Viimeinen laulu: luku 11

Luku 11: Hukkunut

Kipu silmässä on lähestulkoon lävistävä, kun pitkä hahmo ilmestyy oven taakse. Joshua istuu sängyllään pidellen lapun suojaamaa silmäänsä, Johan tervehtii pitkää miestä tuttavallisesti. Joshua hätkähtää tunnistaessaan lyhyeksi kynityt valkeat hiukset ja kalpeilta kasvoilta häneen tuijottavat pistävän vihreät silmät. Heidän silmänsä.

”Abraham”, Joshua hengähtää nimen, jolla mies nykyään tunnetaan.

”Käy peremmälle”, Johan pyytää miestä ja vetää oven rivakasti kiinni tämän perästä. Abraham istuutuu rottinkiselle tuolille ja hymyilee vuoroin kummallekin veljekselle.

”Siitä onkin hetki, pienet ihmiseni. Kuinka te olette jaksaneet?”

Joshuan silmää vihloo, hän vetäytyy sängyllä taaksepäin. Hän huomaa myös veljensä raajojen nykivän hienoisesti, kipu ei jätä Johaniakaan rauhaan. Abraham on tullut liian lähelle.

”Totta puhuakseni olen hirvittävän tylsistynyt täällä ja toivon, että teikäläiset pitäisivät hivenen vauhtia. Mitä Azrael oikein tekee nykyään? Emme ole kuulleet hänestä aikoihin henkilökohtaisesti! Pitäisi kiirettä, täällä on vielä liikaa ehjiä alueita, liikaa eläviä ja kykeneviä ihmisiä.”

Joshua säpsähtää veljensä sanoja ja toivoo, ettei tämä havaitse säikähdystä hänen linnunluisessa ruumiissaan.

”Minä olen nyt ihminen, jos et ole sattunut huomaamaan”, Abraham huokaisee. Äänessä ei ole piikittelevyyttä, se kuulostaa enemmän väsyneeltä kuin vihaiselta. ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä demonit suunnittelevat nykyään.”

Johan heilauttaa Abrahamin sanoille kättään.

”Minä tahdon heidän pitävän kiirettä. Odottaminen käy kammottavan tylsäksi, tahdon osuuteni jo nyt.”

”Sano se heille. Minä tulin tänne vain vilpittömästi tervehtimään teitä.”

”Sinua ei olekaan hetkeen näkynyt, missä olet piileksinyt, Lev pieni? Et kai vain ole kiivennyt kansaasi piiloon, jotta he eivät huomaisi sinun pettäneen heidät?”

”Älä kutsu minua tuolla nimellä.”

”Se on sinun nimesi, Leviathan. Voit kantaa kristillisen arkki-isän nimeä ihmisruumiissasi, mutta se ei pyhitä sinua tai tee sinusta ihmistä. Sinä olet yhä demoni, vaikka sinulla on meidän silmämme.”

Joshua hipaisee veljensä rannetta kuin pyytääkseen tätä lopettamaan. Abrahamin kasvot ovat vilpittömät, keho varautunut. Mies on todella tullut vain tervehtimään heitä. Johan vetäytyy kauemmas veljestään jättäen tämän äänettömän pyynnön täysin vaille huomiota.

Johan ei tunne varoituksia, veljen kieli on terävä, jos hän niin haluaa. Mikään ei pidättele Johania hänen kerran avatessaan vihalleen ja halveksunnalleen oven.

”Käytkö katsomassa meitä pelkästä velvollisuudentunnosta, vai yritätkö vain toimia kuten ihmiset toimivat?”

”Minä olen täällä katsomassa Frejaa. Tulin teidän luoksenne, koska Freja on kiireinen työssään. Tahdoin tietää, kuinka voitte.”

”Vai Frejaa.” Johan päästää tukahtuneen naurahduksen. ”Uskomatonta, ettei Freja näe, kuka sinä todella olet. Hän on vaarallisen tarkkasilmäinen nainen.”

Johan vaihtaa katseita veljensä kanssa, aivan kuin kertoen, ettei ole vielä antanut Frejalle anteeksi heidän erottamistaan päiväksi. Eilinen kalvaa yhä Joshuan luita, hän ei ole unohtanut, miltä tuntui olla niin lähellä taivasta. Niin lähellä toista ihmistä. Pelko hulmahtaa kehon läpi, uppoaa kurkkuun silkkisen nauhan lailla, kuristaa pehmeästi ja hitaasti. Kiellettyjä ajatuksia.

Abraham pysyy täysin hiljaa. Joshua tunnistaa häpeän tämän ihmisen kasvoilta. Olento, joka luopui demonin silmistään tullakseen ihmiseksi. Mies, joka katuu. Raamatun peto, paljon tuhoa aikaan saanut Leviathan. Ilmielävänä hänen edessään, hänen oma silmänsä kasvoilla hehkuen. Oli aikanaan Johanin idea tehdä kaupat demonin kanssa. Johan halveksuu sellaista petoa, joka kykenee luopumaan itsestään katumuksensa vuoksi. Joshua tietää hänen veljensä pitävän sellaista heikkoutena. Joshua ei ole uskaltanut kertoa olevansa eri mieltä.

”Ei kai sinua vain pelota, että Freja saisi tietää?” Johan kysyy kallistaen päätään kuin lintu. ”Älä huoli, en minä hänelle kerro. Toistaiseksi Frejan täytyy vielä luottaa meihin, minulla ei ole varaa pettää hänen luottamustaan. Mutta kyllähän sinä tiedät, että paha paljastuu itsestään. Joskus Freja saa tietää sinustakin.”

”Jos niin käy, minä kannan itseni kuten tähänkin asti. En tahdo salata minuuttani häneltä loputtomiin. Kertominen juuri nyt sen sijaan vain mutkistaisi kaikkea.”

”Sinä tahdot panna häntä, etkö tahdokin? Siveellistä Frejaa, Faustien aivoja. Kuinka hirvittävää.”

Joshua säpsähtää. Hän ei ole koskaan ajatellut asiaa niin. Hän näkee Abrahamissa vain sovitusta etsivän miehen, entisen demonin. On luonnollista, että sellainen ihminen kunnioittaa Frejaa. Maailmaa harteillaan pitävä nainenkin tarvitsee läheisein ystävän.

”Älä”, Abraham sanoo. Ääni on jo alkanut väristä, Joshua tietää Johanin päässeen niskan päälle. ”Älä sano sitä noin. Minä välitän hänestä kovin paljon, ja uskon hänenkin pitävän minusta. En tahdo hänelle mitään pahaa tai siveetöntä.”

”Sinä kuvotat minua. Olet aivan yhtä tekopyhä kuin Frejakin. Ajatella, kristitty nainen valamassa kansaan uskoa silkalla valheella. Te sopisitte hyvin yhteen, sinä ja hän. Ihmistä leikkivä demoni ja hurskasta leikkivä, mätä valehtelija. Syövyttäisitte toisenne rei’ille synnillänne.”

Abraham nostaa ruumiinsa ylös, se on liian suuri hänen hallittavakseen. Pieni, varovainen sielu suuressa miehen kehossa. Joshua tahtoisi vain auttaa. Silti hän jää paikalleen, hengittää pelkoaan sisään ja ulos.

”Ole varovainen, Johan. Sinussa on liikaa vihaa, jotta selviäisit loppuun asti.”

”Miksi tuo kuulostaa korviini aivan uhkaukselta?”

”Olen aidosti huolissani teistä. Te teitte kanssani sopimuksen silmistäni. Tiedän, mihin te pystyisitte, jos käyttäisitte niitä. Tiedän myös, etten ole ainoa demoni, jonka kanssa te olette tekemisissä.”

”Niin, Azrael katsoo meidän peräämme.”

”Azrael ei toimi yksin. Kaikilla demoneilla on vain yksi nimi, jota he kumartavat.”

Joshua tuntee kehonsa jähmettyvän, kun tuttu hymy leviää Johanin kasvoille. Ilkikurinen, tietäväinen. Merkittävä hymy.

”Sinä siis pelkäät häntä edelleen.”

”Niin teidänkin olisi syytä pelätä.” Abraham värähtää, mutta ei kylmästä. ”Onko totta, että hän kulkee täällä ihmiskasvoisena?”

”Pettureille ei kerrota mitään”, Johan naurahtaa. ”Tietäisit, jos olisit jäänyt hänen puolelleen.”

Abraham seisoo jo ulko-ovella, suuri keho selvästikin vapisten. Joshua tietää, ettei hänen veljensä enää jaksa yrittää enempää. Abrahamin kiemurtelua on katseltu jo riittävästi. Johanin suupielet eivät osoita ylöspäin, hänen silmissään ei kiillä. Kyllästyneisyys lepää valkeissa piirteissä.

”Ei tässä ole enää mistään puolista kysymys. On vain demonien kynsiin tuhoutuva maailma ja te ihmiset, jotka ette sittenkään ansainneet paratiisia.” Abrahamin käsi laskeutuu ovenkahvalle, Johanin ääni pysäyttää sen.

”Ei tämä roskasakki ansaitse maatakaan”, Johan huokaisee. ”Onneksi demonit ovat nopeita. Hänen suunnitelmansa etenee hyvin. Maa jää niille, joille se on aina kuulunutkin.”

Joshua näkee, kuinka Abrahamin vapina tasaantuu. Silmissä kiiltää tunne, jonka hän tuntee liian hyvin.

”Te kaksi unohdatte, että ihmisiä ei säästetä, jos hänen suunnitelmansa etenee kuten pitääkin.”

”Miksi sinä kuvittelit meidän tehneen kaupat demonien kanssa? Me autamme heitä oikean hetken tullessa ja he antavat meidän jäädä.”

”Ja sinä luotat paholaisen sanaan.”

”Minä luotin sinuunkin.”

Ovi käy. Abraham kävelee ulos jättäen veljekset hiljaisuuden keskelle. Joshua ei aisti merkkejä vihasta, Johan pysyy tasaisena, huokaisee vaimeasti ja pitää katseensa ovessa. Abraham ei kuitenkaan palaa takaisin.

”Minä kun kuvittelin, ettei Lev-pieni enää koskaan uskaltaisi puhua paholaisesta paholaisena”, Johan naurahtaa kääntyen veljeensä päin. ”Mitä mieltä sinä olet?”

”Mistä?”

”Pitävätkö demonit meidät maailmassa sitten, kun viimeinen aalto on tuhonnut ihmiset?”

”Meillä on Abrahamin… ei, Leviathanin silmät. Heillä ei ole varaa antaa meidän kuolla. He tarvitsevat jokaisen, jossa on hivenkin demonia.”

Johan pörröttää Joshuan hiuksia, hetken ele tuntuu miltei lämpimältä. Johanin käsi jää Joshuan hiuksiin, Joshua ei uskalla liikkua.

”Me olemme heille hyödyllisiä, koska olemme osoittaneet, mihin kykenemme”, Johan sanoo pehmeästi. ”Eikö niin?”

”Aivan niin.” Joshuan mieli täyttyy kuvista. Hänen verkkokalvoilleen on syöpynyt kuvia yöstä, jolloin he kutsuivat Leviathanin luokseen. Tuhkaksi palaneen lihan käry, romahtavan katon alle jäävien ihmisten huudot.

”Sinä kuvotat minua”, Johan tiputtaa huuliltaan vetäen kätensä pois, ”sinä ja sinun myöntyväisyytesi. Missä sinä todella olet? Olet niin helvetin mukautuvainen!”

Sellaisenahan sinä minut haluat, Joshuan tekisi mieli vastata. Sinun muokkaamanasi, vailla ainuttakaan omaa sanaa.

”Sait viettää yhden päivän kokonaan yksin, ja sen huomaa sinusta. Sinulla on omia mielipiteitä, sinä haluat viettää aikaa sen taivaallisen valkean huoran kanssa, mikset sinä koskaan sano niin? Pelkäätkö, että minä satutan sinua?”

Joshuan keho on kuin halvaantunut, suu ei aukea, vastaus ei suostu tulemaan ulos saakka. Pelkoa. Onko Joshua joskus ollut jotakin muuta kuin kehon jähmettävää, nimetöntä kauhua?

”Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä minä todella haluan satuttaa sinua luuhun saakka juuri nyt. Olet vain niin helvetin saamaton, ettet kykene edes sanomaan sitä.”

Kädet kiskovat hiuksista, Joshua sulkee ainoan silmänsä, merkkinsä ihmisyydestä. Toista silmää, demonin omaa, ei enää vihlo, silmän omistaja on astellut pois ja jättänyt hänet kaksin toisenlaisen hirviön kanssa. Hänen oman hirviönsä.

Kun Johan vetää Joshuan lähemmäs, riuhtaisee valkean paidan auki paljastaen luisevan rinnan, Joshua pidättää hengitystään, sukeltaa syvemmälle. Pinnan alla hän ei saa happea, siellä hän ei ole kukaan. Mikään kipu ei ulotu syvyyksiin saakka.

”Muista, mihin sinä kuulut”, Johan sanoo. Jokin virtaa Joshuan kyljestä, hän ei tiedä, onko se verta, hänen sielunsa vai toivonsa rippeet. Sillä ei ole merkitystä. Mikään ei satu, ei enää. ”Haluan, että sanot sen. Sano, mihin sinä kuulut.”

Pinnan alla ei saa suuta avatuksi.

Vihlaisu. Toinen, kolmas. Joshuan keho on tulessa, punainen noro valuu lakanoille.

”Minä kuulun sinun vierellesi”, Joshua onnistuu sopertamaan. Hän ei enää näe hymyä Johanin kasvoilla, ei tunne tämän reisilleen asettuvaa hentoa painoa. ”Koska me olemme tehneet kaiken yhdessä, ja maailman loppuessa me jatkamme samoin, me olemme erottamattomat. Meitä yhdistää kaikki se veri, jonka olemme vuodattaneet pysyäksemme yhdessä. Kaikki se tuho ja kipu.”

”Oikein, rakas veljeni, aivan oikein…”

Joshua käännetään vatsalleen. Pää painuu vasten tyynyä. Joshua on jo niin syvällä pinnan alla, ettei hän enää tiedä, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. Pinnan alla haisee savu. Joshua tietää, minne on uponnut. Siellä, minne savu pääsee, on kaiken alku.

Silmät kiinni, niin demoninen kuin hänen omansakin. Muisto hulmahtaa Joshuan yli kuin paineaalto. Maailma hiljenee.