Viimeinen laulu: luku 22

Luku 22: Punaiset viivat

Valkoista kipua. Onko tämä taivas? Kattoa ei ole, häilyvät valot ja muodot kirkuvat kivun äänellä. Ruumista ei ole, on pelkkä kipu, sitä ei voi kohdistaa minnekään, se vain on, se on tehnyt kaikesta olevaa, muovannut todellisuuden. Taivaassa ei pitäisi enää sattua, mutta missä muuallakaan on niin valkeaa, niin tiedotonta? Ei ole kehon rajoja kertomassa, ei mielen laitamia. Pelkkä kivun huuto, valkoinen ja muodoton.

Sitten kosketus. Jokin painautuu vasten rannetta, maalaa käden olevaksi hennolla otteellaan. Silmät rävähtävät auki, suu raottuu, mutta ääntä ei tule. Kivulle piirretään rajat, todellisuus hahmottuu nurkka kerrallaan. Ruumiilla on taas ääret.

Astralilja räpyttelee silmiä, valkoisuus on vieläkin kirkuvaa. Käsi pitää kiinni hänen ranteestaan, Astralilja hahmottaa muotoja. Ihmiskasvot. Silmälappu. Nimi ei tule mieleen, sen päälle on liimattu kipua. Tunnistus on silti jo tapahtunut. Astralilja on kiinni itsessään ja jokin hänen sisällään kertoo, että koskettajaa ei tarvitse pelätä.

Puhetta. Astralilja ei saa kiinni sanoista. Jonkun on täytynyt puhua aiemminkin, käydä katsomassa häntä. Äänenpainot kuulostavat tutuilta, mutta Astralilja on vasta palannut itseensä. Keho ei enää hylji mieltä. Astralilja keskittyy näköön, kuulo tulee myöhemmin. Sairaalloisen kalpea iho, valkoiset hiukset ja vihreä silmä. Poika kuin marmoriveistos. Nuori. Sitten tulee nimi. Joshua. Joshua pitää hänestä kiinni ja hän pitää kiinni pojasta.

Suu aukeaa, mieli ei muista, että se ei auta. Kivun raadollisuus iskee aaltona, kun Astralilja ymmärtää, ettei pysty puhumaan. Koko kehoa määrittävä tuska avautuu hänelle koko kauheudessaan. Hän painaa silmänsä kiinni, kunpa mieli päästäisi jälleen irti, sallisi hänen unohtaa, mitä hän on menettänyt.

”Kuuletko sinä minua?”

Sanoja. Selkeitä tavuja, merkityksiä niiden takana. Astralilja avaa silmänsä. Keho on liian arka voidakseen nyökätä. Joshuan on ymmärrettävä hänen katseestaan.

”Minä en saisi olla täällä.” Joshua sulkee hetkeksi ainoan silmänsä. ”Tulin luvatta. Minä pakenin veljeni kanssa sen jälkeen, kun ensimmäinen onnettomuutesi tapahtui.”

Astralilja voi vain räpytellä silmiään. Keinottomuus rysähtää kerralla hänen koko ruumiinsa päälle.

”Minä näin… hänet vain hetki ennen kuin tämä tapahtui. Janin.”

Nimellä on piikin merkitys, Astralilja tuntee sen ihonsa alla ja huomaa säpsähtävänsä. Joshua puristaa rannetta lujempaa, ilme kasvoilla on kuin hoitajalla, joka kertoo, ettei mitään ole enää tehtävissä, mutta tahtoo silti olla lämmin.

”Olen pahoillani. En enää mainitse häntä nimeltä. Minun olisi pitänyt tehdä jotakin.”

Kunpa Astralilja voisi edes pudistaa päätään. Keho on vielä liian irti.

”Olen suunnattoman pahoillani, että pakenin. Minä… minä välitän sinusta, Astralilja. Sinä olet minulle kuin isosisko. Minä en tahtonut tämän tapahtuvan.”

Kyyneleet valuvat pojan valkeille poskille. Silmälapun puoleiset kyyneleet ovat samean punaisia.

”Tämä on minun vikani”, Joshua nyyhkyttää, ”nytkin tulin tänne vailla lupaa. Jos minut löydetään, sekä minulle että veljelleni käy huonosti. Me emme saa olla lähelläkään kirkkoa. Anteeksi. En voi kertoa enempää.”

Keho sallii Astraliljan sulkea silmänsä. Se on lähimpänä anteeksiantoa, lähimpänä sanoja siitä, ettei Joshuan tarvitse kantaa kaikkea pienen pojan harteillaan.

”Jos on mitään, mitä minä… jos voin mitenkään auttaa…”

Astraliljalla on enää vain mielensä, valkean sotkun tahrima. Pullotettua valoa. Kehonsa turvin hän ei pysty mihinkään. Mitä hän vielä tarvitsisi? Hän on liian irti, eikä Joshualla ole pienintäkään keinoa sitoa häntä takaisin.

”Tämä maailma tarvitsee nyt kaiken mahdollisen avun. On hirvittävää ajatella, että olisin voinut tehdä jotakin aiemmin. Mutta minä… minä olen nyt tässä. Minulla on paperia. Jos pystyt, kirjoita minulle, mitä minä voin tehdä.”

Joshua ojentaa lehtiön ja kynän Astraliljalle. Tyttö ei tiedä, mihin tarttua, käsi on niin kaukana ja paperi niin lähellä.

”Ole kiltti. Minä tiedän, että sinä voit vielä auttaa meitä kaikkia selviämään.”

Sanahelinää. Melkein kuin laulua. Kirkkaus lyö ymmärryksenä läpi merkityksettömän massan. Laulu. Astralilja nostaa itsensä ylös, kehon rajat ovat yhä puuroiset ja vaikeat, mutta ruumis nousee kurottamaan kohti Joshuan ojentamaa paperia. Sekalaisia kirjaimia, toimi vielä, saastainen keho, toimi toimi toimi. Astralilja sallii itsensä irrota vasta, kun suttuiset mustat koukerot kertovat Joshualle, että maailmalla on vielä toivoa.

Minä en ole viimeinen. Hae Uriel.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Joshua katsoo tekstiä kuin ei osaisi enää lukea. Silmien takana kulkee ajatuksia, Astralilja näkee, kuinka poika ajattelee enkeleitten nimiä. Gabriel, Rafael. Uriel. ”Uriel? Arkkienkelikö?”

Astraliljan koko ruumis on jälleen pelkkää kipua, valkean sijasta punaista, rajat piirtävää. Hän ei kykene enää kirjoittamaan.

”Tarkoitatko, että on olemassa yhä yksi enkeli? Räpäytä silmiäsi, jos tarkoitat.”

Astralilja räpäyttää.

Ilo leviää Joshuan kasvoille. Aina yhtä varovaiset ja pelokkaat piirteet hajoavat riemuun. Kunpa Astralilja voisi sanoa pojalle, kuinka onnellinen on siitä, että saa vielä nähdä tämän hymyilevän.

”Astralilja, sinä olet uskomaton”, Joshua henkäisee ääni iloa tihkuen, ”aivan täysin uskomaton. Minä rakastan sinua! Sinä pelastit meidät! Sinä juuri pelastit meidät!”

Siellä, missä Astralilja uskoo suunsa olevan, syntyy nykivää kipua. Hän epäilee hymyilevänsä.

”No niin. Minä piirrän nopean kartan keskusta-alueesta ja sinä näytät sormella, missä enkeli on. Onko hän keskusta-alueella? Räpytä, jos on.”

Astralilja räpyttää.

Joshua piirtää kuvan. Nopeita viivoja, aikaa ei ole hukattavaksi. Astralilja näkee sumuisen alueen, erottaa salaisuutensa olinpaikan pojan selkeästä kuvasta. Sormi painuu paperia vasten, Joshua nyökkää.

”Kiitos, Astralilja”, Joshua kuiskaa, ”kiitos tuhannesti. Ihmisten kielessä ei ole sanoja sille, mitä sinä juuri teit. Sinä olet uskomaton.”

Joshua joutuu vetämään henkeä. Astralilja näkee harkinnan pojan eleissä. Lopulta Joshua avaa suunsa jälleen.

”Minä en tiedä, miten olet onnistunut pitämään tällaista salaisuutta kaikilta, mutta olen kiitollinen, että teit niin. Vien tämän maaliin saakka, haen Urielin. Luojan nimissä, Astralilja, sinä olet ihme. Ihme.” Joshuan puhe on kiivasta ja nopeaa. Astralilja tuntee yhä hymyilevänsä. Jos nyt ei ole Urielin aika, sitä ei koskaan tulekaan.

Joshua kumartuu painamaan suudelman Astraliljan otsalle. Pojan huulet ovat kylmät, Astralilja kuvittelee kosketuksen muodostavan huurretta hänen iholleen. Se vie hetkeksi ajatukset pois kivusta. Joshuan kasvoilla kulkee useita tunteita, lopulta poika kääntää selkänsä.

”Kiitos kaikesta, Astralilja.” Joshua ei aseta sanojaan kuin hyvästejä, mutta niiden melankolinen tuntu saa Astraliljan muistamaan, miksi on pitänyt toivoaan yllä kaikki nämä vuodet. Ihmisten vuoksi. Kaikkien niiden, joilla ei ole mitään. Nämä eivät ole hyvästit, Astralilja sanoo itselleen. Kipu vihlaisee kurkusta, se on eri mieltä.

Astralilja jää katsomaan Joshuan perään. Erikoista. Aivan kuin poika näkyisi kahtena. Tajunnassa täytyy jälleen sumeta, näköaisti leikkii hänellä. Ovella Joshuaa on selvästi kaksi, toinen alempana, toinen ylempänä käsi ojennettuna. Astralilja sulkee silmänsä, räpyttelee kunnolla, mutta ovi on jo sulkeutunut. Näkökenttä se vain vääristää. Pian Astralilja ei enää ajattele sitä, sillä kipu palaa piirtämään huoneen täyteen punaisia viivoja.