Luku 17: Kellon käydessä
Sana Astraliljasta on saavuttanut
Joshuan korvat varhain. Tytön henki on pelkkien sanojen varassa,
tavut kannattelevat elämän repaleita. Niin kauan, kun kuiskaukset
kertovat Astraliljan selviävän, Joshua pitää äänetöntä
toivoaan yllä, rukoilee syvällä sisimmässään.
Johan on istuttanut Joshuan käytävälle
ja lähtenyt ottamaan selvää, mikä Astraliljan nykyinen tilanne
on. Joshua tietää veljen toivovan tytön kuolemaa. Mitä nopeammin
maailma palaa tuhkaksi, sitä pikemmin he saavat palansa kaikesta.
Paholainen ojentaa heille tulisen kämmenensä ja hymyilee
maailmanlopun laidalta. Ajatus saa Joshuan silmän vihlomaan.
”Minusta Frejan ei kannattaisi pitää
niitä lapsia täällä. Valtio on perustanut leirejä. Eivätkä
orpolapset ole maailman suurin ongelma nyt, kun meidän toivomme on
haavoittunut vakavasti”, Joshuan korvat poimivat naisäänen
käytävältä. Nainen ei näe hänen istuvan metallisella penkillä,
hän vetää polvet vasten rintaansa.
”Edenbergit ovat osaavaisia poikia.
He eivät ole olleet lapsia vuosiin.” Abrahamin ääni. Sen pehmeä
sointi lämmittää Joshuan rintaa.
”He ovat seitsemäntoistavuotiaita”,
nainen huokaisee. Joshuan ei tarvitse nähdä tämän kasvoja
ymmärtääkseen, millainen ihminen tämä on. ”Olet hyvä mies,
Abraham. Kirkko on kiitollinen kaikesta avustasi, mutta olemme
tulleet siihen tulokseen, että näiden poikien pitäminen täällä
on vaarallista heille… ja meille.”
”Olen pahoillani, mutta Johanin ja
Joshuan edellinen kirkko paloi. Olisi sydämetöntä siirtää heidät
orpokotiin, ovathan he jo miltei täysi-ikäisiäkin.”
”Siitä minä halusinkin puhua sinun
kanssasi.” Joshua erottaa kuuluvan rykäisyn. ”Kirkolliskokouksessa
on noussut esiin huoli aiheen tiimoilta.”
Joshuan selkä suoristuu, kädet
jännittyvät. Kenenkään ei pitänyt koskaan epäillä mitään.
Kaikki paloi perustuksia myöten maan tasalle, Azrael piti siitä
huolen, peitteli tulellaan kaiken sen, mitä Johan ja Joshua
aiheuttivat.
”On ilmennyt todisteita sitä
vastaan, että pojat olisivat täysin syyttömiä tapahtuneeseen.”
Merkittävä tauko. Joshua ei huomaa pidättävänsä hengitystään.
”Paikalla ei liiemmin ollut
todistajia. On mahdotonta todeta jotakin tuollaista.”
”Sinä olit paikalla.” Uusi
rykäisy. ”Ainoana selviytyjänä näiden poikien lisäksi.”
”Minä olen vannonut, että
kirkkopalo, josta pelastin pojat, tapahtui täysin demoni Azraelin
vaikutuksesta. Pojilla ei ole siihen osaa tai arpaa.”
Joshua tuntee jännitteen rätisevän
ilmassa kuin ukkonen. Muutama sana voisi kääntää hänen elämänsä
suunnan täydellisesti. Jos kaikki saavat tietää, mitä he ovat
tehneet, peli on heidän osaltaan menetetty. Joshua likistyy itseään
vasten ja sulkee silmänsä, kuuntelee tuomiotaan.
”Sinun sanojesi lisäksi meillä on
myös toisenlaisia todisteita.”
Joshua voi kuvitella, kuinka Abrahamin
ruohonvihreät silmät kapenevat, leukaperät kiristyvät.
”Ajalta ennen poikien tuloa
kirkkoon.”
”Miten se liittyy kirkon paloon tai
varsinkaan nykyhetkeen?”
”Murhia ja ryöstöjä. Uskomattomia
veritekoja, brutaaliudessaan pahempia kuin se, jota me jouduimme tänä
aamuna todistamaan. Silminnäkijät ja läheiset ovat tulleet
ilmaisemaan huolensa kirkolle. Kaksoset eivät ole viattomia. Heidän
teoistaan on painavia todisteita. Minä voin kutsua todistajat koska
tahansa paikalle, jos se auttaa sinua uskomaan.”
”Minä…”
”Vieläkö sinä haluat uskoa, että
niillä pojilla ei ole mitään tekemistä kirkkonsa palamisen
kanssa?”
Rukous. Äänetön, sanaton, pelkkä
viesti Isälle korkeuksissa. Joshuan koko olemus muuttuu rukoukseksi,
mutta Abraham ei sano mitään, ei kykene kieltämään. Joshua
katsoo kohti koristeltuja ikkunoita, kristillisiä kuvia, ja tietää,
ettei mikään voima maailmassa saa Abrahamia valehtelemaan heidän
puolestaan. Miehen moraali on liian tiukassa ja Joshuan taivas liian
kaukana. Lasi-ikkuna ei päästä kaikkea valoa sisään.
”Me olemme luottaneet liiaksi
ihmisiin. Herra Evermorea etsitään yhä, en voi uskoa, että hän
pääsi noin vain kävelemään pois luotamme, vaikka me kaikki
näimme hänet verta vaatteissaan. Sokea luottaminen loppuu nyt.
Kirkko hankkiutuu alkajaisiksi eroon kaksosista.”
”Onko kirkolliskokous käynyt läpi
Faustien kirkkojen jokaisen jäsenen ja selvittänyt kaiken heidän
historiastaan? Siitäkö tästä on kyse – jonkinlaisesta
puhdistuksesta?” Abrahamin ääni kohoaa korkeammalle.
”Me yritämme pitää joukkomme
tiiviinä ja turvallisina! Meidän arkkienkelimme on
varomattomuutemme vuoksi vakavasti haavoittunut!”
”Herra Evermore ei iskenyt
Astraliljaa kuolettavasti. Ymmärrän hätäännyksenne, mutta
kriisikokous ei ottanut huomioon Edenbergien valtavaa työpanosta
kirkon eteen.”
Naurua. Naisen nauru on korkea ja
täysin riemusta riisuttu, sen sointi iskee piikkinsä Joshuan
lihaan. Ihon alla se kiemurtelee, kirjoittaa itsensä Joshuan luihin
ja kertoo hänen aikansa tulleen. Olisi löydettävä Johan.
Paettava, uudelleen. Maailma loppuu pian, he ehtisivät piilotella
siihen saakka, että maa palaisi tuhkaksi.
”Mitä merkitystä on murhaajien
työpanoksella? Oletko sinä tullut sokeaksi tämän maailman
hirveyden edessä? Niillä lapsilla on verinen historia takanaan.
Entä heidän silmänsä – mistä me tiedämme, että demoni, joka
ne vei, ei tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja suunnittele nyt
jossakin ihmishahmoisena meidän tuhoamme?”
”Ne pojat eivät ole koskaan
antaneet minulle syitä moisiin epäilyihin.”
”Saatanakin osaa näyttää
kauniilta. Aamutähti on menettänyt hohtonsa, mutta kykenee yhä
näyttelemään kirkasta. Tämä aihe on loppuunkäsitelty.”
Joshua kuulee, kuinka Abraham
huokaisee syvään.
”Meidän tulee keskittyä siihen,
kuinka saamme Astraliljan pysymään hengissä. Tytön fyysinen kunto
oli huono jo ennen herra Evermoren iskua.”
”Meitä on paljon! Työnjako on
selkeä, eivätkä kaikki voi keskittyä yhden tytön parantamiseen.
Oletko ajatellut, millä kansan toivo ylläpidetään sillä välin,
kun Astralilja taistelee hengestään?”
”Tuskin kahden nuoren pojan ulos
häätämisellä. Me unohdamme, että olemme syntisiä itsekin.”
Nainen haukkoo henkeään, Joshua
huomaa pidättävänsä omaansa.
”Väitätkö sinä, että me olemme
yhtä syntisiä kuin nämä pojat – yhtä syyllisiä?”
”Miksi meidän on tarpeellista etsiä
syyllisiä, kun olemme tilanteessa, jossa kaikki ovat yhtä lailla
uhattuina? Astraliljaan kohdistunut väkivallanteko ei ole ainoa
seikka, josta meidän tulisi olla huolissamme. Entä reuna-alueet?
Päivittäiset tapot alueilla, joihin meidän katseemme ei ulotu?
Kulkutaudit ja mielensä menettäneet ihmiset, jotka tekevät
alueista sitä, mitä itse tahtovat? Me emme ole hyviä itsekään,
sillä käännämme selkämme kaikelle sille vain, koska meidän
alueemme on muka parempi ja kykenevämpi selviytymään.”
Joshua nousee ylös hengittämättä,
varoen katseita. Jos nainen näkee hänet nyt, hän ei tiedä,
osaavatko hänen jalkansa yhä kuljettaa hänet pois paikalta. Nainen
kuitenkin jatkaa keskusteluaan puheen käydessä kiivaammaksi.
”Ainahan kristityt ovat joutuneet
priorisoimaan! Emme voi taputella jokaisen vääräuskoisen ja
heikko-osaisen päätä! Meidän täytyy pelastaa se, mikä on
pelastettavissa.”
Joshua kuulee Abrahamin haukkovan
henkeään.
”Myös heikommassa asemassa olevat
ansaitsevat lähimmäisenrakkautta siinä missä keskusalueiden
asukkaatkin. Olot eivät ole täydelliset missään. Emme voi olla
niin sydämettömiä, että jätämme osan ihmisistä vaille apua.”
”Älä ryhdy moralisoimaan minua.
Vaikka kannatkin esi-isän nimeä, minä tiedän, mikä sinä olet.
Pystyt puolustelemaan niitä poikia vain, koska sinulla itselläsikin
täytyy olla jotakin piiloteltavaa. Freja saattaa pitää sinusta,
mutta tuskin enää sen jälkeen, kun olemme selvittäneet, mitä
sinä pidät meiltä piilossa suojellessasi murhaajakaksosia.”
Joshua ei enää välitä, näkevätkö
Abraham ja nainen hänet. Hän juoksee käytävälle ja antaa kiivaan
keskustelun jäädä leijumaan ilmaan. Johan miltei törmää häneen
sairaalasiipeen vievällä käytävällä. Veli lukee hätäännyksen
kasvoilta ja vetää hänet syrjempään, selkä seinää vasten.
”Meistä tiedetään”, Joshua
sopertaa, ”se nainen, hän tietää! Kirkolliskokous –”
”Odota hetkinen, minä en pysy
perässä! Kuka tietää?”
”En minä tiedä! Se nainen! Kirkot
tietävät meistä! Siitä, mitä me olemme!”
”Silmistämmekö?”
Hätääntyneitä katseita. Joshua
pudistaa päätään.
”Menneisyydestämme! Siitä, että
olemme syntisiä. He tietävät kaiken, mitä olemme tehneet, se
nainen puhui todistajista, silminnäkijöistä. Me olemme tuomittuja,
Johan, he häätävät meidät pois ja –”
”Rauhoitu!”
”Johan, me emme voi enää paeta –”
Isku suoraan poskelle. Jomotus alkaa
oitis. Joshua ei uskalla katsoa veljeään tämän ainoaan ihmisen
silmään. Johan tulee lähemmäs, vie jälleen kätensä veljensä
leukaperille, sivelee varovasti kuin oikeuttaakseen iskunsa sillä.
”Antaisinko minä muka häätää
meidät täältä? Minä osaan puhua, muistatko sen? Freja tuskin
tietää, mitä hänen alaisensa ovat suunnitelleet pienissä
kriisikokouksissaan.”
”Mutta entä Isak? Hänen kirkkonsa
on ollut mukana, eikä hän anna armoa kenellekään.”
”Emmehän me tiedä, onko Isak ollut
mukana neuvotteluissa. Ne on pidetty vain muutamia tunteja sitten,
kaikki tämä on kovin uutta. Me luikertelemme tiemme ulos tästä ja
pysymme täällä, kunnes hän antaa merkin ja maailman on
aika murtua.”
Joshua onnistuu nyökkäämään. Keho
vapisee yhä, naisen sanat kieppuvat hänen ympärillään,
kietoutuvat kuristavaksi vyyhdiksi. Murhaajia. He eivät ole mitään
muuta kuin syntisiä murhaajia.
”Katso meitä, Johan”, Joshua
kuiskaa ääni väristen kuin sulka tuulessa. ”Mitä meistä on yhä
jäljellä? Vuosia me olemme vain tappaneet ja tuhonneet. Me olemme
antaneet silmämme demonille ja tehneet kaupan toisen kanssa
palvellaksemme itse pahuutta.”
”Kerro minulle, miksi me olemme
tehneet kaiken sen.”
”Selvitäksemme hengissä.”
”Miksi on tärkeää selvitä
hengissä juuri nyt?”
”Maailma ei kestä enää kauan.
Kontaktiemme ja silmiemme ansiosta me selviämme loppuun saakka.”
Johanin käsi jää lepäämään
Joshuan poskelle. Hansikkaan läpikin Joshua saattaa tuntea käden
hohkaavan kylmyyden.
”Nämä ihmiset ovat unohtaneet
uskostaan ja historiastaan kaiken ja kiinnittyneet profetiaan, jota
heille on vuosien saatossa syötetty. Tiedätkö, mihin minä uskon?”
Joshua vain katsoo veljeään tämän
tyhjin silmin hymyileviin kasvoihin.
”Minä uskon, että se, mitä
Astraliljalle tapahtui tänä aamuna, ei ollut vahinko. Hän
tietää, mitä tekee. Kenties hän lähetti tämän naurettavan
ihmisolennon hyökkäämään Astraliljan kimppuun jostakin syystä.”
”Tarkoitatko, että…”
”Tämä voi olla lopun alkua.
Astralilja on vielä hengissä, mutta kaaos kirkon sisällä on
ilmeinen. Jos kaikki menee hyvin, tämä voi kehittyä vielä hänen
voitokseen. Hän tuntee ihmiset. Nyt meidän tarvitsee vain
odottaa.”
Johan vetää kätensä Joshuan
poskelta ja on aikeissa avata suutaan, kun lähestyvät askeleet
keskeyttävät hänet. Joshua säpsähtää ja tarraa veljensä
valkeaan hihaan. Sydän lakkaa takomasta reikiä rintaan vasta, kun
Joshua ymmärtää tulijan kiivasäänisen naisen sijaan Janiksi.
”Kas, Jan, tervedys”, Johan
tervehtii vetäytyen kauemmas veljestään, ”siitä onkin aikaa.”
”Hei, Jan.” Joshua hymyilee
varovaisesti painaen merkille Janin teräksenjäykän olemuksen.
Selkä on tuskallisen suora, silmät suuret. Keho on kaikin puolin
jännittynyt.
”Missä sinä olet viettänyt
viimeajat?” Johan kysyy hymyillen hymyä, jonka Joshua tietää
hyökkäykseksi.
”Oletteko te… nähneet
Astraliljaa?”
”Astralilja on sairaalasiivessä.”
”En tarkoittanut sitä.”
”Hän on hengissä.”
Ilmeet vaihtuvat Janin kasvoilla kuin
naamiot. Joshua osaa lukea järkytyksen, loput tunteista ovat hänen
ulottumattomissaan. On kuin Jan vetäisi naruista eri tunteita
kasvoilleen, mutta olisi sotkenut narut keskenään. Joshua on nähnyt
demonien tekevän sitä. Kylmä lanka kulkee hänen selkärankaansa
pitkin.
”Onko totta, että hyökkääjä on
vanha tuttumme Elijah?” Janin kasvot nykivät. Joshuan on vaikeaa
katsoa miestä pitempään.
”On”, Johan ehtii vastata. ”Kirkko
on alkanut toimenpiteisiin heti. Hänet saadaan kyllä kiinni.”
”Onko Astralilja vartioituna?”
”Luonnollisesti. Häntä ei saa
käydä tapaamassa kuka tahansa.”
”Freja. Missä Freja on?”
”Joko hänen luonaan tai
organisoimassa asioita. Isakinkin pitäisi saapua hetkenä minä
hyvänsä. Kaaos on hirvittävä ja sisarustesi tulee hoitaa se pois
alta ilman, että tavallinen kansa huomaa mitään.”
Joshua on erottavinaan
huvittuneisuutta veljensä äänessä. Tietenkin Johan vain imee
itseensä kaiken tilanteesta, herkuttelee ihmisten kärsimyksellä
kuin demoni. Johan kävelee aivan Janin rinnalle ja taputtaa miestä
selkään.
”Suosittelen pysyttelemään
taustalla, niin mekin olemme tehneet. Olisimme kaikki vain tiellä.
Ellet sitten halua vaikeuttaa tilanteen edistymistä.”
Jan säpsähtää.
”Minä olen viettänyt
tarkoituksella mahdollisimman paljon aikaa yksin.”
”Voit olla varma, että tekemisiäsi
tullaan kysymään. Kirkko teki suunnattoman virheen luottaessaan
Astraliljan kimppuun hyökänneeseen mieheen. Voiko kukaan todistaa,
missä olet ollut? En usko Frejan ja Isakin luottavan enää
kehenkään.”
Janin silmät suurenevat.
”Adam Lind voi. Isakin alainen. Olen
ripittäytynyt hänelle. Hän tietää tekemiseni viimeajoilta.”
Kylmä nuoli lävistää Joshuan
rinnan. Janin olemus on poissaoleva, mutta hänen sanansa tuntuvat
kuumeisilta, miltei huumatuilta. Silmissä kiiltää kuin sairaalla.
Joshua värähtää. Jan ei kohtaa kummankaan kaksosen katsetta vaan
jatkaa matkaansa käytävällä kuin ei olisi puhunut veljeksille
lainkaan.
”Jan?” Joshua huutaa Janin perään.
Mies ei reagoi.
”Jan, minä en usko, että sinua
päästetään katsomaan Astraliljaa.”
Jan jatkaa kävelyään kohti
sairaalasiipeä. Johan tarttuu Joshuaa ranteesta ja puristaa lujaa.
Joshua ei avaa enää suutaan.
”Vai on Jan käynyt
ripittäytymässä”, Johan naurahtaa Janin selän kaikottua
näköpiiristä.
”Näitkö hänen silmänsä?”
Joshua nyökkää. Maaniset, kiiltävät
silmät. Paholaista katsoneet ja ymmärtäneet.
”Jan on menetetty”, Joshua
kuiskaa.
”Hän on alkanut kerätä
joukkojaan. Liikehdintä on jo alkanut.” Johan taputtaa Joshuaa
kevyesti selkään. ”Nyt me vain odotamme. Pian meillä on kaikki
aika maailmassa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti