Epilogi: Valoa sataa
Syyskuinen päivä on aluillaan
Joshuan astellessa hautakivien lomassa etsien oikeaa hautaa. Puun
vieressä, pienen ja vahvan kuten haudattu tyttökin. Joku on tuonut
haudalle valkoisia liljoja, enkeli Gabrielin kukkia. Joshua onnistuu
hymyilemään.
Kaikki uudet alut. Hetket, jotka
kiriytyivät loppuunsa ja sallivat jonkin syntyä. Kukat haudalla,
sekuntien merkityksettömyys. Aika on pyyhkinyt tytön haudan yli,
Joshua on useita vuosia vanhempi kuin tyttö koskaan ehti olla.
Joshua ei enää muista sitä poikaa, joka hän oli puhuessaan tälle
edellisen kerran. Se poika ei ollut yksilö vaan vanki voimakkaiden
kahleiden takana. Se versio hänestä ei koskaan nähnyt, millaisen
tien maailma oli hänelle varannut.
Köyhäinapu. Raja-alueiden
uudistaminen. Kaikki vain väliaikaista, kuten enkeli taannoin
hänelle kertoi. Joshuan piti mennä niin pitkälle, että kuuli
enkelin laulun järisyttävän maata, että uskoi omaan arvoonsa. Nyt
hänen arvonsa peilautuu hänelle takaisin jokaisella kerralla, kun
lapsi kadunkulmassa kiittää, kun taudin sotkemat kasvot vääntyvät
hymyyn. Maailma on niin kaunis. Kumartuessaan tytön haudalle Joshua
tietää, miksi tyttö pysyi niin vahvana. Vihdoin hän näkee
maailman kuten tyttökin.
Laskiessaan kukkansa haudalle Joshua
tuntee oikeassa silmässään pistoksen. Hän kohottaa katseensa
taivaalle ja näkee valon halkovan tiensä pilvien läpi. Kuulas aamu
saa uuden sävyn, kun Joshua ymmärtää, miksi hänen lapun
peittämää silmäänsä särkee.
Vai niin. Vai näin se siis käy, irti
päästäminen. Joshua sulkee molemmat silmänsä ja nousee varoen
ylös. Aika on kulunut loppuun, enkelin sanat käyvät toteen. Miten
paljon hän saikaan, miten suuren onnen maailma ehti vielä kokea.
Kunpa kaikki saivat toiveensa toteen. Kunpa kaikki olivat edes hetken
onnellisia.
Joshua avaa silmänsä ja ottaa laulun
vastaan, kuuntelee sen loppuun. Ääni halkoo ilmaa. Taivaankannen
revetessä nuoren naisen haudalle sataa valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti