Luku 23: Käsi kädelläsi
Kirkon korkeimman tornin ristin päällä
istuu valkea lintu. Frejan on mahdotonta erottaa muotoa kaukaa, mutta
mieli täydentää sen, mitä silmät eivät näe. Kyyhkynen. Aamu on
väritön, taivas harmaa vailla pilviä. Valosta ei ole tietoakaan.
Silti kyyhkynen istuu ristin päällä liikahtamatta. Freja vie kädet
sydämelleen. Hänestä huolehditaan edelleen.
Sisällä Frejaa kohtaavat uutiset.
Valtion tiimoilta on päätetty jatkaa Astraliljan kanssa
työskentelemistä siitä huolimatta, että tytöllä ei ole ääntä.
Teknologiaa pitää vain tehostaa. Freja nyökkäilee. Ihmisten puhe
on puuroista ja kasvot sumuisia sen jälkeen, kun on katsonut
paholaista silmiin ja nähnyt niiden pohjalla tuhkaksi palavan
taivaan.
Nyökkäyksiä. Ohjeita. Frejasta on
tullut vain yksi osa rattaistoa. Päässä jyskyttää, pakko nojata
johonkin. Sitten, valkea välähdys. Pitkä mies alttarin edessä
ylläpitämässä kiivasta keskustelua. Liikkuva suu, ruohonvihreät
silmät. Freja kävelee suoraan Abrahamin luo, vetää miehen syrjään
kesken keskustelun.
”Tule työhuoneeseeni hetkeksi.”
”Freja! Olet palannut. Ehdin jo olla
huolissani, vaikka tietäähän sen, että sinä tulet aina
takaisin.”
Hymähdys. Freja ei enää tiedä,
kuka häneen katsoo. Silmät eivät ole Abrahamin. Eivät ole koskaan
olleetkaan.
Huoneessa haisee pölyltä ja
kuivuneelta musteelta. Freja istuutuu alas ennen Abrahamia pelkästään
havaitakseen hämmennyksen miehen kasvoilla.
”Mitä on tapahtunut?”
”Kuinka niin? Hämmennänkö sinua?”
”Sinä et yleensä istuudu noin vain
alas.”
Freja hymyilee niin, että hampaat
näkyvät. Hän ristii kätensä pöydälle ja ajattelee ristillä
istunutta kyyhkyä. Maailma on hänen puolellaan.
”Olen ajatellut viimeaikoina nimiä.
Sitä, miksi kutsumme itseämme.”
”Freja? Oletko kunnossa?”
Abrahamin valesilmät suurenevat. Freja erottaa niistä kuvajaisensa
kuin mistä tahansa ihmissilmistä.
”Tiesitkö, että minua ei ole
ristitty Frejaksi?”
”Minä…” Abraham pudistaa
hämmentyneenä päätään. Frejasta näkee, ettei hän aio vaihtaa
puheenaihetta.
”Maria.” Nimi putoaa Frejan
huulilta pehmeästi ja helposti. ”Maria Freya Esther Faust. Siksi
minut syntymässä kastettiin. Mariana minut otettiin osaksi
yhteisöä.”
Abraham pysyy hiljaa. Freja erottaa
miehen hartioiden hienoisen vapinan.
”Isak on meistä sisaruksista ainoa,
joka ei ole luopunut ristimänimestään. Jan on papereissa yhä
Nikolai, mutta kukaan ei puhuttele häntä sillä nimellä.”
Mies nyökkää varovasti.
”Nimet ovat painavia. Ne kertovat
meistä paljon. Äitimme halusi meille raamatulliset nimet. Eikö ole
erikoista, että silti hän antoi toiseksi nimekseni pakanallisen
nimen?”
Frejan ryhti suoristuu. Nainen
oikaisee silmälasinsa ja hymyilee paperista kasvoille liimattua
hymyä.
”Se oli testi”, Freja sanoo, ”ja
minä epäonnistuin. Minä en kestänyt nimeni painoa. En kestänyt,
että äitini halusi minusta jotakin muuta.”
”Eva Faust oli…”
”Eva Faust, minun äitini, oli
sairas nainen.” Freja nyökkää. ”Kyllä. Tiedän sen. Moni
tietää.”
”En tarkoittanut sitä.”
”Se on totta.” Freja kallistaa
päätään, suorat suortuvat valahtavat olalle. ”Tiesitkö, että
viimeisimpinä vuosinaan hän kuvitteli olevansa Raamatun Eva? Me
muut olimme hänen harhansa jatketta. Hän nimesi minut Mariaksi vain
asettaakseen minulle mahdottoman taakan.”
Abraham sulkee silmänsä, varjo
kulkee kasvoilla. Freja tuntee hiljaista tyydytystä siitä, että
saa nähdä jonkun muun kohtaavan hänen häpeänsä. Vuosien
varrella hän on kantanut kaiken yksin. Nyt Abraham sulkee silmänsä
siltä, minkä hän kertoo todeksi.
”Minä vaihdoin nimeni Frejaksi
päädyttyäni korkeaan asemaan vuoden 2001 aallon jälkeen. Äiti
kuoli vuotta aiemmin.” Freja sipaisee valahtaneen suortuvan
takaisin korvansa taakse. Abraham on jo avannut silmänsä. ”Minä
ja pikkuveljeni olemme kumpikin paenneet omalla tavallamme koko
ikämme. Isak on kantanut ristinsä, mutta kyllä kaikki tietävät,
millainen mies hän on.”
Abraham ei sano mitään. Freja
kohauttaa harteitaan, nojaa eteenpäin.
”Nyt minä olen kertonut nimeni. On
sinun vuorosi kertoa omasi.”
Kulmat kohoavat, huuli alkaa väpättää.
Freja vain hymyilee.
”Kauanko sinä olet tiennyt?”
”Viimeyöstä lähtien.”
Hiljaiset sekunnit. Freja ei ajattele
enää äitiään, ei nimeään, ei mitään. Ei odotuksia. Vain
kevyt, pölyinen hiljaisuus harmaassa huoneessa. Oven ulkopuolella
maailma odottaa viimeistä tuomiotaan, mutta suljetussa tilassa on
vain lausumaton totuus Abrahamin vihreiden silmien takana. Freja on
hiljaa.
”Minä olin tarpeeksi typerä
kuvittelemaan, ettei minun tarvitsisi koskaan kertoa sinulle”,
Abraham huokaa, ”vaikka sinä olet luottanut minuun kaikki nämä
vuodet.”
Hymy kareilee Frejan kasvoilla.
”Niin, minä olen pitänyt sinua
lähimpänä ystävänäni.” Pehmeä ääni. Anteeksiantoa ei
tulisi. ”Kerro minulle, ehdottivatko kaksoset sopimusta vai teitkö
sinä niin?”
”Se oli Johan. Hän oli katsellut
minua ja näki, mikä olin. Hän ymmärsi, miltä piilouduin.”
”Olitko sinä ihmisten keskuudessa
yksinomaan piilotellaksesi omiltasi, vai oliko siinä muutakin?”
”Kaikessa on aina muutakin.”
Mitä pitempään Freja katsoo
Abrahamia, sitä enemmän katumus huutaa itseään julki miehessä.
Jokainen valkea hius ja kasvojen juonne pyytää anteeksi
olemassaoloaan. Abraham ei kuitenkaan väistä Frejan katsetta, ei
enää pakene.
”Minä en aio selitellä itseäni.
Olen tässä. Nyt välillämme ei ole enää seiniä. Silmät, joihin
katsot, eivät ole minun. Minä en ole ihminen, vaikka ulkomuotoni
kertoisi mitä tahansa.”
”Sinun nimeäsi minä en vielä
tiedä. Kerro itsesi, demoni.”
”Demonit eivät kerro nimiään.”
”Entä demonit, jotka ovat
yrittäneet kieltää itsensä?”
Varovainen hymy kiipeää Abrahamin
valkeille kasvoille.
”Hyvä on”, mies kuiskaa, ”minun
nimeni on Leviathan.”
Mitä tahansa Freja odottikin, valuu
tyhjiöön. Freja ei tunne mitään. Aivan kuin Leviathan olisi nimi
muiden joukossa.
”Selvä”, Freja sanoo, ”selvä…”
”Minä toivon, että kutsuisit minua
yhä Abrahamiksi. Vakaumuksestasi huolimatta.”
”On kieltämättä melkoinen valinta
Raamatun pedolta kutsua itseään kansojen isän nimellä.”
”Uskon, että tunnet minut riittävän
hyvin tietääksesi, miksi valitsin tämän nimen.”
”Olet oikeassa. Se ei silti muuta
mitään.”
Abraham asettaa suuren kätensä
pöydälle. Ei kurota, ei yritä mitään. Käsi pelkästään lepää
siinä, valinta jää Frejalle. Frejan pään sisällä on paljon
ääniä, eikä niistä yksikään ole hänen. Isak, äiti, Jan.
Adam, paholainen miehen nimellä. Kaikki pelkkiä valehtelijoita,
sisältä mätiä. Freja sulkee äänet pois ja painaa kätensä
Abrahamin omalle. Miehen käsi on kylmä. Poskilla on kyyneliä.
”En pysty aloittamaan kanssasi
alusta. En voi myöskään antaa anteeksi.” Frejan käsi puristuu
Abrahamin omaa vasten, sormet lomittuvat.
”En voisi koskaan odottaa sinulta
sellaista.”
”Olen kuitenkin ymmärtänyt yhden
asian.”
Abrahamin silmät kysyvät. Freja
nousee ylös ja painaa kätensä miehen rinnalle.
”Maailmassa, jossa demonia ei erota
ihmisestä eikä enkeliä paholaisesta, merkitystä on vain tällä”,
Freja sanoo hivuttaen sormensa Abrahamin sydämen kohdalle. Ilme
naisen kasvoilla on Abrahamille kauniimpi kuin taivas valoineen. Se
häikäisee vain juuri sen verran kuin on tarpeellista.
Kyyneleet valuvat Abrahamin poskille,
Freja ei tee mitään pyyhkiäkseen niitä pois. He ovat
tasavertaiset. Kumpikin on nähnyt toisen valtoimenaan vuotavat
kyyneleet, poskille kuolevat joet, jotka ovat odottaneet patojen
aukeutumista. Abraham vie kätensä Frejan kädelle, yhdessä he
pitävät sormiaan ihon alla läpättävän sydämen yllä. Sanoja ei
tarvita.
Kun Freja vetäytyy takaisin pöytänsä
taakse, Abrahamin kyyneleet ovat jo kuivuneet.
”Ovatko Edenbergin kaksoset yhä
täällä?”
”He lähtivät paikalta hyvin pian
sen jälkeen, kun herra Evermoren hyökkäys pajastui.
Kirkolliskokous – tiedäthän…”
”Ne pojat ovat kokeneet kovia. He
ovat nyt omillaan. Joshuan minä olisin pelastanut, mutta nyt…”
Freja pudistaa päätään.
”Minä yritin saada heidät tekemään
parannuksen, mutta paholaisen tiet ovat paholaisen tiet. Azrael on
saanut heidät mukaan ties mihin.”
Freja päästää syvän huokauksen.
”On selvää, miksi he ovat
toimineet pimeyden silminä juuri täällä. He ovat todistaneet
kaikkea. Paholainen ei ole jäänyt paitsi mistään.”
”Olen syvästi pahoillani siitä,
etten koskaan tehnyt heille mitään. Kuvittelin, että Joshua saisi
äänensä kuuluviin ja puhuisi Johanille järkeä, mutta toivoni
valui hukkaan.”
”Me emme voi koskaan tietää
täysin. Ketä muita olemme menettäneet?”
Abraham alkaa luetella nimiä. Moni
neuvoston jäsen on liuennut paikalta enkelin menetettyä äänensä.
Freja ei mahda sille mitään.
”Selvä. Kiitos. Lisäksi tietooni
tuli, että Elijah on kuollut.”
Abraham kohottaa kulmiaan.
”Siitä miehestä on vaikeaa uskoa.”
”Niin minäkin ajattelin. Hän ei
ollut pelastettavissa.”
”Paholainenko hänet vietteli? Minä
näin hänet sinä aamuna, kun hän saapui tänne.”
”Paholainen on vietellyt jokaisen.
Edenbergit, Elijahin, minun pikkuveljeni.”
Kun Freja nousee ylös, Abraham tietää
hänen asennostaan, ettei hän enää aikoisi istua alas ennen kuin
kaikki olisi ohitse.
”Minä kohtasin paholaisen
viimeyönä.”
”Tarkoitatko –”
”Tarkoitan, että paholainen tuli
luokseni ihmiskasvoisena ja kertoi, että mitään ei ole enää
tehtävissä.”
Yllättyneisyys kuolee Abrahamin
kasvoille. Niin kylmyys kuin lämpökin Frejan läsnäolossa
selittyvät oitis. Freja kulkee ovelle, kaikki on jo puhuttu.
”Adam Lind. Veljeni kirkosta.
Paholainenkin on osannut valita nimensä oikein.”
”Hänkö?” Kauhu Abrahamin
kasvoilla on ilmiselvää. Freja tuntee sitä kohtaan vain
epämääräistä sääliä.
”Koko tämän ajan hän on katsellut
meitä.”
”Ymmärrän…”
”Ihmisten aika ei ole ohi. Ei niin
kauan, kun minä seison.”
Oveen koputetaan. Freja hätkähtää
eikä ehdi avata ovea ennen kuin Isak astuu sisään kasvot
tuhkanharmaina. Tarve huutaa itsensä miehen ruumiinkielessä, Frejan
ei tarvitse edes kysyä. Abraham osaa poistua paikalta kysymättäkin.
Freja suo viipyilevän katseen miehen vihreisiin silmiin ennen kuin
tämä sulkee oven.
”Kiireisiä uutisia”, Isak lausuu
hengästyneenä. ”Me tarvitsemme Astraliljaa. Nyt.”
”Astraliljaa? Tyttö ei pysy
tajuissaan kahtakymmentä minuuttia pitempään.”
”Valtion määräys. Asiasta on
keskusteltu yön pikkutunneilla. Olemme päättäneet kuvata uuden
videon. Livetilassa. Sen on määrä tapahtua tänään. Me
tarvitsemme tytön juuri nyt.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti