Viimeinen laulu: luku 28

Luku 28: Liekki hiipuu

Taivaan riekaleet roikkuvat raskaina yllä. Jan makaa roskakatoksessa suuret siivet ympärillään kuin muisto enkelin suojauksesta, hauraasta rukouksesta. Silmiä särkee, demonin veri polttelee suonissa. Maailma sykkii demonista laulua, mutta Jan ei nouse enää ylös kohtaamaan sitä.

Vavahduksia, toinen toistaan merkityksettömiä. Maa halkeilee kaikkialla, nielee ihmiset, vapauttaa demonit. Kiertokulku. Tunteeton ouroboros. Jan tuijottaa käsiään, pitkiksi kasvaneita kynsiään vailla keinoa saada niitä pois, vailla aavistustakaan kuinka kontrolloida hirviötä sisällään.

Kädet raatelivat Astraliljan, satuttivat sitä ainoaa olentoa, joka koskaan antoi hyvyytensä ropista keväisenä sateena Janin ylle. Kuka tässä maailmassa muka tietää, kuinka rakastetaan ilman, että repii toisen riekaleiksi, mustaa tämän sydämen? Jan käpertyy likemmäs itseään, painaa kätensä nyrkkiin. Ei ole enää paikkaa. Ei mitään, minne mennä. Ihminen ei voi olla demoni eikä demoni ihminen. Sanat eivät ole pelkkiä sanoja, jos ne piirtyvät lihaan, polttavat merkityksensä jo nuorella iällä.

”Kadutko sinä?” Ääni kuin kivi vasten kiveä. Azrael. Kuolemanenkeli istuu roska-astian päällä jalat ristissä. Siivet ovat tiessään, Azrael on ottanut inhimillisemmän muodon. Silmät eivät enää hehku, Azraelin laulu on hiljennyt hetkeksi.

”Jan. Minä en ole vihollisesi. Ei ole maailmakaan, jos avaat silmäsi sille.”

Jan kohottaa päätään kasvot epäuskosta irvessä.

”Avaan silmäni sille? Tarkalleen ottaen mille siinä?”

”Minä tiedän, että sinä kadut.”

”En tiedä nimeä sille, mitä tunnen.”

”Älä pelkää. En minäkään tiennyt.”

”Mistä sinä puhut?”

Azrael laskeutuu maahan, tahrii vaatteensa. Jan nousee istumaan, hetken he vain katsovat toisiaan kuin eivät olisi koskaan tavanneet.

”Ei tunteille aina ole nimiä”, Azrael kertoo. Sarvien ja kynsien takana on olento, joka on miltei kuin mies, miltei inhimillinen. ”Joskus löytää itsensä repimästä muita riekaleiksi, räjäyttämässä maata. Se on pelkästään rumaa ja väärää, tunne saapuu vasta jälkikäteen.”

”Tarkoitatko sitä, mitä teit itäiselle alueelle?”

Azrael sulkee silmänsä hetkeksi.

”Minä olin silloin hyvin sekavassa mielentilassa.” Azrael vetää syvään henkeä. ”Tiesitkö, että rakastettusi ensimmäinen onnettomuus oli minun syytäni?”

”Elijahin tapaus?”

Azrael nyökkää vaivalloisesti.

”Minä rakastin sitä miestä”, Azrael tiputtaa. Jan tuijottaa ilmeettömänä, odottaa, että Azrael nauraa paljastaen sahalaitaiset hampaansa ja pilkkaa Jania siitä, että hän uskoi.

”Sinä luulet, että minä valehtelen. Leikin sinulla. Ajattele minua, ihmisen lapsi, ajattele, millainen olen ollut koko taistelun ajan.”

Jan ajattelee. Azrael on ollut hiipunut versio itsestään, vaimealla liekillä palava kynttilä. Nauruton.

”Sinä siis todella…?” Jan haukkoo henkeään. ”Kuinka?”

”Tuskin kukaan todella ymmärtää.”

”Adam ei varmasti pitänyt siitä.”

Azrael pudistaa päätään, valkeat hiukset heiluvat ilmassa. Tällaisena Jan voisi kuvitella näkevänsä Azraelin ihmisenä. Kultahiuksisena miehenä, jolla on surulliset silmät.

”Adam pelasi pelin loppuun meidän puolestamme”, Azrael huokaisee. ”En voinut luottaa Elijahiin sen jälkeen, mitä hän meni tekemään selkäni takana.”

”Mutta sinä ajattelet häntä edelleen. Sen näkee sinusta.”

Surumielinen hymähdys.

”Mitä me olemme? Me kaksi? Olemme kumpikin sydämeltämme jotakin muuta kuin ihmisiä tai demoneita.”

Jan tuijottaa käsiään, ihoon sekoittuvia kovia kynsiä. Pedon käsiä.

”Minun lihassani lukee, mikä minä olen. Puoliverinen. Epäsikiö. En ole koskaan yrittänyt katsoa sen pitemmälle, ja nyt on jo liian myöhäistä.”

Kädet ovat jo veressä, Janin tuli on polttanut monia kuoliaaksi. Ihmiset ovat kantaneet hänen epävarmuutensa seuraukset.

”Kuka sanoo, että on liian myöhäistä?”

”En voi tehdä enää mitään peruakseni sitä, mitä tein Astraliljalle.”

”Et niin, mutta hän saattaa tarvita apuasi nyt.”

”Hän ei huolisi minua lähelleen. Sen lämmön olen menettänyt iäksi.”

”Kenties, mutta se ei ole ainoa tapa auttaa häntä. Mikset menisi kirkolle?”

”Saanko minä astua pyhälle maalle kaiken sen jälkeen, mitä siellä aiheutin?”

”Se riippuu sinusta itsestäsi.”

Vereen tahriutuneet kädet vapisevat. Azraelin kasvoilla kareilee hymy, hienoinen ymmärrys. Jan nousee haparoiden ylös, tarttuu roskakoriin jotta ei kaatuisi.

”Miksi sinä tahdot minun tekevän niin? Minä pettäisin teidät. Miksi sinä haluaisit minun vaihtavan puoltani?”

”En tiedä oikeasta ja väärästä. Tiedän vain, että sydämesi ei kuulu tänne. Sitä on hirvittävää katsella.”

Menetys tihkuu Azraelin sanoista. He molemmat ovat kääntäneet selkänsä rakastetulleen, omalle sydämelleen. Jan on roska laineiden kuohussa, aallot voivat heittää hänet mille tahansa saarelle koska vain.

”Sinä todella olet muuttunut”, Jan sanoo ennen kuin kääntää selkänsä.

”Älä sinä siitä huoli. Mene jo.” Sanat ovat pisteliäät, mutta Azraelin huulilla kareilee hymy. Janin ei tarvitse nähdä sitä tietääkseen.

*

Kirkon ulkopuoli kuhisee demoneita. Janiin ei kiinnitetä mitään huomiota, hänen omansa tietävät hänen jo osallistuneen lauluun, tulleen osaksi joukkoa. Hänen omansa. Sarvien ja siipien vilskeessä ajatus siitä, että Jan on kuten eläimellinen massa, nostattaa kylmiä väreitä hänen selkäänsä.

Sisälle ei ole vaikeaa päästä kaiken ollessa repaleina. Jan laskeutuu korkeimpaan torniin, juoksee portaat alas käytävälle. Vaikeampaa on liikkua niin, että kukaan kirkon suojateista ei näe häntä. Siivet kasvojen suojana Jan pysähtyy portaikon alapäähän, sulkee silmänsä ja kuulostelee.

Demonin aistit eivät ole kuten ihmisen. Jokainen ääni on selkeämpi, Jan poimii ihmisten kuiskauksia, hätäistä liikehdintää. Sitten, nimi. Astralilja. Tytöstä puhutaan. Jan pinnistää aistinsa äärimmilleen, tunnustelee. Kun vastaus löytyy, Janin silmät rävähtävät auki.

Kadonnut. Taivaan palaessa vain yksi olento on voinut Astraliljan viedä. Jan lähtee juoksemaan. Kuka tahansa voi hänet nähdä, merkitykset hioutuvat pois juostessa, Jan tahtoo vain löytää tytön. Syrjäisemmältä käytävältä ei löydy ihmisiä, jonkun verta on roiskunut käytävälle. Haju täyttää Janin aistit, neuvoo hänelle reitin. Portaikon kautta kellariin. Steariinin ja veren haju täyttävät Janin tajunnan.

Astralilja roikkuu molemmista käsistään, jalat laahaavat maata. Ensin Jan ajattelee tytön olevan tajuton. Kun Astraliljan kasvot kohoavat, kohtaavat Janin demoninsilmät. Jan kavahtaa. Veri on muodostanut paakkuja vaaleisiin kiharoihin. Ripsistä tippuu punaista nestettä poskille.

Kauhu leviää Astraliljan kasvoille. Ruumis riippuu voimattomana kahleista, mutta pää pudistelee villinä, kontrolloimattomana. Kyyneleet putoilevat Janin kasvoille, kun hän katsoo rakastamansa tytön rimpuilua. Mitä tytölle onkaan tehty, hän on tehnyt pahemmin. Hänen vuokseen Astralilja ei voi edes huutaa.

Kasvot kyynelistä märkinä Jan kulkee lähelle Astraliljaa, varoo koskemasta tyttöön, joka yhä pudistelee päätään kuin pelkäisi Jania kuollakseen. Ajatus lävistää Janin rinnan piikkinä. Hän on menettänyt Astraliljan iäksi. Ei se mitään, ei se haittaa, kunhan tyttö selviää. Kyyneleet valukoot, hänellä ei ole niihin oikeutta muutenkaan.

”En sano, että olen pahoillani, koska se ei muuta mitään”, Jan kuiskaa. Ääni takertuu kurkkuun, petturi. Astraliljan silmät hurjistuvat, kun Jan ojentaa kätensä pyyhkiäkseen verta Astraliljan kasvoilta.

”Anna minun”, Jan sanoo, ”ole kiltti ja anna minun.”

Astralilja kavahtaa, hilautuu aivan kiinni kylmänkosteaan seinään.

”Sinulla on kaikki maailman syyt vihata minua. Sinun ei tarvitse enää koskaan hymyillä minulle, en vaadi sinulta mitään. Ei minulla ole oikeutta edes tulla luoksesi sen jälkeen, mitä tein.”

Astraliljan silmät rauhoittuvat. Hurjistunut katse pysähtyy. Astralilja harkitsee.

”Yhtä ainutta minä sinulta vielä pyydän. Luota minuun tämän yhden kerran. Vain tämän kerran. Anna minun päästää sinut vapaaksi, viedä pois täältä. Ole kiltti ja luota minuun. Minä tahdon vain auttaa sinua.”

Tekopyhyys maistuu katkeralta kielellä. Jan inhoaa jokaista sanaansa, niiden painottomuutta, irrallisuutta. Itseinho pistelee suonissa, mutta hän ei keskity siihen. Mitä tahansa Astraliljan vuoksi. Hänen olisi pitänyt ymmärtää aiemmin.

Jan ojentaa kättään Astraliljaa kohti. Tyttö ei vastustele, kun hän pyyhkii verta silmiltä. Jan huomaa tytön säpsähtävän kosketuksen hellyydelle. Menneen kaiku, lämpö, jonka Jan uhrasi tullakseen ehjäksi. Jan nielee loput kyynelistään.

”Adam teki tämän, eikö niin?” Jan sanoo irrottaessaan varovasti kahleet.

Astralilja nyökkää. Mykkyys iskee vasten Janin kasvoja. On hirvittävää tiedostaa omien tekojensa jäljet toisessa ihmisessä.

”Missä hän on nyt?”

Astralilja kohauttaa harteitaan. Haavauma oikeassa olassa on sidottu, iho siteiden reunalla punertaa. Niin hauras. Janin on mahdotonta katsoa Astraliljaa pitkään.

Jan ei kosketa Astraliljaa uudelleen, hän antaa tytön kävellä itse, sillä tietää, että pahoinpideltynäkin hän kävelee mieluummin yksin kuin antaa hänen koskettaa itseään. Portaikossa Astralilja on kaatua, Janin on pakko napata kiinni ja nostaa tyttö syliinsä. Entinen lämpö on tiessään, Astraliljan iho on kylmä ja karkea häntä vasten. Aivan kuin tyttö olisi jo kuollut.

Ei. Ei saa ajatella niin.

Käytävällä ihmiset tulevat vastaan, huudahdusten saattelemana Jan kantaa Astraliljan omiensa luokse. Salissa vallitsee kaaos, ihmiset kavahtavat Jania. Hän on vasta lähtenyt heidän luotaan herätettyään pelkoa ja inhoa. Nyt hän palaa kantaen heidän vereen tahrittua enkeliään.

”Astralilja!” Huutaja on Freja. Nainen juoksee Janin luo, Jan laskee Astraliljan alas ja antaa tämän valahtaa Frejan käsivarsille. ”Me olimme huolissamme sinusta, me…” Frejan ääni hiipuu, tunteen aalto pyyhkii sen ylitse.

”Astralilja, sinä olet hengissä! Luojalle kiitos…” Jan säpsähtää kuulessaan tutun äänen. Hän näkee valkean pojan, toisen kaksosista, kävelevän aivan kiinni Astraliljaan. Hetken hän kuvittelee pojan olevan Johan, heitä kun on mahdotonta erottaa toisistaan. Lämpö ja huoli pojan äänessä kertoo Janille hänen olevan Joshua.

Jan joutuu seuraamaan sivusta, kuinka kaikkien katseet kirkastuvat. Astralilja hymyilee nähdessään Joshuan, jokin tytön katseessa on erilaista kuin aiemmin. Janin rintaa puristaa. Kolmikosta vain Freja näkee hänet. Sisar ei ole unohtanut.

”Veljeni”, Freja sanoo hiljaa. ”Teitkö sinä tämän?”

”En!” Kauhu Janin äänessä on raastavaa. ”Minä yritin auttaa! Löysin hänet pahassa kunnossa ja toin hänet tänne. Hän oli kirkossa koko ajan.”

”Minä en luota enää sanaankaan sinun suustasi. Sinä et ansaitse luottamustani.”

”Miksi emme kysy suoraan Astraliljalta? Astralilja, mitä sinulle tapahtui? Oliko Jan se, joka teki tämän sinulle?” Joshua puuttuu puheeseen. Janista tuntuu väärältä katsella poikaa, joka ei ole aiemmin juuri osannut avata suutaan. Joshua ja Johan olivat viimeiset, jotka näkivät hänet ennen täydellistä murtumapistettä. Jan ei voi katsoa Joshuaan suoraan.

Astralilja pudistaa päätään katsomatta Janiin. Joshua nyökkää. Frejan kasvoilla lepää silti yhä epäilys, Jan itse on sytyttänyt sen liekin sisaressaan. Hän ei voi syyttää ketään muuta.

”Nytkö sinä olet kääntänyt takkisi?”

Jan nielaisee.

”Maailma on yhä tulessa. Mikä sai sinut pelastamaan Astraliljan?”

Kunpa Jan vain tietäisi. Jokin siinä, kuinka hän pakeni sisarensa ja veljensä luota palavalle taivaalle muutti häntä pysyvästi.

”Minuakin kiinnostaisi tietää.”

Koko sali säpsähtää. Ääni raastaa rintaa, on samalla ulkona ja sisällä. Tuttu ääni. Alttarin enkelin kuva on poissa. Sen tilalla seisoo tummatukkainen mies, jonka hiilenmustat siivet laskeutuvat kauniisti.

Astralilja säpsähtää ja tarttuu tiukasti kiinni Joshuaan. Joshua vie kätensä oikealle silmälleen, verinen kyynel valahtaa poskelle. Freja lausuu jotakin kielellä, jota Jan ei tunnista. Yhteinen tieto leviää, kaikki ymmärtävät, ketä he katsovat.

”Minä olen pettynyt sinuun, Jan”, Adam sanoo hymyilen alttarilta. Hänen siluettinsa piirtyy tulenpunaa vasten. Sali on täydellisen hiljaa. Frejan rukous on päättynyt. Jan on aikeissa avata suunsa, mutta Adam kohottaa kätensä.

”Älä suotta vaivaudu. Minä tiedän kyllä. Halusin uskoa, että sinusta olisi demoniksi.”

Adamin katse pyyhkii ihmisten yli, ei jätä ketään pois.

”Näin kamalan vaivan saadakseni sinut osaksi laulua, ja silti sinä petit minut”, Adam sanoo painottaen sanojaan teatraalisesti, ”mikä harmi.” Hymy on leveämpi kuin yhdenkään ihmisen.

”Ollakseni rehellinen, sinua ei todella tarvittu mihinkään. Sinut olisi voitu vain tappaa. Minä säästin sinut vain, jotta voisit aiheuttaa pientä… hämmennystä.” Adamin katse pysähtyy Astraliljaan. Hän hymyilee yhä leveämmin. Veri Janin suonissa kiehuu.

”En voi kuitenkaan antaa anteeksi sitä, että keskeytit minun ja Astraliljan yhteisen hetken. Meidän keskustelumme oli vielä täysin kesken.”

Jan maistaa oksennuksen suussaan sanan keskustelu kohdalla.

”Sinä et saa häntä”, Jan sihisee, ”et koskaan.”

”Hän ei ole minulle läheskään niin tärkeä kuin luulet.”

”Miksi me sitten keskustelemme hänestä?”

”En siedä niskoittelua. Sinä tulit tielleni. Sinä, jonka piti edesauttaa tytön kuolemaa. Revit kiltisti hänen äänihuulensa, olin ylpeä sinusta.”

Jan katsoo taakseen vielä kerran. Astralilja ja Joshua ovat lähekkäin, Freja heidän lähellään. Jan muodostaa sanat huulillaan. Paetkaa. Jan ei tiedä, että maailman toivo lepää Astraliljan harteilla, hän ei tiedä Urielista. Sen sijaan hän tietää, mikä on oikein. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tietää sen täysin varmasti.

Jan kohtaa uudelleen Adamin, astelee lähemmäs alttaria viha suonissaan sykkien. Paholainen vietteli hänet, teki hänestä hirviön, joka hänen ei olisi koskaan ollut pakko olla. Teki hänestä sen, jona muut häntä pitivät.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?”

”Tämä päättyy tähän. Meidän välillämme.”

Adamin nauru kimpoilee seinistä.

”Haastatko sinä minut?”

Janin kynnet uppoavat Adamin käsivarteen. Adamin keskittyminen herpaantuu, Jan tietää pelaavansa vain aikaa. Jälleen kerran hän kuulee kellon tikittävän, se mittaa hänen aikaansa. Adamin mustat silmät hurjistuvat, tämä sysää yhdellä huitaisulla Janin kimpustaan ja kumartuu hänen ylleen.

Jan ei kykene nousemaan, pelkkä Adamin aura pitelee häntä aloillaan. Jan ei tiedä kaikkea, mihin itse pystyy. Adamin voimista hänellä on vain epäilys, pieni haalea kuvitelma. Paholainen voisi pyyhkiä koko maailman kartalta, jos tahtoisi. Adamin tahto painaa Janin likemmäs lattiaa, koko keho on kuin tulessa.

”Mitä sinä ajattelit voivasi tehdä minulle?”

Jan avaa suunsa, kipu iskee lapaluiden alle. Ulos pääsee pelkkä älähdys.

”Älä asetu minun ja tekemisieni väliin. Sinä olet pelkkä ihmisen lapsi, kenties demonin siittämä, mutta silti pelkkä sielu.”

Adam nostaa katseensa. Silmiin syttyy tuli, lihakset kiristyvät. Jan ei kykene kohottamaan raajaansakaan. Kunpa Astralilja olisi jo ehtinyt pois. Adamin kasvot tarjoilevat hänelle vastauksen. Leukaperät ovat kireät ja silmäkulmassa nykii.

”Vai tähän sinä pyritkin”, Adam sihahtaa. ”Minusta on tullut huolimaton.”

Jan tietää tehneensä tarpeeksi. Astralilja on päässyt pakoon. Hengitys rahisee, Adamin voima puristuu hänen kurkkunsa ympärille.

”Ymmärräthän sinä vain pelanneesi aikaa? Tyttö ei pääse minulta pakoon.”

”Jätä minun veljeni rauhaan, demoni.” Jan ei näe puhujaa, mutta tunnistaa huurteisen äänensävyn. Freja. Sisko kohottaa äänensä suojellakseen häntä. On kuin aurinko paistaisi taas, väreilisi iholla.

”Viimeisen kerran, Freja Faust, minä en ole demoni.”

”Anna hänen olla.”

”Minä kun luulin, että sinä käänsit hänelle selkäsi.”

”Hän on silti minun veljeni.”

Adam kohentaa ryhtinsä, paholainen täydessä mitassaan on hurja näky alttarilla retkottavalle Janille.

”Entä toinen Faust? Isak? Mikset sinä ole sanonut mitään? Etkö puolusta veljeäsi?”

Janin näkökenttä heiluu, hän ei erota veljestään muuta kuin pitkän hahmon.

”Kaikki nämä vuodet… minun silmieni alla…” Isak sopertaa.

Repivä nauru täyttää salin jälleen.

”Sekö sinua riepoo, Isak? Sinä rehvastelit aina sillä, että tiedät, miltä synti näyttää. Silti minä kävelin monta vuotta kirkossasi etkä sinä huomannut mitään.”

Adamin nauru on pilkkaavaa ja pistävää. Janin ohimoita vihloo.

”Minulla ei ole kuitenkaan nyt aikaa sinun sokeudellesi.”

Pisto keskellä rintaa, liekki syttyy viimeisen kerran. Adamin kynnet repivät tiensä Janin ihon alle, uppoavat lihaan. Laulu Janissa soi vielä hetken, silmät hehkuvat, keho kouristelee. Adamin hahmo pyörii hetken yllä, Janin tajunta miltei pettää. Muodot sekoittuvat toisiinsa, kaikki on vuoroin kirkasta, vuoroin pimeää. Mustuus tihkuu tajunnan reunoista valuen keskelle, Jan ei näe mitään.

Liekki palaa loppuunsa. Sulat karisevat alttarille, sarvien paino ei paina päätä. Elämä hiipuu, demoni Janissa kuolee pois. Ihmisen lapsi makaa alttarilla kuin pahoinpidelty linnunpoika, resuinen ja verinen.

”Jan! Voi, Jan…” Frejan ääni. Jan ei enää näe sisartaan. Kädet kurottavat, löytävät ihon. Frejalla on kylmät kädet.

”Fre...ja? Isak?”

”Me olemme tässä.”

”An…teeksi.” Yskäisy. Pimeässä on jäätävän kylmää, kun polte on lakannut.

”Teinkö… minä tarpeeksi? Adam…”

”Adam meni pois. Hän ei ole enää täällä.”

”Lilja…?”

”Sinä teit enemmän kuin uskotkaan. Pelastit meidät.”

Hymy kohoaa huulille, verinoro valuu leualle. Jan ei tiedä, mistä hänen sisarensa puhuu, mutta se tarkoittaa vain, että Astralilja on turvassa. Vain sillä on merkitystä. Freja vetää Janin syliinsä. Kahdet käsivarret kietoutuvat Janin ympärille, Isak on myös lähellä, vaikka Jan ei näekään häntä. Pimeys tiivistyy, Jan vetää raskaasti henkeä.

”Anteeksi… anteeksi…”

”Ssh”, Freja sanoo silittäen Janin hiuksia. ”Älä meiltä pyydä anteeksi.”

”Jumala on nyt kanssasi”, Isak sanoo hiljaa.

”Me olemme tässä. Älä pelkää.”

Älä pelkää. Haava keskellä rintaa ei enää syki. Jan räpyttelee silmiään nähdäkseen vielä jotakin, sisarusten kädet pitävät hänestä tiukasti kiinni. Pelko käpertyy pieneksi, Frejan silittävä käsi tuudittaa sen uneen. Maailma värisee. Pimeässä ei ole enää mitään. Kaikki on tehty. Sisarusten kehot ovat lämpimät sittenkin. Jan pitää kiinni lämmöstä ja sulkee silmänsä.