Luku 11: Hukkunut
Kipu silmässä on lähestulkoon
lävistävä, kun pitkä hahmo ilmestyy oven taakse. Joshua istuu
sängyllään pidellen lapun suojaamaa silmäänsä, Johan tervehtii
pitkää miestä tuttavallisesti. Joshua hätkähtää tunnistaessaan
lyhyeksi kynityt valkeat hiukset ja kalpeilta kasvoilta häneen
tuijottavat pistävän vihreät silmät. Heidän silmänsä.
”Abraham”, Joshua hengähtää
nimen, jolla mies nykyään tunnetaan.
”Käy peremmälle”, Johan pyytää
miestä ja vetää oven rivakasti kiinni tämän perästä. Abraham
istuutuu rottinkiselle tuolille ja hymyilee vuoroin kummallekin
veljekselle.
”Siitä onkin hetki, pienet
ihmiseni. Kuinka te olette jaksaneet?”
Joshuan silmää vihloo, hän vetäytyy
sängyllä taaksepäin. Hän huomaa myös veljensä raajojen nykivän
hienoisesti, kipu ei jätä Johaniakaan rauhaan. Abraham on tullut
liian lähelle.
”Totta puhuakseni olen hirvittävän
tylsistynyt täällä ja toivon, että teikäläiset pitäisivät
hivenen vauhtia. Mitä Azrael oikein tekee nykyään? Emme ole
kuulleet hänestä aikoihin henkilökohtaisesti! Pitäisi kiirettä,
täällä on vielä liikaa ehjiä alueita, liikaa eläviä ja
kykeneviä ihmisiä.”
Joshua säpsähtää veljensä sanoja
ja toivoo, ettei tämä havaitse säikähdystä hänen linnunluisessa
ruumiissaan.
”Minä olen nyt ihminen, jos et ole
sattunut huomaamaan”, Abraham huokaisee. Äänessä ei ole
piikittelevyyttä, se kuulostaa enemmän väsyneeltä kuin
vihaiselta. ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä demonit
suunnittelevat nykyään.”
Johan heilauttaa Abrahamin sanoille
kättään.
”Minä tahdon heidän pitävän
kiirettä. Odottaminen käy kammottavan tylsäksi, tahdon osuuteni jo
nyt.”
”Sano se heille. Minä tulin tänne
vain vilpittömästi tervehtimään teitä.”
”Sinua ei olekaan hetkeen näkynyt,
missä olet piileksinyt, Lev pieni? Et kai vain ole kiivennyt
kansaasi piiloon, jotta he eivät huomaisi sinun pettäneen heidät?”
”Älä kutsu minua tuolla nimellä.”
”Se on sinun nimesi, Leviathan. Voit
kantaa kristillisen arkki-isän nimeä ihmisruumiissasi, mutta se ei
pyhitä sinua tai tee sinusta ihmistä. Sinä olet yhä demoni,
vaikka sinulla on meidän silmämme.”
Joshua hipaisee veljensä rannetta
kuin pyytääkseen tätä lopettamaan. Abrahamin kasvot ovat
vilpittömät, keho varautunut. Mies on todella tullut vain
tervehtimään heitä. Johan vetäytyy kauemmas veljestään jättäen
tämän äänettömän pyynnön täysin vaille huomiota.
Johan ei tunne varoituksia, veljen
kieli on terävä, jos hän niin haluaa. Mikään ei pidättele
Johania hänen kerran avatessaan vihalleen ja halveksunnalleen oven.
”Käytkö katsomassa meitä pelkästä
velvollisuudentunnosta, vai yritätkö vain toimia kuten ihmiset
toimivat?”
”Minä olen täällä katsomassa
Frejaa. Tulin teidän luoksenne, koska Freja on kiireinen työssään.
Tahdoin tietää, kuinka voitte.”
”Vai Frejaa.” Johan päästää
tukahtuneen naurahduksen. ”Uskomatonta, ettei Freja näe, kuka sinä
todella olet. Hän on vaarallisen tarkkasilmäinen nainen.”
Johan vaihtaa katseita veljensä
kanssa, aivan kuin kertoen, ettei ole vielä antanut Frejalle
anteeksi heidän erottamistaan päiväksi. Eilinen kalvaa yhä
Joshuan luita, hän ei ole unohtanut, miltä tuntui olla niin lähellä
taivasta. Niin lähellä toista ihmistä. Pelko hulmahtaa kehon läpi,
uppoaa kurkkuun silkkisen nauhan lailla, kuristaa pehmeästi ja
hitaasti. Kiellettyjä ajatuksia.
Abraham pysyy täysin hiljaa. Joshua
tunnistaa häpeän tämän ihmisen kasvoilta. Olento, joka luopui
demonin silmistään tullakseen ihmiseksi. Mies, joka katuu. Raamatun
peto, paljon tuhoa aikaan saanut Leviathan. Ilmielävänä hänen
edessään, hänen oma silmänsä kasvoilla hehkuen. Oli aikanaan
Johanin idea tehdä kaupat demonin kanssa. Johan halveksuu sellaista
petoa, joka kykenee luopumaan itsestään katumuksensa vuoksi. Joshua
tietää hänen veljensä pitävän sellaista heikkoutena. Joshua ei
ole uskaltanut kertoa olevansa eri mieltä.
”Ei kai sinua vain pelota, että
Freja saisi tietää?” Johan kysyy kallistaen päätään kuin
lintu. ”Älä huoli, en minä hänelle kerro. Toistaiseksi
Frejan täytyy vielä luottaa meihin, minulla ei ole varaa pettää
hänen luottamustaan. Mutta kyllähän sinä tiedät, että paha
paljastuu itsestään. Joskus Freja saa tietää sinustakin.”
”Jos niin käy, minä kannan itseni
kuten tähänkin asti. En tahdo salata minuuttani häneltä
loputtomiin. Kertominen juuri nyt sen sijaan vain mutkistaisi
kaikkea.”
”Sinä tahdot panna häntä, etkö
tahdokin? Siveellistä Frejaa, Faustien aivoja. Kuinka hirvittävää.”
Joshua säpsähtää. Hän ei ole
koskaan ajatellut asiaa niin. Hän näkee Abrahamissa vain sovitusta
etsivän miehen, entisen demonin. On luonnollista, että sellainen
ihminen kunnioittaa Frejaa. Maailmaa harteillaan pitävä nainenkin
tarvitsee läheisein ystävän.
”Älä”, Abraham sanoo. Ääni on
jo alkanut väristä, Joshua tietää Johanin päässeen niskan
päälle. ”Älä sano sitä noin. Minä välitän hänestä kovin
paljon, ja uskon hänenkin pitävän minusta. En tahdo hänelle
mitään pahaa tai siveetöntä.”
”Sinä kuvotat minua. Olet aivan
yhtä tekopyhä kuin Frejakin. Ajatella, kristitty nainen valamassa
kansaan uskoa silkalla valheella. Te sopisitte hyvin yhteen, sinä ja
hän. Ihmistä leikkivä demoni ja hurskasta leikkivä, mätä
valehtelija. Syövyttäisitte toisenne rei’ille synnillänne.”
Abraham nostaa ruumiinsa ylös, se on
liian suuri hänen hallittavakseen. Pieni, varovainen sielu suuressa
miehen kehossa. Joshua tahtoisi vain auttaa. Silti hän jää
paikalleen, hengittää pelkoaan sisään ja ulos.
”Ole varovainen, Johan. Sinussa on
liikaa vihaa, jotta selviäisit loppuun asti.”
”Miksi tuo kuulostaa korviini aivan
uhkaukselta?”
”Olen aidosti huolissani teistä. Te
teitte kanssani sopimuksen silmistäni. Tiedän, mihin te
pystyisitte, jos käyttäisitte niitä. Tiedän myös, etten ole
ainoa demoni, jonka kanssa te olette tekemisissä.”
”Niin, Azrael katsoo meidän
peräämme.”
”Azrael ei toimi yksin. Kaikilla
demoneilla on vain yksi nimi, jota he kumartavat.”
Joshua tuntee kehonsa jähmettyvän,
kun tuttu hymy leviää Johanin kasvoille. Ilkikurinen, tietäväinen.
Merkittävä hymy.
”Sinä siis pelkäät häntä
edelleen.”
”Niin teidänkin olisi syytä
pelätä.” Abraham värähtää, mutta ei kylmästä. ”Onko
totta, että hän kulkee täällä ihmiskasvoisena?”
”Pettureille ei kerrota mitään”,
Johan naurahtaa. ”Tietäisit, jos olisit jäänyt hänen
puolelleen.”
Abraham seisoo jo ulko-ovella, suuri
keho selvästikin vapisten. Joshua tietää, ettei hänen veljensä
enää jaksa yrittää enempää. Abrahamin kiemurtelua on katseltu
jo riittävästi. Johanin suupielet eivät osoita ylöspäin, hänen
silmissään ei kiillä. Kyllästyneisyys lepää valkeissa
piirteissä.
”Ei tässä ole enää mistään
puolista kysymys. On vain demonien kynsiin tuhoutuva maailma ja te
ihmiset, jotka ette sittenkään ansainneet paratiisia.” Abrahamin
käsi laskeutuu ovenkahvalle, Johanin ääni pysäyttää sen.
”Ei tämä roskasakki ansaitse
maatakaan”, Johan huokaisee. ”Onneksi demonit ovat nopeita. Hänen
suunnitelmansa etenee hyvin. Maa jää niille, joille se on aina
kuulunutkin.”
Joshua näkee, kuinka Abrahamin vapina
tasaantuu. Silmissä kiiltää tunne, jonka hän tuntee liian hyvin.
”Te kaksi unohdatte, että ihmisiä
ei säästetä, jos hänen suunnitelmansa etenee kuten pitääkin.”
”Miksi sinä kuvittelit meidän
tehneen kaupat demonien kanssa? Me autamme heitä oikean hetken
tullessa ja he antavat meidän jäädä.”
”Ja sinä luotat paholaisen sanaan.”
”Minä luotin sinuunkin.”
Ovi käy. Abraham kävelee ulos
jättäen veljekset hiljaisuuden keskelle. Joshua ei aisti merkkejä
vihasta, Johan pysyy tasaisena, huokaisee vaimeasti ja pitää
katseensa ovessa. Abraham ei kuitenkaan palaa takaisin.
”Minä kun kuvittelin, ettei
Lev-pieni enää koskaan uskaltaisi puhua paholaisesta paholaisena”,
Johan naurahtaa kääntyen veljeensä päin. ”Mitä mieltä sinä
olet?”
”Mistä?”
”Pitävätkö demonit meidät
maailmassa sitten, kun viimeinen aalto on tuhonnut ihmiset?”
”Meillä on Abrahamin… ei,
Leviathanin silmät. Heillä ei ole varaa antaa meidän kuolla. He
tarvitsevat jokaisen, jossa on hivenkin demonia.”
Johan pörröttää Joshuan hiuksia,
hetken ele tuntuu miltei lämpimältä. Johanin käsi jää Joshuan
hiuksiin, Joshua ei uskalla liikkua.
”Me olemme heille hyödyllisiä,
koska olemme osoittaneet, mihin kykenemme”, Johan sanoo pehmeästi.
”Eikö niin?”
”Aivan niin.” Joshuan mieli
täyttyy kuvista. Hänen verkkokalvoilleen on syöpynyt kuvia yöstä,
jolloin he kutsuivat Leviathanin luokseen. Tuhkaksi palaneen lihan
käry, romahtavan katon alle jäävien ihmisten huudot.
”Sinä kuvotat minua”, Johan
tiputtaa huuliltaan vetäen kätensä pois, ”sinä ja sinun
myöntyväisyytesi. Missä sinä todella olet? Olet niin
helvetin mukautuvainen!”
Sellaisenahan sinä minut haluat,
Joshuan tekisi mieli vastata.
Sinun muokkaamanasi, vailla ainuttakaan omaa sanaa.
”Sait viettää yhden päivän
kokonaan yksin, ja sen huomaa sinusta. Sinulla on omia mielipiteitä,
sinä haluat viettää aikaa sen taivaallisen valkean huoran kanssa,
mikset sinä koskaan sano niin? Pelkäätkö, että minä satutan
sinua?”
Joshuan keho on kuin halvaantunut, suu
ei aukea, vastaus ei suostu tulemaan ulos saakka. Pelkoa. Onko Joshua
joskus ollut jotakin muuta kuin kehon jähmettävää, nimetöntä
kauhua?
”Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä
minä todella haluan satuttaa sinua luuhun saakka juuri nyt. Olet
vain niin helvetin saamaton, ettet kykene edes sanomaan sitä.”
Kädet kiskovat hiuksista, Joshua
sulkee ainoan silmänsä, merkkinsä ihmisyydestä. Toista silmää,
demonin omaa, ei enää vihlo, silmän omistaja on astellut pois ja
jättänyt hänet kaksin toisenlaisen hirviön kanssa. Hänen oman
hirviönsä.
Kun Johan vetää Joshuan lähemmäs,
riuhtaisee valkean paidan auki paljastaen luisevan rinnan, Joshua
pidättää hengitystään, sukeltaa syvemmälle. Pinnan alla hän ei
saa happea, siellä hän ei ole kukaan. Mikään kipu ei ulotu
syvyyksiin saakka.
”Muista, mihin sinä kuulut”,
Johan sanoo. Jokin virtaa Joshuan kyljestä, hän ei tiedä, onko se
verta, hänen sielunsa vai toivonsa rippeet. Sillä ei ole
merkitystä. Mikään ei satu, ei enää. ”Haluan, että sanot sen.
Sano, mihin sinä kuulut.”
Pinnan alla ei saa suuta avatuksi.
Vihlaisu. Toinen, kolmas. Joshuan keho
on tulessa, punainen noro valuu lakanoille.
”Minä kuulun sinun vierellesi”,
Joshua onnistuu sopertamaan. Hän ei enää näe hymyä Johanin
kasvoilla, ei tunne tämän reisilleen asettuvaa hentoa painoa.
”Koska me olemme tehneet kaiken yhdessä, ja maailman loppuessa me
jatkamme samoin, me olemme erottamattomat. Meitä yhdistää kaikki
se veri, jonka olemme vuodattaneet pysyäksemme yhdessä. Kaikki se
tuho ja kipu.”
”Oikein, rakas veljeni, aivan
oikein…”
Joshua käännetään vatsalleen. Pää
painuu vasten tyynyä. Joshua on jo niin syvällä pinnan alla, ettei
hän enää tiedä, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. Pinnan alla
haisee savu. Joshua tietää, minne on uponnut. Siellä, minne savu
pääsee, on kaiken alku.
Silmät kiinni, niin demoninen kuin
hänen omansakin. Muisto hulmahtaa Joshuan yli kuin paineaalto.
Maailma hiljenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti