahtoisin sinun tuntevan sen siunauksena rinnassasi lopun elämäsi ajan.”

Astralilja näkee Joshuan vapisevan, miltei vajoavan polvilleen. Pojankaan kyyneleet eivät tule, hetki on ihmiselle liikaa kestettäväksi. Ikuiset haavat kehollaankin Uriel on ihmisen aistelle liian pyhä, liian kaukana siitä, mikä mielletään todeksi.

”Tulkaa, lapseni”, Uriel lausuu, ”on viimeisen laulun aika.”

Viimeinen laulu: luku 28

Luku 28: Liekki hiipuu

Taivaan riekaleet roikkuvat raskaina yllä. Jan makaa roskakatoksessa suuret siivet ympärillään kuin muisto enkelin suojauksesta, hauraasta rukouksesta. Silmiä särkee, demonin veri polttelee suonissa. Maailma sykkii demonista laulua, mutta Jan ei nouse enää ylös kohtaamaan sitä.

Vavahduksia, toinen toistaan merkityksettömiä. Maa halkeilee kaikkialla, nielee ihmiset, vapauttaa demonit. Kiertokulku. Tunteeton ouroboros. Jan tuijottaa käsiään, pitkiksi kasvaneita kynsiään vailla keinoa saada niitä pois, vailla aavistustakaan kuinka kontrolloida hirviötä sisällään.

Kädet raatelivat Astraliljan, satuttivat sitä ainoaa olentoa, joka koskaan antoi hyvyytensä ropista keväisenä sateena Janin ylle. Kuka tässä maailmassa muka tietää, kuinka rakastetaan ilman, että repii toisen riekaleiksi, mustaa tämän sydämen? Jan käpertyy likemmäs itseään, painaa kätensä nyrkkiin. Ei ole enää paikkaa. Ei mitään, minne mennä. Ihminen ei voi olla demoni eikä demoni ihminen. Sanat eivät ole pelkkiä sanoja, jos ne piirtyvät lihaan, polttavat merkityksensä jo nuorella iällä.

”Kadutko sinä?” Ääni kuin kivi vasten kiveä. Azrael. Kuolemanenkeli istuu roska-astian päällä jalat ristissä. Siivet ovat tiessään, Azrael on ottanut inhimillisemmän muodon. Silmät eivät enää hehku, Azraelin laulu on hiljennyt hetkeksi.

”Jan. Minä en ole vihollisesi. Ei ole maailmakaan, jos avaat silmäsi sille.”

Jan kohottaa päätään kasvot epäuskosta irvessä.

”Avaan silmäni sille? Tarkalleen ottaen mille siinä?”

”Minä tiedän, että sinä kadut.”

”En tiedä nimeä sille, mitä tunnen.”

”Älä pelkää. En minäkään tiennyt.”

”Mistä sinä puhut?”

Azrael laskeutuu maahan, tahrii vaatteensa. Jan nousee istumaan, hetken he vain katsovat toisiaan kuin eivät olisi koskaan tavanneet.

”Ei tunteille aina ole nimiä”, Azrael kertoo. Sarvien ja kynsien takana on olento, joka on miltei kuin mies, miltei inhimillinen. ”Joskus löytää itsensä repimästä muita riekaleiksi, räjäyttämässä maata. Se on pelkästään rumaa ja väärää, tunne saapuu vasta jälkikäteen.”

”Tarkoitatko sitä, mitä teit itäiselle alueelle?”

Azrael sulkee silmänsä hetkeksi.

”Minä olin silloin hyvin sekavassa mielentilassa.” Azrael vetää syvään henkeä. ”Tiesitkö, että rakastettusi ensimmäinen onnettomuus oli minun syytäni?”

”Elijahin tapaus?”

Azrael nyökkää vaivalloisesti.

”Minä rakastin sitä miestä”, Azrael tiputtaa. Jan tuijottaa ilmeettömänä, odottaa, että Azrael nauraa paljastaen sahalaitaiset hampaansa ja pilkkaa Jania siitä, että hän uskoi.

”Sinä luulet, että minä valehtelen. Leikin sinulla. Ajattele minua, ihmisen lapsi, ajattele, millainen olen ollut koko taistelun ajan.”

Jan ajattelee. Azrael on ollut hiipunut versio itsestään, vaimealla liekillä palava kynttilä. Nauruton.

”Sinä siis todella…?” Jan haukkoo henkeään. ”Kuinka?”

”Tuskin kukaan todella ymmärtää.”

”Adam ei varmasti pitänyt siitä.”

Azrael pudistaa päätään, valkeat hiukset heiluvat ilmassa. Tällaisena Jan voisi kuvitella näkevänsä Azraelin ihmisenä. Kultahiuksisena miehenä, jolla on surulliset silmät.

”Adam pelasi pelin loppuun meidän puolestamme”, Azrael huokaisee. ”En voinut luottaa Elijahiin sen jälkeen, mitä hän meni tekemään selkäni takana.”

”Mutta sinä ajattelet häntä edelleen. Sen näkee sinusta.”

Surumielinen hymähdys.

”Mitä me olemme? Me kaksi? Olemme kumpikin sydämeltämme jotakin muuta kuin ihmisiä tai demoneita.”

Jan tuijottaa käsiään, ihoon sekoittuvia kovia kynsiä. Pedon käsiä.

”Minun lihassani lukee, mikä minä olen. Puoliverinen. Epäsikiö. En ole koskaan yrittänyt katsoa sen pitemmälle, ja nyt on jo liian myöhäistä.”

Kädet ovat jo veressä, Janin tuli on polttanut monia kuoliaaksi. Ihmiset ovat kantaneet hänen epävarmuutensa seuraukset.

”Kuka sanoo, että on liian myöhäistä?”

”En voi tehdä enää mitään peruakseni sitä, mitä tein Astraliljalle.”

”Et niin, mutta hän saattaa tarvita apuasi nyt.”

”Hän ei huolisi minua lähelleen. Sen lämmön olen menettänyt iäksi.”

”Kenties, mutta se ei ole ainoa tapa auttaa häntä. Mikset menisi kirkolle?”

”Saanko minä astua pyhälle maalle kaiken sen jälkeen, mitä siellä aiheutin?”

”Se riippuu sinusta itsestäsi.”

Vereen tahriutuneet kädet vapisevat. Azraelin kasvoilla kareilee hymy, hienoinen ymmärrys. Jan nousee haparoiden ylös, tarttuu roskakoriin jotta ei kaatuisi.

”Miksi sinä tahdot minun tekevän niin? Minä pettäisin teidät. Miksi sinä haluaisit minun vaihtavan puoltani?”

”En tiedä oikeasta ja väärästä. Tiedän vain, että sydämesi ei kuulu tänne. Sitä on hirvittävää katsella.”

Menetys tihkuu Azraelin sanoista. He molemmat ovat kääntäneet selkänsä rakastetulleen, omalle sydämelleen. Jan on roska laineiden kuohussa, aallot voivat heittää hänet mille tahansa saarelle koska vain.

”Sinä todella olet muuttunut”, Jan sanoo ennen kuin kääntää selkänsä.

”Älä sinä siitä huoli. Mene jo.” Sanat ovat pisteliäät, mutta Azraelin huulilla kareilee hymy. Janin ei tarvitse nähdä sitä tietääkseen.

*

Kirkon ulkopuoli kuhisee demoneita. Janiin ei kiinnitetä mitään huomiota, hänen omansa tietävät hänen jo osallistuneen lauluun, tulleen osaksi joukkoa. Hänen omansa. Sarvien ja siipien vilskeessä ajatus siitä, että Jan on kuten eläimellinen massa, nostattaa kylmiä väreitä hänen selkäänsä.

Sisälle ei ole vaikeaa päästä kaiken ollessa repaleina. Jan laskeutuu korkeimpaan torniin, juoksee portaat alas käytävälle. Vaikeampaa on liikkua niin, että kukaan kirkon suojateista ei näe häntä. Siivet kasvojen suojana Jan pysähtyy portaikon alapäähän, sulkee silmänsä ja kuulostelee.

Demonin aistit eivät ole kuten ihmisen. Jokainen ääni on selkeämpi, Jan poimii ihmisten kuiskauksia, hätäistä liikehdintää. Sitten, nimi. Astralilja. Tytöstä puhutaan. Jan pinnistää aistinsa äärimmilleen, tunnustelee. Kun vastaus löytyy, Janin silmät rävähtävät auki.

Kadonnut. Taivaan palaessa vain yksi olento on voinut Astraliljan viedä. Jan lähtee juoksemaan. Kuka tahansa voi hänet nähdä, merkitykset hioutuvat pois juostessa, Jan tahtoo vain löytää tytön. Syrjäisemmältä käytävältä ei löydy ihmisiä, jonkun verta on roiskunut käytävälle. Haju täyttää Janin aistit, neuvoo hänelle reitin. Portaikon kautta kellariin. Steariinin ja veren haju täyttävät Janin tajunnan.

Astralilja roikkuu molemmista käsistään, jalat laahaavat maata. Ensin Jan ajattelee tytön olevan tajuton. Kun Astraliljan kasvot kohoavat, kohtaavat Janin demoninsilmät. Jan kavahtaa. Veri on muodostanut paakkuja vaaleisiin kiharoihin. Ripsistä tippuu punaista nestettä poskille.

Kauhu leviää Astraliljan kasvoille. Ruumis riippuu voimattomana kahleista, mutta pää pudistelee villinä, kontrolloimattomana. Kyyneleet putoilevat Janin kasvoille, kun hän katsoo rakastamansa tytön rimpuilua. Mitä tytölle onkaan tehty, hän on tehnyt pahemmin. Hänen vuokseen Astralilja ei voi edes huutaa.

Kasvot kyynelistä märkinä Jan kulkee lähelle Astraliljaa, varoo koskemasta tyttöön, joka yhä pudistelee päätään kuin pelkäisi Jania kuollakseen. Ajatus lävistää Janin rinnan piikkinä. Hän on menettänyt Astraliljan iäksi. Ei se mitään, ei se haittaa, kunhan tyttö selviää. Kyyneleet valukoot, hänellä ei ole niihin oikeutta muutenkaan.

”En sano, että olen pahoillani, koska se ei muuta mitään”, Jan kuiskaa. Ääni takertuu kurkkuun, petturi. Astraliljan silmät hurjistuvat, kun Jan ojentaa kätensä pyyhkiäkseen verta Astraliljan kasvoilta.

”Anna minun”, Jan sanoo, ”ole kiltti ja anna minun.”

Astralilja kavahtaa, hilautuu aivan kiinni kylmänkosteaan seinään.

”Sinulla on kaikki maailman syyt vihata minua. Sinun ei tarvitse enää koskaan hymyillä minulle, en vaadi sinulta mitään. Ei minulla ole oikeutta edes tulla luoksesi sen jälkeen, mitä tein.”

Astraliljan silmät rauhoittuvat. Hurjistunut katse pysähtyy. Astralilja harkitsee.

”Yhtä ainutta minä sinulta vielä pyydän. Luota minuun tämän yhden kerran. Vain tämän kerran. Anna minun päästää sinut vapaaksi, viedä pois täältä. Ole kiltti ja luota minuun. Minä tahdon vain auttaa sinua.”

Tekopyhyys maistuu katkeralta kielellä. Jan inhoaa jokaista sanaansa, niiden painottomuutta, irrallisuutta. Itseinho pistelee suonissa, mutta hän ei keskity siihen. Mitä tahansa Astraliljan vuoksi. Hänen olisi pitänyt ymmärtää aiemmin.

Jan ojentaa kättään Astraliljaa kohti. Tyttö ei vastustele, kun hän pyyhkii verta silmiltä. Jan huomaa tytön säpsähtävän kosketuksen hellyydelle. Menneen kaiku, lämpö, jonka Jan uhrasi tullakseen ehjäksi. Jan nielee loput kyynelistään.

”Adam teki tämän, eikö niin?” Jan sanoo irrottaessaan varovasti kahleet.

Astralilja nyökkää. Mykkyys iskee vasten Janin kasvoja. On hirvittävää tiedostaa omien tekojensa jäljet toisessa ihmisessä.

”Missä hän on nyt?”

Astralilja kohauttaa harteitaan. Haavauma oikeassa olassa on sidottu, iho siteiden reunalla punertaa. Niin hauras. Janin on mahdotonta katsoa Astraliljaa pitkään.

Jan ei kosketa Astraliljaa uudelleen, hän antaa tytön kävellä itse, sillä tietää, että pahoinpideltynäkin hän kävelee mieluummin yksin kuin antaa hänen koskettaa itseään. Portaikossa Astralilja on kaatua, Janin on pakko napata kiinni ja nostaa tyttö syliinsä. Entinen lämpö on tiessään, Astraliljan iho on kylmä ja karkea häntä vasten. Aivan kuin tyttö olisi jo kuollut.

Ei. Ei saa ajatella niin.

Käytävällä ihmiset tulevat vastaan, huudahdusten saattelemana Jan kantaa Astraliljan omiensa luokse. Salissa vallitsee kaaos, ihmiset kavahtavat Jania. Hän on vasta lähtenyt heidän luotaan herätettyään pelkoa ja inhoa. Nyt hän palaa kantaen heidän vereen tahrittua enkeliään.

”Astralilja!” Huutaja on Freja. Nainen juoksee Janin luo, Jan laskee Astraliljan alas ja antaa tämän valahtaa Frejan käsivarsille. ”Me olimme huolissamme sinusta, me…” Frejan ääni hiipuu, tunteen aalto pyyhkii sen ylitse.

”Astralilja, sinä olet hengissä! Luojalle kiitos…” Jan säpsähtää kuulessaan tutun äänen. Hän näkee valkean pojan, toisen kaksosista, kävelevän aivan kiinni Astraliljaan. Hetken hän kuvittelee pojan olevan Johan, heitä kun on mahdotonta erottaa toisistaan. Lämpö ja huoli pojan äänessä kertoo Janille hänen olevan Joshua.

Jan joutuu seuraamaan sivusta, kuinka kaikkien katseet kirkastuvat. Astralilja hymyilee nähdessään Joshuan, jokin tytön katseessa on erilaista kuin aiemmin. Janin rintaa puristaa. Kolmikosta vain Freja näkee hänet. Sisar ei ole unohtanut.

”Veljeni”, Freja sanoo hiljaa. ”Teitkö sinä tämän?”

”En!” Kauhu Janin äänessä on raastavaa. ”Minä yritin auttaa! Löysin hänet pahassa kunnossa ja toin hänet tänne. Hän oli kirkossa koko ajan.”

”Minä en luota enää sanaankaan sinun suustasi. Sinä et ansaitse luottamustani.”

”Miksi emme kysy suoraan Astraliljalta? Astralilja, mitä sinulle tapahtui? Oliko Jan se, joka teki tämän sinulle?” Joshua puuttuu puheeseen. Janista tuntuu väärältä katsella poikaa, joka ei ole aiemmin juuri osannut avata suutaan. Joshua ja Johan olivat viimeiset, jotka näkivät hänet ennen täydellistä murtumapistettä. Jan ei voi katsoa Joshuaan suoraan.

Astralilja pudistaa päätään katsomatta Janiin. Joshua nyökkää. Frejan kasvoilla lepää silti yhä epäilys, Jan itse on sytyttänyt sen liekin sisaressaan. Hän ei voi syyttää ketään muuta.

”Nytkö sinä olet kääntänyt takkisi?”

Jan nielaisee.

”Maailma on yhä tulessa. Mikä sai sinut pelastamaan Astraliljan?”

Kunpa Jan vain tietäisi. Jokin siinä, kuinka hän pakeni sisarensa ja veljensä luota palavalle taivaalle muutti häntä pysyvästi.

”Minuakin kiinnostaisi tietää.”

Koko sali säpsähtää. Ääni raastaa rintaa, on samalla ulkona ja sisällä. Tuttu ääni. Alttarin enkelin kuva on poissa. Sen tilalla seisoo tummatukkainen mies, jonka hiilenmustat siivet laskeutuvat kauniisti.

Astralilja säpsähtää ja tarttuu tiukasti kiinni Joshuaan. Joshua vie kätensä oikealle silmälleen, verinen kyynel valahtaa poskelle. Freja lausuu jotakin kielellä, jota Jan ei tunnista. Yhteinen tieto leviää, kaikki ymmärtävät, ketä he katsovat.

”Minä olen pettynyt sinuun, Jan”, Adam sanoo hymyilen alttarilta. Hänen siluettinsa piirtyy tulenpunaa vasten. Sali on täydellisen hiljaa. Frejan rukous on päättynyt. Jan on aikeissa avata suunsa, mutta Adam kohottaa kätensä.

”Älä suotta vaivaudu. Minä tiedän kyllä. Halusin uskoa, että sinusta olisi demoniksi.”

Adamin katse pyyhkii ihmisten yli, ei jätä ketään pois.

”Näin kamalan vaivan saadakseni sinut osaksi laulua, ja silti sinä petit minut”, Adam sanoo painottaen sanojaan teatraalisesti, ”mikä harmi.” Hymy on leveämpi kuin yhdenkään ihmisen.

”Ollakseni rehellinen, sinua ei todella tarvittu mihinkään. Sinut olisi voitu vain tappaa. Minä säästin sinut vain, jotta voisit aiheuttaa pientä… hämmennystä.” Adamin katse pysähtyy Astraliljaan. Hän hymyilee yhä leveämmin. Veri Janin suonissa kiehuu.

”En voi kuitenkaan antaa anteeksi sitä, että keskeytit minun ja Astraliljan yhteisen hetken. Meidän keskustelumme oli vielä täysin kesken.”

Jan maistaa oksennuksen suussaan sanan keskustelu kohdalla.

”Sinä et saa häntä”, Jan sihisee, ”et koskaan.”

”Hän ei ole minulle läheskään niin tärkeä kuin luulet.”

”Miksi me sitten keskustelemme hänestä?”

”En siedä niskoittelua. Sinä tulit tielleni. Sinä, jonka piti edesauttaa tytön kuolemaa. Revit kiltisti hänen äänihuulensa, olin ylpeä sinusta.”

Jan katsoo taakseen vielä kerran. Astralilja ja Joshua ovat lähekkäin, Freja heidän lähellään. Jan muodostaa sanat huulillaan. Paetkaa. Jan ei tiedä, että maailman toivo lepää Astraliljan harteilla, hän ei tiedä Urielista. Sen sijaan hän tietää, mikä on oikein. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tietää sen täysin varmasti.

Jan kohtaa uudelleen Adamin, astelee lähemmäs alttaria viha suonissaan sykkien. Paholainen vietteli hänet, teki hänestä hirviön, joka hänen ei olisi koskaan ollut pakko olla. Teki hänestä sen, jona muut häntä pitivät.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?”

”Tämä päättyy tähän. Meidän välillämme.”

Adamin nauru kimpoilee seinistä.

”Haastatko sinä minut?”

Janin kynnet uppoavat Adamin käsivarteen. Adamin keskittyminen herpaantuu, Jan tietää pelaavansa vain aikaa. Jälleen kerran hän kuulee kellon tikittävän, se mittaa hänen aikaansa. Adamin mustat silmät hurjistuvat, tämä sysää yhdellä huitaisulla Janin kimpustaan ja kumartuu hänen ylleen.

Jan ei kykene nousemaan, pelkkä Adamin aura pitelee häntä aloillaan. Jan ei tiedä kaikkea, mihin itse pystyy. Adamin voimista hänellä on vain epäilys, pieni haalea kuvitelma. Paholainen voisi pyyhkiä koko maailman kartalta, jos tahtoisi. Adamin tahto painaa Janin likemmäs lattiaa, koko keho on kuin tulessa.

”Mitä sinä ajattelit voivasi tehdä minulle?”

Jan avaa suunsa, kipu iskee lapaluiden alle. Ulos pääsee pelkkä älähdys.

”Älä asetu minun ja tekemisieni väliin. Sinä olet pelkkä ihmisen lapsi, kenties demonin siittämä, mutta silti pelkkä sielu.”

Adam nostaa katseensa. Silmiin syttyy tuli, lihakset kiristyvät. Jan ei kykene kohottamaan raajaansakaan. Kunpa Astralilja olisi jo ehtinyt pois. Adamin kasvot tarjoilevat hänelle vastauksen. Leukaperät ovat kireät ja silmäkulmassa nykii.

”Vai tähän sinä pyritkin”, Adam sihahtaa. ”Minusta on tullut huolimaton.”

Jan tietää tehneensä tarpeeksi. Astralilja on päässyt pakoon. Hengitys rahisee, Adamin voima puristuu hänen kurkkunsa ympärille.

”Ymmärräthän sinä vain pelanneesi aikaa? Tyttö ei pääse minulta pakoon.”

”Jätä minun veljeni rauhaan, demoni.” Jan ei näe puhujaa, mutta tunnistaa huurteisen äänensävyn. Freja. Sisko kohottaa äänensä suojellakseen häntä. On kuin aurinko paistaisi taas, väreilisi iholla.

”Viimeisen kerran, Freja Faust, minä en ole demoni.”

”Anna hänen olla.”

”Minä kun luulin, että sinä käänsit hänelle selkäsi.”

”Hän on silti minun veljeni.”

Adam kohentaa ryhtinsä, paholainen täydessä mitassaan on hurja näky alttarilla retkottavalle Janille.

”Entä toinen Faust? Isak? Mikset sinä ole sanonut mitään? Etkö puolusta veljeäsi?”

Janin näkökenttä heiluu, hän ei erota veljestään muuta kuin pitkän hahmon.

”Kaikki nämä vuodet… minun silmieni alla…” Isak sopertaa.

Repivä nauru täyttää salin jälleen.

”Sekö sinua riepoo, Isak? Sinä rehvastelit aina sillä, että tiedät, miltä synti näyttää. Silti minä kävelin monta vuotta kirkossasi etkä sinä huomannut mitään.”

Adamin nauru on pilkkaavaa ja pistävää. Janin ohimoita vihloo.

”Minulla ei ole kuitenkaan nyt aikaa sinun sokeudellesi.”

Pisto keskellä rintaa, liekki syttyy viimeisen kerran. Adamin kynnet repivät tiensä Janin ihon alle, uppoavat lihaan. Laulu Janissa soi vielä hetken, silmät hehkuvat, keho kouristelee. Adamin hahmo pyörii hetken yllä, Janin tajunta miltei pettää. Muodot sekoittuvat toisiinsa, kaikki on vuoroin kirkasta, vuoroin pimeää. Mustuus tihkuu tajunnan reunoista valuen keskelle, Jan ei näe mitään.

Liekki palaa loppuunsa. Sulat karisevat alttarille, sarvien paino ei paina päätä. Elämä hiipuu, demoni Janissa kuolee pois. Ihmisen lapsi makaa alttarilla kuin pahoinpidelty linnunpoika, resuinen ja verinen.

”Jan! Voi, Jan…” Frejan ääni. Jan ei enää näe sisartaan. Kädet kurottavat, löytävät ihon. Frejalla on kylmät kädet.

”Fre...ja? Isak?”

”Me olemme tässä.”

”An…teeksi.” Yskäisy. Pimeässä on jäätävän kylmää, kun polte on lakannut.

”Teinkö… minä tarpeeksi? Adam…”

”Adam meni pois. Hän ei ole enää täällä.”

”Lilja…?”

”Sinä teit enemmän kuin uskotkaan. Pelastit meidät.”

Hymy kohoaa huulille, verinoro valuu leualle. Jan ei tiedä, mistä hänen sisarensa puhuu, mutta se tarkoittaa vain, että Astralilja on turvassa. Vain sillä on merkitystä. Freja vetää Janin syliinsä. Kahdet käsivarret kietoutuvat Janin ympärille, Isak on myös lähellä, vaikka Jan ei näekään häntä. Pimeys tiivistyy, Jan vetää raskaasti henkeä.

”Anteeksi… anteeksi…”

”Ssh”, Freja sanoo silittäen Janin hiuksia. ”Älä meiltä pyydä anteeksi.”

”Jumala on nyt kanssasi”, Isak sanoo hiljaa.

”Me olemme tässä. Älä pelkää.”

Älä pelkää. Haava keskellä rintaa ei enää syki. Jan räpyttelee silmiään nähdäkseen vielä jotakin, sisarusten kädet pitävät hänestä tiukasti kiinni. Pelko käpertyy pieneksi, Frejan silittävä käsi tuudittaa sen uneen. Maailma värisee. Pimeässä ei ole enää mitään. Kaikki on tehty. Sisarusten kehot ovat lämpimät sittenkin. Jan pitää kiinni lämmöstä ja sulkee silmänsä.