Luku 10: Marmori
Velvollisuus istuu rintakehällä
sanomatta sanaakaan. Freja ei hätistä sitä pois, mutta hänellä
ei ole riittäviä voimia kantaa sitä maaliinsa. Päivä kaartuu
kohti loppuaan, aurinko läikehtii sisään värikkäistä
lasi-ikkunoista.
Askeleet penkkirivistöjen välissä
ovat kuin anteeksipyytävät, ne lähestyvät varoen ja kunnioittaen,
olemassaoloaan alleviivaamatta. Freja kääntyy katsomaan tuttuja,
kulmikkaita kasvoja. Abraham Thornbell. Hänen pitkäaikainen
ystävänsä ja auttajansa, mies, joka tulee ja menee.
Abraham kohottaa suuren kätensä ja
vetää varovaisen hymyn kasvoilleen. Jälleen kerran miehen koko
olemus pyytää itseään anteeksi Jumalan silmien alla. Freja ei ole
koskaan kysynyt mieheltä siitä. Hetkeksi Freja sallii itsensä
unohtavan rinnallaan istuvan velvollisuuden ja kääntyy Abrahamin
puoleen.
”Tervehdys, ystäväni. Jumala ei
ole suonut meidän kohtaavan useampaan viikkoon. Missä sinä olet
ollut?”
”Muualla”, lempeä ääni vastaa.
”Olen pitänyt huolta alueista, joilla tilanne on lähtenyt käsistä
jo kauan sitten.”
”Olet ollut vapaaehtoisesti
reuna-alueilla?”
”Jonkun täytyy pitää niitäkin
silmällä.”
Helpottunut hymy leviää Frejan
kasvoille hänen kuullessaan uutiset. Kirkko ei enää yletä
toimiaan reuna-alueille. Valtio on kieltänyt sen ehdottomasti.
Raamattu käskee auttamaan lähimmäistään, se lukee Frejan
suonissa, mutta hän ei määritä lakia. Jotakin on pakko uhrata
jonkin rakentamiseksi. Kaikkia ei voida ottaa huomioon. Silti Abraham
pitää huolta siitä, minne hänen kätensä ulottuvat.
”Kiitos, Abraham. Sinä teet Jumalan
työtä.”
Hymy tarttuu, mutta ei sytytä valoa
Abrahamin silmiin. Uurteet niiden reunoilla ovat syvät, Freja ei
tiedä, mikä miestä painaa.
”Teen vain sen, mitä minun täytyy.
Sinulla on täällä kädet täynnä työtä.”
Freja nyökkää huokaisten.
”Siinä sinä olet oikeassa. Minä
en ole kyennyt juuri lepäämään, aina on joku, joka saapuu
kirkkoon sallittuna aikana pyytämään apua. Sitä varten minä olen
täällä.”
Hymy pysyy Abrahamin kasvoilla. Mies
astuutuu kohti ensimmäistä penkkirivistöä, mutta ei istuudu ennen
Frejaa. Freja jää vain tuijottamaan vaaleatukkaista miestä, joka
odottaa hänen istuutuvan. Mutta Freja ei lepää. Ei hän. Kaikista
ihmisistä hän on viimeinen, joka ehtii asettaa kehonsa levolle.
Edes sunnuntaisin ei ole aikaa sellaiselle. Ei tässä maailmassa.
”Istuudu vain, minä en –”
”Naiset ensin”, Abraham sanoo
nyökäten penkille.
Frejan ilme on järkkymätön.
”Ystäväni, olen tosissani. Minä
en millään voisi.”
”Sinä kaikista tuntemistani
ihmisistä tarvitset eniten lepoa. Päästä hetkeksi asemastasi ja
nimestäsi, istu viereeni penkille.”
Naurahdus halkoo ilmaa, kylmä ja
kova, tunteista tyhjennetty.
”Minä olen asemani ja nimeni. Ei
ole mitään ilman niitä.”
Abraham vain seisoo, odottaa ihmettä
tapahtuvaksi. Miehen lempeiltä piirteiltä Freja löytää
armollisuuden, jota hän ei ole koskaan voinut itselleen suoda. Se on
yksin Jumalan annettavissa. Silti Abraham pysyy liikkumattomana,
pitää katseensa suoraan Frejassa.
Päätään pudistellen Freja sallii
kehonsa levähtää. Kyse ei ole koskaan pelkästä kehosta. Se on
hänen työkalunsa, mielensä kuori. Jos hän antaa itsensä levätä
hetkenkin verran, hän päästää irti kaikesta. Silloin vastuu
vyöryy hänen ylitseen ja hän muistaa kaiken sen, mitä ei voi
koskaan pelastaa. Eikä hänellä ole varaa ajatella siitä mitään.
Ei Astraliljan haavoja, Janin kipuilua ja Isakin murtumatonta
ylpeyttä, reuna-alueilla tuhoutuvia ihmisiä.
Silti Freja istuu. Abrahamin lämpö
saa hänet jäämään. Mies istuutuu hänen viereensä, ristii kädet
syliinsä ja kohtaa Frejan vihreät silmät.
”Kiitos, että jäit siihen.”
Väsynyt hymy käväisee Frejan
kasvoilla.
”Minulla on tänään tärkeä
tehtävä edessäni. Kaikkien silmissä olen hyvä ja esimerkillinen,
mutta tätä tehtävää olen vältellyt paha sydämessäni.”
Abraham on oppinut olemaan esittämättä
kysymyksiä. Freja kertoo kaiken omaan tahtiinsa.
”Minua odottaa kahdenkeskinen kokous
isoveljeni kanssa. Valtiollinen kokous pidetään vasta loppukuusta,
ja meidän tulee miettiä, millaisia asioita haluamme siinä
käsitellä.”
Freja huokaisee syvään, painaen
päätään hieman alemmas. Vuosien väsymys painaa hänet hetkeksi
lysyyn, hän näyttää paljon ikäistään vanhemmalta.
Hauraammalta. Abraham on tottunut tähän puoleen naisesta.
”Veljeni osaa olla vaikea ihminen.
En varsinaisesti saisi ajatella hänestä pahaa, mutta hänen
kanssaan keskusteleminen on aina vaatinut oman energiansa.”
”Onko olemassa jotakin, josta et
haluaisi keskustella hänen kanssaan?”
Freja kohottaa katseensa, Abrahamilla
on aina ollut kyky nähdä hänen sisälleen, silmiensä taakse.
”Kyse on enemmänkin siitä,
millainen Isak on kuin siitä, että haluaisin salata häneltä
jotakin.”
Tauko. Muisto. Freja räpyttelee
muiston pois.
”Freja?” Abrahamilta ei jää
mitään näkemättä.
”Ei hätää, minä vain…”
Aurinko paistaa lasi-ikkunasta sisään. Freja vetää syvään
henkeä. ”Minä vain muistin, että minä todella olen pahimman
laatuinen valehtelija, toimin oman uskoni vastaisesti. Kavallan oman
veljeni joka kerta, kun näen hänet.”
Abrahamin kulmikkailla kasvoilla lepää
syvä myötätunto. Mies avaa kämmenensä, ei tarttuakseen Frejaa
tämän kädestä ilman tämän lupaa, ainoastaan jättääkseen
tukensa leijumaan ilmaan. Valinta on Frejan, nainen laskee kätensä
miehen omalle.
”Minä joudun valehtelemaan
veljelleni sellaisista asioista, jotka on pakko pitää hänen
ulottumattomissaan yleisen hyvinvoinnin nimissä. En tarkoita
demonisoida Isakia näiden sanojen valossa, asia vain sattuu olemaan
niin.”
”Silloin sinun täytyy toimia niin.
Meistä kukaan ei voi olla Herran silmien alla täydellinen. Olet
ihminen, saat olla haavoittuvainen ja hauras.”
Frejan silmissä kiiltää. Hän ei
muista, miltä itkeminen tuntuu, mutta muistaa, ettei Jan ollut vielä
syntynytkään, kun hän itki edellisen kerran. Siitä maailmasta on
enää vain vähän jäljellä, uskon pienet rippeet, kultaisin
portein suojatut. Itku ei tule nytkään.
”Kerro minulle reuna-alueista. Miltä
niillä näyttää nykyään? Onko vesi tulvinut yli, onko mitään
uponnut?” Vasta kysyessään Freja ymmärtää, kuinka paljon hän
on keskittynyt yksinomaan uskoon. Kaikki muu on valunut seulasta
läpi.
”Sääolot ovat kaoottisemmat kuin
täällä. En tiedä, mistä se johtuu. Vaihtelut ovat radikaaleja.
Ihmiset ovat pysyneet samanlaisina, muodostuneet yhteisöt ovat vain
aiempaa tiiviimpiä.”
”Onko menetetyiltä alueilta
selvinneitä yhä hengissä?”
”On. Entisen Aasian ja Venäjän
alueilta lähinnä. Heidän yhteisönsä on tiivis ja pieni ja muut
vainoavat erityisesti heitä. Käsitys harhaoppisuudesta vallitsee
silloinkin, kun kaikki Jumalan lait on raadeltu vereslihalle.”
Freja nyökkää hiljaa. Silmissä ei
enää kiillä. Hän on aina tiennyt, ettei kaikkia alueita voi
pelastaa. Valtiokin keskittyy vain Euroopan keskukseen, siihen, missä
hänkin tekee työtään. Jokaista huopaan kääriytynyttä, liassa
rämpivää ihmisen lasta ei voi pelastaa kulkutaudeilta ja
toisiltaan. Frejaa pelottaa itse asianlaitaa enemmän se, että hän
hyväksyy sen niin helposti.
”Kiitos, Abraham.”
”Entä täällä päin maailmaa?
Kuinka kaksoseni voivat?”
Freja onnistuu hymyilemään.
”Edenbergit ovat kunnossa. He
näyttävät toipuneen hyvin kirkkonsa palosta. Veljeksistä
hiljaisempi tarvitsee selvästikin omaa tilaa, traumat näkyvät
hänessä vielä selvästi. Silti sanoisin tilannetta paremmaksi kuin
aiemmin. He ovat tehneet hienoa ja arvokasta työtä auttaessaan
minua kaikenlaisessa.”
On Abrahamin vuoro hymyillä.
”Oli siis oikein tuoda heidät tänne
sinun luoksesi.”
”Ehdottomasti”, Freja vastaa.
”Olen järjestänyt Johanille toimintaa, johon hän saa purkaa
kaikkea kokemaansa. Joshualle puolestaan haluan antaa mahdollisimman
paljon tilaa ja aikaa.”
”Ajan antaminen tällaisessa
maailmassa on kultaisinta, mitä voi tehdä.”
”Minä olen vain ihminen, mutta teen
parhaani. Hekin ovat tehneet. He haluaisivat varmasti puhua
auttajalleen, etsisinkö heidät, jotta voitte vaihtaa jokusen
sanan?”
Nyökkäys. Abraham nostaa toisen
kätensä, sen, jolla Frejan oma ei lepää.
”Odota hetkinen. Onko… onko kaikki
muuten hyvin? Miten Astralilja on jaksanut? Onko hänen suhteensa
tehty suurempia linjauksia?”
Abrahamin huoli lämmittää Frejan
rintakehää. Hän ei tohdi vielä vetää kättään pois.
”Tilanne on tasainen. Ei suurempia
nousuja tai laskuja, ihmiset ovat pysyneet ihmisinä. Astralilja on
totta puhuen ollut kovin huonossa kunnossa, mutta jaksanut hienosti
tehdä töitä. Live-tilassa esiintyminen on raporttien mukaan
nostattanut kansan toivoa jälleen. Olemme harkinneet Astraliljan
viemistä kansan keskuuteen.”
Lisää hitaita nyökkäyksiä. Freja
erottaa prosessoinnin Abrahamin kasvoilla, mies ei tohdi sanoa
kaikkea, mitä ajattelee.
”Muistathan pitää huolta myös
itsestäsi?”
”Yritän parhaani”, Freja sanoo,
vaikka tietää unohtavansa itsensä heti, kun nousee penkiltä.
”Se riittää minulle.”
*
Vastuu on siirtynyt kurkulle.
Hengittäminen on vaivalloista vastuun takertuessa kiinni kurkunpään
lihaan. Freja kohtaa veljensä koristeellisen kirkon, pyhimysten
ilmeettömät kasvot. Enkeli alttarilla on kuin irvokas muistutus,
Freja tuntee naurun pulppuavan sisällään.
”Olet ajoissa, sisareni”, matala
ääni tervehtii korkealta. Freja kohottaa katseensa vain
havaitakseen Isakin seisovan toisen kerroksen tasanteella.
Koristeelliset kuviot korostavat Isakin luontaisen mahtipontista
auraa. Veli on suunnattoman pitkä ja kova.
”En soisi veljeni odottavan minua
tällaisina aikoina.”
Isakin kasvoilla käväisee
merkityksetön hymy. Pian mies seisoo sisarensa edessä ja viittoo
tämän mukanaan työhuoneeseen. Virallisista asioista ei puhuttaisi
tilassa, jonne kirkon väellä on vapaa pääsy.
Keskustelu on väritöntä ja
hajutonta, Frejan kurkunpäätä ei silti lakkaa pistelemästä.
Yleiset linjaukset, suunnitelmat Astraliljan suhteen. Siipien rakenne
ja kiinnittäminen, terveysriskien kartoitus, uudet suunnitelmat,
harmaata harmaata harmaata. Freja nyökkäilee ja puhuu, puhuu ja
nyökkäilee, mitään uutta hän ei huuliltaan vapauta.
Sitten. Pommi putoaa. Isak tiputtaa
räjähteen, mainitsee sen, jota Freja välttelee suojellakseen
kaikkea sitä, minkä on koskaan onnistunut rakentamaan. Niin
vaivattomasti Isak saa hermostuksen hajoamaan Frejan kehoon,
kipristelemään laitoja.
”Meidän täytyy puhua Janista.”
”Pikkuveljestämme? Miksi?”
Tavallinen, väritön äänensävy. Älä paljastu. Älä sano
mitään.
”Janista on tullut entistäkin
levottomampi. Minä epäilen, että sillä pojalla on jotakin pahaa
meneillään. Salaileeko hän jotakin? Onko hän käyttäytynyt
luonasi yhtä epäilyttävästi kuin hän käyttäytyi minun kanssani
keskustellessaan?”
”Jan on vain hyvin väsynyt ja
stressaantunut.”
Isak läimäyttää kämmenensä
pöydälle, tärkeät paperit leijailevat ilmassa.
”Sinäkin hoet tuota!” Isakin ääni
on pelkkää jylinää Frejan korville. ”En voi uskoa, että sinä,
järkevä ja vastuullinen sisareni puolustelet sellaista epäsikiötä!
Ja millä sanoilla! Onko Jumalamme luonut meidät väsymään? Tässä
maailmassa ei ole varaa tulla saamattomaksi. Janin asenteessa on aina
ollut ongelmia, väsymys ei ole mikään tekosyy.”
Rauhallisesti. Hengitys sisään ja
ulos, Freja tuntee vastuun kasvavan suunnattomasti joka
hengenvedolla. Täällä hän kantaa tietoa Janin taustasta kokonaan
yksin. Isak ei koskaan saisi tietää Janin suonissa juoksevasta
verestä. Freja on vahva, Freja suojelee pikkuveljeään ja
varmistaa, ettei Isak saa enää koskaan tietää. Ensimmäinen kerta
oli riittävästi. Unohdus Isakin mielessä on pelastanut Frejan
paljolta.
”Jan taitaa ottaa Astraliljan
jatkuvan sairastelun varsin raskaasti”, Freja sanoo. Hän on
punninnut Janin salaisuudet ja valitsee niistä sen, joka pelaa
hänelle aikaa. Jostakin on pakko puhua, Isakin katseen alla selviää
vain raa’alla rehellisyydellä.
”Astraliljan?” Isak siristää
silmiään. ”Tarkoitatko sinä, että nuoret harjoittavat syntiä
suoraan sinun silmiesi alla ja sinä sallit sen?”
”Tarkoitan”, Freja sanoo
nielaisten kuuluvasti, ”että veljemme on hyvin kiintynyt
enkelityttöön. Heidän ystävyytensä on puhdasta ja kaunista.”
Paperitaivas. Ilma täyttyy jälleen
papereista, kirjat ja mustepullo lysähtävät lattialle rytisten
Isakin riuhtaistua kätensä pöydän halki. Freja ei edes säpsähdä.
Tuli sykkii veljen silmissä, paperit leijailevat kohti lattiaa.
”Puhdasta ja kaunista!” Isak
karjuu. ”Minkä vuoksi sinä kuvittelet maailman olevan tällaisessa
tilassa? Puhtauden ja kauneudenko?”
Silmät leimuten Isak tuijottaa täysin
liikkumatonta Frejaa, joka ei edes raota huuliaan.
”Haureuden ja synnin tähden tähän
on tultu! Meitä rangaistaan maailmansodista, julmuudesta ja
siveettömyydestä. Siitä, mitä olemme tehneet toisillemme ja tälle
maailmalle. Olemme kaikki tavattoman syntisiä, siksi tämä kaikki
tapahtuu! Ja nyt sinä kerrot minulle oman veljemme harjoittavan
himon syntiä Herran huoneessa!”
Sisään ja ulos. Henki kulkee. Frejan
kuori on marmoria. Läpäisemätön.
”Aallot eivät ole lähtöisin
Luojasta ja me molemmat tiedämme sen. Se, mitä maailmassa on
tapahtunut viime vuosikymmeninä, on paholaisen työtä.”
”Ja mikä muukaan paholainen olisi
kuin irvikuva Jumalasta? Se on kuullut sydäntemme synnit ja
punninnut ne itselleen arvokkaiksi, käyttänyt niitä meitä
vastaan. Ihminen on pohjimmiltaan syntinen, ja nyt on tullut aika
maksaa.”
”Jumala ei pyyhi omiaan kartalta, ei
sulje taivaansa porttia. Näinä aikoina me luotamme Häneen.
Vallitseva kaaos on selvitettävissä, meidän on vain tehtävä se
yksin, sillä Jumala ei elä meidän puolestamme.”
Raivo Isakin kasvoilla ei laannu,
piirteet ovat kiristetyt ja suonet sykkivät kaulalla. Isak tuijottaa
sisartaan kuin petturia, synnintekijää, aivan kuin Freja itse olisi
tunnustanut ajatelleensa syntisiä ajatuksia.
”Sinä tuotat sanoillasi suurta
häpeää minulle ja sukumme nimelle”, Isak sanoo madaltaen
ääntään. Hiljainen, huurteisen kylmä tuomio. ”Älä unohda,
että minä olen nähnyt maailman ennen aaltoja. Sinun silmäsi eivät
ole harjaantuneet erottamaan, mikä on meidän itse aiheuttamaamme.
Paholainen on vain pahuutemme summa, vääristynyt jumalkuva, ei
mikään todellinen olento. Jos syytät sellaista kuvaa, kumarrat
väärää Jumalaa ja kiellät oman osallisuutesi siihen, mitä
maailmassa tapahtuu.”
Freja kohottaa leukaansa, tällä
tavalla hän ei suostuisi alistumaan. Ei veljensä edessä, ei edes
Jumalansa.
”Minä tiedän, mikä on lähtöisin
saatanasta”, Freja sihisee hampaidensa välistä, ”minä olen
kasvanut paholaisen naurua kuunnellen.”
Tauko. Sanat eivät uppoa Isakiin, ne
jäävät puolitiehen, leijailevat lattialle papereiden joukkoon.
”Minä tunnen myös Jumalani. Hän
ei koettele meitä turhaan. Me olemme päättäneet pelastua.”
Isak päästää halveksuvan
sihahduksen.
”Pelastumisemme on kiinni siitä,
mitä teemme, miten kovasti ponnistelemme Jumalan tahdon mukaisiksi.”
”Lopullinen pelastuksemme riippuu
Jumalasta itsestään. Nykyhetkestä voimme vain yrittää
selviytyä.”
”Koettelihan Herra Jobiakin. En
väitä, ettemme selviäisi. Sinun uskoasi ja sen vahvuutta minä sen
sijaan kyseenalaistan. Miten veljemme katsoo sitä tyttöä?
Himoiten, haluten? Hyväksytkö sinä sellaisen?”
”Rakastaen. Ainoastaan rakastaen.”
Isakin kasvot nykivät, epäusko ei
osaa asettaa ilmeitä niiden kireälle pinnalle. Mies istuutuu
sotketun työpöytänsä äärelle ja vie kädet hiuksiinsa. Ele tuo
Frejan mieleen Janin. Hetken Freja katsoo Isakia kuin nuorempaa
veljeään ja kuvittelee, millainen Isak olisi, jos tämä olisi
syntynyt puoliksi demonista Janin sijasta. Piirtäisikö väsynyt
ylpeys yhä uurteita hänen silmiensä reunoille?
Freja huokaisee syvään, asettaa
kätensä pöydälle. Myrsky tyyntyy, Isak kohtaa sisarensa vihreän
katseen.
”Minä takaan sinulle, että tilanne
Janin kanssa on kaikin puolin hallinnassa”, Freja sanoo
rauhallisesti. Kunpa hän voisi tietää varmaksi. Kunpa kumpikaan
hänen veljistään ei olisi sitä, mitä on.
”Poikaan on pakko saada ryhtiä.”
”Se on työn alla alituisesti.”
”Hyvä.” Isak ristii kätensä
pöydälle.
Hetken hiljaisuus kieppuu huoneen
nurkissa, heiluttaa papereita lattialla. Freja on aikeissa kääntyä,
hänellä ei ole enää sanoja vanhemmalle veljelleen. Vuodet ovat
kirineet heidän välilleen ja vieneet heiltä sen, mikä heitä
joskus yhdisti. Lapsuuden puhdas ja kirkas usko on nyt kummallekin
veristä työtä. Selviytyminen ottaa omansa.
”Freja.”
Freja pysähtyy, sydämestä
vihlaisee.
”Uskotko sinä todella, että tämä
kaikki on lähtöisin paholaisesta, jostakin maanalaisesta pahasta
voimasta?”
Freja nielaisee. Muutama sekunti
armonaikaa.
”Uskon, että kaikki on alkanut jo
kauan sitten. Punaisen taivaan taistelu, profetia… kaikki jo
tuhottu, jo kirottu ja sanottu on luonut sen, missä me olemme.
Luomiskertomuksesta alkaen synnit ovat alkaneet kertyä. Paholaisen
minä tunnen. Se asuu ihmisten pahuudessa. Kaikki tämä on
sotkeentunut yhdeksi vyyhdiksi jo kauan sitten.”
Isak on hetken hiljaa, Freja tulkitsee
vastauksensa kelvanneen.
”Mutta ihmisten pahuus on yhä
ihmisten pahuutta. Se, mitä reuna-alueilla tapahtuu, ei johdu
demoneista. Se johtuu pelkästään meistä”, Freja sanoo hiljaa.
”Siitä me olemme yhtä mieltä. Me
teemme parhaamme. Olen ylpeä sinusta, sisareni.”
Sanat kieppuvat tyhjinä Frejan
sisällä. Ne ovat vuosia myöhässä.
Juuri Frejan aikeissa avata oven
hengästynyt mies läimäisee sen auki silmät suurina.
”Hätätilanne! Isak, sinun täytyy
kuulla tämä!” Vasta huudettuaan mies tajuaa, kenen edestä on
avannut oven. ”Kunnianarvoisa Freja! Olen pahoillani, minä…”
Hetken tauko. Kauhunsekainen katse lattialle heitettyihin tavaroihin.
”Minun viestini on ehdottoman kiireinen ja koskee teitä molempia.”
Isak pongahtaa ylös tuoliltaan kuin
jousi, hänen liikkeensä ovat jännittyneitä ja nopeita.
”Kyseessä on jälleen uusi
demoninen hyökkäys”, mies huohottaa katsoen vuoroin kumpaakin
Faustin sisarusta. ”Azrael. Azrael on hyökännyt itäiselle
reuna-alueelle. Suurin osa maaperästä on nyt veden alla, täysin
tuhottuna.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti