Viimeinen laulu: luku 30

Luku 30: Sädekehä

Frejan sormet silittävät Janin hopeaisia kiharoita. Ne ovat edelleen yhtä pehmeät kuin lapsella. Silmät suljettuna poika on kuin täysi ihminen, täysi veli. Raskas huokaisu pakenee Frejasta hänen noustessaan ylös, jättäessään pikkuveljensä kylmälle kivelle makaamaan.

”Me hautaamme hänet kunnollisin menoin sitten, kun kaikki on ohi”, Freja sanoo Isakille katsomatta tähän. ”Arkku ja seremonia. Hän ansaitsee sen.”

Isak on kääntänyt jylhät kasvonsa poispäin.

”Kaiken tämän ajan paholainen on istunut omassa kirkossani, ripittänyt ihmisiä minun käskystäni.”

”Adam huijasi meitä kaikkia.”

”Älä käytä siitä olennosta tuota nimeä.”

”Me olemme aina antaneet nimien määrittää liikaa.”

Frejan katse pysyy Janissa. Isak ei tiedä, kuinka suuren teon heidän veljensä on tehnyt. Jos Astralilja ja Joshua vain pääsevät enkelin luo, heidän vuosia kokoamansa rakennelma saadaan koottua uudelleen. Enää Freja ei uskalla edes painaa käsiään ristiin, paholainen on käynyt liian lähellä häntä, jotta ele tuntuisi oikeutetulta. Mielessään Freja lähettää rukouksensa taivaisiin, pyytää siunausta Astraliljalle ja Joshualle, pienille ihmisille.

Jania Freja surisi myöhemmin. Itkisi kunnolla sitten, kun kaikki on ohi. Nyt Freja voi vain kääntää katseensa Isakiin, joka seisoo suuri selkä häneen päin. Kaikki muut ovat kaikonneet salista. Hiljaisuus roikkuu peittona heidän yllään, veljen ja sisaren, jotka ovat kestäneet loppuun saakka.

”Sokaise minut, sisareni”, Isak sanoo kääntyen Frejaa kohti maaninen kiilto silmissään. ”Olen nähnyt paholaisen, silmäni on vietelty syntiin. Sokaise minut, jotta minun ei tarvitse kestää häpeääni.”

”Et voi murtua nyt, Isak. Se ei käy.”

”Kaikki nämä vuodet… Freja, me olemme pelkkiä valehtelijoita. Yhtä syntisiä kuin ne, joita vastaan olemme toimineet.”

Me. Frejan rinnassa läikähtää huvittuneisuus. Vielä suurimman häpeänsäkin kynnyksellä Isak vetää hänet mukaansa, aivan kuin oman erehdyksensä myöntäminen mustaisi miehen sisältä.

Isak ojentaa kätensä avonaisiksi, huulille kaartuva hymy on kuin piirretty.

”Tanssi kanssani, pikkusisko, nyt, kun maailma loppuu”, Isak sanoo ojentaen kättään, ”vain me kaksi valehtelijaa. Otetaan maskimme pois ja paljastetaan kaikille, millaisia hirviöitä me todella olemme.”

Freja sysää veljensä käden pois, työntää luotaan iholla ryömivän hulluuden. Älä tule lähemmäksi. Älä vedä minua tähän.

”Isak, meidän täytyy pysyä järjissämme”, Freja kuiskaa Isakin viedessä kädet keholleen kuin heijatakseen itseään. ”On aivan pakko yrittää.”

Isak nauraa. Ensimmäistä kertaa koskaan Freja näkee veljensä päästävän irti itsestään, nauravan kuin ei olisi enää ihminen.

”Paholainen. Minun kattoni alla. Enkä minä nähnyt sitä. Hänkin ymmärsi enemmän kuin minä koskaan.” Isak nyökkää Janiin päin.

”Älä tee tätä itsellesi. Se ei auta enää, meidän on pakko keskittyä siihen, että pelastamme sen, mitä jää jäljelle.”

”Saatana on kulkenut ihmiskasvoisena luonamme. Mitään ei ole jäljellä. Ihmisen kunnia on iäksi menetetty.”

Kun Isak valahtaa polvilleen alttarille, Freja ei voi kääntää katsettaan pois, vaikka joka osa hänen ruumiissaan tahtoo kieltäytyä katsomasta. Vuoret ovat alkaneet järkkyä, Isak on menetetty. Sen ei pitänyt tapahtua. Mutta siinä Isak lojuu, Frejan jalkojen juuressa. Freja pysyy yhä pystyssä, vaikka sama voima huojuttaa häntäkin. Hän ei kaadu.

Ulkoa kantautuu ääniä sisälle kirkkoon. Siipien lepatusta, mustat sulat halkovat ilmaa. Huutoja, epäinhimillisiä. Freja hätkähtää, Isak pysyy polvillaan maassa. Osittain rikkoutunut ikkuna helisee, on kuin torvet soittaisivat. Frejan sisällä syttyy ajatus. Ääni resonoi kirkon seinissä. Hetkeäkään harkitsematta Freja kulkee rikkoutuneesta ikkunasta ulos tuleen ja sekasortoon jättäen taakseen veljensä, niin elävän kuin kuolleenkin.

Sydämen johdatus kuljettaa Frejan kauemmas kirkosta, kohti väreilevää kaupunkia. Suurten, hajanaisten rakennusten takana ilma on sakeaa, mutta ei demonien läsnäolosta, vaan jostakin, joka on aikeissa haljeta, sytyttää taivaanrantaan valoja. Odotus lepattaa ilmassa.

Torvensoitosta ei voi erehtyä. Aavistus kieppuu Frejan ympärillä, kunnes soitto voimistuu ja punainen taivas repeää. On kuin palaneen ihon alta kuoriutuisi ehjää, sileää kudosta, joka kaiken jälkeen parantuisi kuin ihmeestä. Freja näkee, kuinka valon keskelle ilmestyy siivekäs hahmo, miltei kuin ihminen, mutta jo siluettina paljon suurempi.

Olennon noustessa siivilleen taivas lähtee repeytymään, siiveniskujen myötä punainen väistää valon tieltä. Olento laskeutuu kirkon korkeimpaan torniin, jota demonien tuli vielä hetkeä aikaisemmin yritti polttaa pois. Freja näkee siivekkään koko olemuksen ja jokin nimetön kulkee hänen lävitseen, vavisuttaa koko kehoa. Miten pyhä. Miten todellinen. Haavoittunut enkeli.

Enkelin vierellä seisoo kaksi valkeaa hahmoa jo valmiina tornissa. Freja erottaa Astraliljan hennon valkean olemuksen sekä Joshuan lyhyen varren. Molemmat katsovat taivaanrantaan, jonka värit muistuttavat laskevasta auringosta. Aivan kuin taivas ei olisi koskaan palanutkaan.

Ihmisiä kerääntyy tornin ympärille. Kymmenittäin itkeviä kasvoja, rikkaita ja köyhiä, eri alueilta, eri tehtävistä. Tuttuja ja vieraita. Kaikki kyyneleet silmissään. Freja vie kädet poskilleen ja hätkähtää huomatessaan sormenpäittensä kastuvan.

”Kuuletko sinä?” kysyy vanha nainen Frejan vieressä. ”Taivas laulaa.”

”Enkeli”, sanoo mies naisen vieressä, ”me saimme enkelin.”

”Katsokaa, kuinka profetia toteutuu. Viimeinen laulu. Me kuulemme sen nyt.”

Laulu kulkee halki taivaan, tavoittaa jokaisen sydämen. Frejan ei tarvitse katsoa ympärilleen tietääkseen demonien väistyvän. Astralilja ehti ajoissa. Hänen tyttönsä teki sen, jonka piti olla mahdotonta. Pelasti ihmiskunnan.

Enkeli on kaikessa suuruudessaan täydellisen groteski ilmestys surussa ja kivussa eläneille. Ihmiset vuoroin kumartuvat, vuoroin seisovat hiljaa tuijottaen eteensä lasittunein silmin. Laulu kastelee maan ihmisten kyynelillä.

Freja pitää käsiään sydämellään, kun tietää laulun loppuvaksi. Kajo taivaalla on heleä, punainen poispyyhitty. Demoninen kakofonia ei saa sijaa. Enkeli sulkee silmänsä. Silloin Freja tietää kääntää katseensa valolta. Taivaallinen hehku peittää hetkeksi koko olevan todellisuuden, ihmiset peittävät silmiään. Laulun huipentuma. Laulun loppu. Valo hajoaa pisaroiksi, Freja erottaa enää vain kaksi pientä ihmistä kirkon korkeimmassa tornissa.

Astralilja katsoo suoraan Frejaan. Tytön ilme on levollinen kuin unessa. Kuin ihmisellä, joka tietää antaneensa kaikkensa. Freja on aikeissa kohottaa kätensä kohti tornia, tavoitella tyttöä, jonka sinnikkyys sai auringon jälleen paistamaan, kun Astralilja horjahtaa. Tytön keho on yhä heikko, rinnuksille tippuu verta.

Auringon kullankeltaiset viimesäteet tavoittavat Astraliljan kiharat ennen kuin tyttö tippuu kaikkien silmien edessä alas. Joshuan kädet jäävät hapuilemaan ilmaa, jossa vielä hetki sitten loisti auringon luoma sädekehä.