Viimeinen laulu: luku 3

Luku 3: Valo rinnassa

Aamu on kalpea Joshuan kohottaessa päätään tyynystään. Valkeat suortuvat ovat takussa, silmälappu paikallaan. Joshua asettaa paljaat jalkansa kivilattialle sävähtämättä lainkaan sen kylmyyttä.

”Huomenta, rakas veljeni.” Joshua katsoo mahonkisen työpöydän äärellä istuvaa poikaa, veljeään, peilikuvaansa. Johanissa vain hänen toinen silmänsä poikkeaa Joshuasta. Johanin silmälappu on vasemman silmän päällä.

”Huomenta, Johan. Sinä olet aikaisin hereillä.” Joshua tuijottaa tyhjää kohtaa vierellään sängyssä. Johanin lämpö ei enää tunnu siinä, vaikka lakanat ovatkin rytyssä.

”Olen ehtinyt jo kuulla päivän uutiset.”

Joshuan kulmat kurtistuvat hänen noustessaan ja vaihtaessaan varovaisin ottein vaatteet ylleen. Johan ei käännä ainoan silmänsä katsetta veljestään tämän riisuutuessa.

”Enkelityttö on yskinyt verta eilisissä kuvauksissa.”

”Onko Astralilja kunnossa?” Joshuan ääni nousee korkeammalle kuin hän haluaisi.

”Hän on sairaalasiivessä. Mikset menisi katsomaan tyttöä?”

Joshuan vihreän silmän katse painuu lattianrajaan. Hän ei vastaa mitään veljelleen, sillä ei yksinkertaisesti voi vastata oikein. Sen hän on oppinut. Hän napittaa paitansa nopeasti ja astelee kohti ovea. Johan päästää pienen äänen, yhden ainoan rykäisyn. Joshua pysähtyy.

”Mihin sinä olet menossa?”

”Freja tarvitsee jokaisen mahdollisen apua pyörittääkseen tätä kaikkea. Minä menen katsomaan, missä voin auttaa tänään.” Joshua säpsähtää voimaa äänessään. Mistä se tuli, kuka sen synnytti? Ei hän itse ainakaan. Ei koskaan hän itse.

”Vai niin.” Johanin ääni on liian pehmeä, jotta Joshua voisi luottaa siihen.

Kaksosveli nousee ylös, astelee aivan lähelle Joshuaa, mutta ei kosketa tätä. Läsnäolon saattaa tuntea, hengitys kutittelee niskaa. Lähemmäs Johan ei tule. Joshua ei liikahdakaan.

”Mene vain”, Johan kuiskaa aivan Joshuan ihoa vasten, sitoen hänet yhä vain pehmeämmällä, lempeämmällä äänellä itseensä. Joshua nyökkää ja avaa oven, ottaa vastaan uuden päivän, kuulaan, mutta värittömän. Vasta, kun ovi sulkeutuu, Joshua huomaa, että hän on pidättänyt hengitystään.

Kirkon pihalla kasvaa liljoja. Aurinko ei paista tänään. Ilmassa tuoksuu saapuvalta sateelta. Joshua keskittyy ympäristöönsä. Seuraavan kerran hän havahtuu olevansa kehossansa vasta, kun on jo kirkon sisällä, kaukana pihamaasta ja rakennuksesta, jossa kirkon vakiasukkaat yöpyvät.

”Missä Johan on?” Joshualta pääsee ennen kuin hän muistaa veljensä jääneen taa. Johan ei koskaan päästä häntä silmistään, paniikki kasvaa hänen sisällään. Kun joku koskettaa häntä olkapäästä, huuto pakenee huulilta ennen lupaa.

”Joshua? Sinähän se olet?” Frejalla ei ole apostolikaa yllään, sen verran Joshua rekisteröi pitkästä naisesta. Tänään ei siis ole virallinen päivä. Uskonto on maailmassa sitä, mitä sen halutaan olevan, mihin muotoon se sopii.

”Minä tässä”, Joshua saa soperretuksi. ”Anteeksi, että huusin. Minä… taisin hieman säikähtää.”

Frejan kasvoille leviää vaisu hymy. Joshua ei ole koskaan nähnyt naisen hymyilevän niin, että se säteilee iloa silmiin saakka. Hän uskoo, ettei kukaan muukaan ole nähnyt Frejan hymyilevän sillä tavalla.

”Missä sinun veljesi on? Onpa erikoista nähdä sinut omillasi, te liikutte niin usein yhdessä.”

Joshua tuntee suupieltensä nykivän. Keho yrittää hymyillä.

”Niin, me olemme aina yhdessä.” Missä Johan on? Miksi hän ei tullut mukaan? Joshua ei ymmärrä. ”Johan on… tuota, minä…”

”Ei se mitään, minä puhun hänelle myöhemmin. Haluaisitko sinä käydä tervehtimässä Astraliljaa? Hän on sairaalasiivessä, olet varmasti kuullut, mitä eilisissä kuvauksissa kävi. Enkelimme tarvitsee hieman piristystä. Sinä olet nuori eikä minulla ole antaa sinulle muuta työtä täksi aamuksi.”

Tervehtimässä. Yksin. Joshua tuijottaa Frejaa kuin tämä olisi tarjonnut hänelle sokerikuorrutteista omenaa, houkutellut häntä lähemmäs syntiä. Jos hän suostuu, hän saa kuulla siitä. Silti, tämä on hänen ainoa tilaisuutensa. Hän katselee ympärilleen, satunnaisia ihmisiä siellä täällä, ei kriisitilaa, ei ketään ilmoittamassa demoneista. Ei Johania. Johan antoi hänen lähteä luotaan, niin sen täytyy olla.

Frejan kylmänvihreät silmät eivät anna kieltäytyä. Joshua nyökkää, suupielet nykivät edelleen.

”Tietenkin minä käyn katsomassa häntä. Mutta…” Mutta. Aina mutta. Ei koskaan mitään täysin ehdotonta. ”Entä Jan? Eikö Jan ole…”

”Jan on viemässä viestiä täältä Isakin kirkkoon.”

”Aivan, toki.”

”Voit kertoa enkelillemme, että Jan on ollut hänestä erittäin huolissaan. Se varmasti lämmittää häntä.”

Joshua nyökkää.

”Kiitos, Joshua. Teihin kaksosiin voi aina luottaa.”

”Niin voikin”, syvempi ääni kaikuu kirkon korkeassa tilassa. Joshua säpsähtää, hänen veljensä seisoo vain muutamien metrien päässä hänestä hymy kasvoillaan. ”Kiitos, Freja, että huolehdit veljestäni.”

Johan astuu lähemmäs, Joshua jähmettyy paikalleen ja sallii veljensä viedä kätensä olkapäilleen. Ote on tiukka. Omistava, mutta ei ulkopuolisten silmissä.

”Minä hoidan tämän tästä eteenpäin. Astralilja on sairaalasiivessä, eikö niin, Freja?”

Freja nyökkää vaisusti. Naisen kasvoilta on mahdotonta sanoa, mitä hän todella tuntee, todella ajattelee. Hän jättää Joshuan kaksin veljensä kanssa, sallii taivaan silmien alla Joshuan päätyä takaisin sinne, minne hän kuuluu. Hänen ei kuulu unohtaa sitä. Joshua antaa Johanin taluttaa itsensä kohti sairaalasiipeä, kohti haavoittunutta enkeliä.

Astraliljan huoneen ovi on auki, ikkunaverhot ovat raollaan ja päästävät kuulaan päivän sisään. Nuori nainen kääntää katseensa kohti kaksosia, Joshua kohtaa hänen silmänsä ensimmäisenä ja värähtää. Näkeekö Astralilja häneen? Näkeekö tämä, mitä hän tuntee, mitä hän pelkää?

”Tulitteko te varta vasten minua tapaamaan?” Astraliljan äänessä on aitoa yllättyneisyyttä. Johan vetää tuolin alleen ja hymyilee enkelitytölle.

”Kuulimme edellisestä videoinnista.”

Astraliljan hymy väreilee.

”Niin, se…” Hymynkare, rohkea, yritteliäs. ”Se meni varsin hyvin jonkin aikaa. Video saatiin kuvattua.”

”Lepää muutama päivä, jotta pääset jälleen jaloillesi.”

Johan hoitaa puhumisen, Joshua istuutuu toiselle tuolille kuuntelemaan tyynesti veljensä ja maailman uskon painoa kantavan tytön keskustelua. Astraliljan eleet ovat väsyneitä ja käyvät yhä vain hitaammiksi, Joshuan tekisi mieli keskeyttää ja kiskoa veljensä pois, jotta tyttö saisi levätä kokemaansa pois.

”Te kaksi olette nuorempia kuin minä, mutta olette kokeneet saman kuin minäkin. En ole koskaan uskaltanut kysyä teiltä suoraan kuinka te oikein selvisitte… siellä. Tuolla. Ulkona.” Astralilja nyökkää ikkunaan päin. Mustan puun oksistolla istuu varis. Joshua kääntää katseensa takaisin Astraliljaan ja antaa Johanin vastata.

”Meillä oli toisemme”, Johan sanoo hymyillen kultaisen pojan hymyään. Kaunis Johan. Osaava Johan. Joshua nielee itsensä ja inhoaa sitä, miltä maistuu.

Hymy Astraliljan kasvoilla on vaisu, kasvot liian kalpeat, jotta hymy tekisi niihin pysyvää kotia.

”Muistatteko mitään kirkon toiminnasta silloin? Minä muistan paljonkin ajalta, jolloin äitini oli vielä elossa ja me kuljimme päivästä toiseen kaduilla.”

Joshua muistaa Astraliljan puhuneen äidistään aiemminkin. Ihmisnainen. Valkeassa mekossa ja vaaleat kiharat olkapäille laskeutuen on joskus vaikeaa muistaa, että Astralilja on lopulta vain valheeseen kiedottu ihminen.

”Vapaaehtoistyöläiset kävivät kadunreunoilla tarjoamassa ruokaa ja saarnaamassa Raamatusta”, Johan huokaisee. ”Se oli aivan pian toisen aallon jälkeen. Kun vain Euroopan rauniot jäivät jäljelle.”

Joshua värähtää. Hän ei ole koskaan elänyt ehjässä maailmassa. Hän ei tiedä mitään siitä, millaisia olivat Aasia ja Afrikka. Ne tuhoutuivat hänen ja Johanin ollessa alle kymmenen vuoden ikäisiä.

”Olen miettinyt sitä paljon viimeaikoina.” Astraliljan ilme on merkillinen. Joshua on erottavinaan kaartuvista kulmista aavistuksen surusta.

”Miksi sinä sitä olet miettinyt? Se, mitä kristinuskosta jäi tuhojen jälkeen jäljelle, on organisoitunut ja muovautunut uudelleen. Enää ei ole tarvetta akuutille vapaaehtoistyölle. Ei tarvetta eikä aikaa.” Joshua säpsähtää veljensä sanoja ja rukoilee, ettei tämä huomaa hänen voimakasta reaktiotaan.

”Aina on tarvetta avulle. Ihmiset tappavat toisiaan kaduilla. Meillä on asiat vielä hyvin täällä kaiken keskuksessa. Reuna-alueet ovat täydessä kaaoksessa. Olisi tärkeämpää, että kirkko käyttäisi varojaan toisenlaiseen apuun.”

Astraliljan sanat uppoavat Joshuaan. Hänen huulensa raottuvat hänen ymmärtäessään, mitä tyttö tarkoittaa. Joshua yrittää tavoittaa veljensä katsetta, mutta Johan keskittyy Astraliljaan, eristää Joshuan tarkoituksella katseensa piiristä.

”Et kai sinä tarkoita, että haluat lopettaa enkeliprojektin keulakuvana toimimisen?” Halveksunta tihkuu Johanin äänestä. Joshua toivoo, ettei olisi koskaan törmännytkään Frejaan ja lähtenyt tapaamaan enkelityttöä. Astralilja vain tuijottaa sinisillä silmillään, jotka ovat sairaalahuoneessa pelkästään haaleat.

”Et voi lopettaa”, Johan jatkaa.

”Minä tiedän sen. Mutta minä muistan myös toisenlaisen ajan. Sellaisen, jolloin me kaikki olimme aidosti toistemme apuna ja yritimme –”

”Se aika oli aivan yhtä valheellinen kuin tämäkin!” Johan nousee ylös tuolilta, Joshua säpsähtää ja nauliutuu paikalleen.

Hetki jäätyy heidän ympärilleen, Joshua seuraa, kuinka ajan jäiset uurteet halkeilevat pitkin ilmaa. Tunnelma on hyytävä, Johan seisoo yhä, Astralilja ei edes räpäytä silmiään. Aika ritisee ja hajoilee, lopulta Astraliljan ääni rikkoo sen lopullisesti.

”Minun äitini teki lähes päivittäin retkiä ja jätti minut suojaisaksi katsomaansa paikkaan odottamaan”, Astralilja sanoo hiljaa. ”Hän palasi aina ruoan kanssa. Muovipusseja täynnä milloin mitäkin. Minä en koskaan saanut tietää, mistä hän ruokansa sai.”

Joshua ymmärtää, ettei taaskaan muista hengittää kunnolla.

”Minä en tiedä, kuinka kukaan selvisi siinä maailmassa elossa. Faustit ovat tehneet hyvää työtä uskon ja jäljelle jääneen valtion hyväksi, mutta…”

”Minä inhoan muttia.”

”Mutta se ei ole oikein. Reuna-alueilla, siellä, mistä me kaikki olemme kotoisin, tehdään aivan mitä tahansa vielä tänäkin päivänä. Mikseivät Freja ja Isak kurota sinne saakka? Miksi haluamme pelastaa vain ne, joilla on osaamista ja varaa tulla pelastetuiksi?”

Astralilja painaa päänsä alas, vaalea suortuva valahtaa kasvoille. Äkisti Joshua tietää, mitä tyttö kantaa mukanaan, millaisen taakan kanssa tämä kulkee päivittäin. Jos hän voisi, hän ojentaisi kätensä ja painaisi sen kevyesti Astraliljan omalle vain kertoakseen, ettei tämä ole yksin. Että hänkin on ajatellut samaa. Mutta sitten Johan puhuu ja Joshua tietää jälleen paikkansa.

”Freja on tehnyt virhearvion sinun suhteesi. Et kestä sitä, mitä sinun pitää kestää.”

”En minä itseni vuoksi tahdo lopettaa.”

”Sinä ja sinun kristillinen moraalisi. Lähdit mukaan valheeseen, elä sen kanssa. Vai haluatko mieluummin mennä keskustelemaan demoneiden kanssa siitä, miksi niiden aiheuttamat tuhoaallot ovat moraalisesti väärin meitä ihmisiä kohtaan?”

Joshua erottaa inhon Johanin joka tavussa. Poika kääntyy poispäin sairaalasängystä ja tarttuu Joshuaa ranteesta. Merkki hänelle. He menisivät pois, asia on loppuunkäsitelty, Astralilja on saanut kuulla tuomionsa.

”Tekin olette kohdanneet demoneita elämässänne. Ettekö te ymmärrä, mitä minä tarkoitan, mihin minä pyrin? Ajatteletteko koskaan teidät huostaanottanutta kirkkoa, joka paloi? Tai sitä demonia, joka vei teidän silmänne?” Astraliljan ääni kohoaa, hänen kätensä ojentuu kohti kaksosia. ”Joshua? Etkö sinäkään…?”

Aika lasittuu, risahtelee, kokeilee rajojaan. Joshua sulkee silmänsä. Enkelityttö puhuu suoraan hänelle. On hänen valintansa, vastaako hän siitäkin huolimatta, että Johanin ote hänen ranteestaan kiristyy Astraliljan joka sanalla.

Joshua pudistaa päätään. Sitä ei lasketa. Johan ei voi räjähtää. Aika jatkaa kulumistaan, Astralilja huokaa, Johan avaa oven. Sitten Joshua muistaa. Terveiset Janista. Astraliljalle olisi tärkeää kuulla ne juuri nyt. Hän selvisi jo kerran päätään pudistamalla, nyt häntä koetellaan uudelleen. Avatako suunsa ja auttaa edes hieman tyttöä, jonka hänen veljensä on jälleen kieltänyt?

”Astralilja”, Joshua kuiskaa. Johan päästää oitis irti hänestä. Mitä ikinä tuleekin, tulee myöhemmin. Johan ei tekisi mitään Astraliljan nähden. Joshua kääntyy ja hymyilee tytölle, vaikka suupielet nykivätkin jälleen. ”Freja pyysi sanomaan, että Jan on ollut sinusta kovin huolissaan. Hän näkee sinua varmasti mielellään myöhemmin.”

Sairaalasängyssä istuva hauras enkeli hymyilee. Sisimmässään Joshua tietää, ettei tyttö hymyile sille, mitä hän sanoi, vaan sille, että hän uskalsi avata suunsa. Pienen hetken kevyt valo täyttää Joshuan sisimmän lämmöllä, joka saa hymyn pysymään hänen huulillaan.

Johan avaa oven ja kävelee ulos. Hetki on ohi. Valo hiipuu pois, Joshua nyökkää Astraliljalle ja juoksee veljensä perään. Loittoneva selkä on pahin. Mikään sitä seuraava ei koskaan lähde verkkokalvoilta, niitä hetkiä Joshua toistelee öisin, kun ei saa nukuttua.

”Johan! Odota, Johan!”

Johan kävelee takaisin asumuksille, ovi kolahtaa, Joshua ei saa happea. Entä, jos ovi on kiinni? Hän ei voi lähteä. Ei ole paikkaa, jonne mennä.

”Avaa ovi! Johan? Johan, ole kiltti, olen pahoillani!”

Hiljaisuus riippuu raskaana ilmassa, Joshua valahtaa polvilleen.

Virhe. Mikä oli ensimmäinen? Sekö, kun Joshua lähti asumukselta kirkon pihalle, vaikka hän sai luvan lähteä? Oliko se lupa alun alkaenkaan? Testejä. Joshuan maailma on täynnä testejä, pelejä, joita Johan pelaa kertomatta hänelle sääntöjä. Paljon hän on oppinut, paljon laittanut muistiin mielensä lehtiöille. Kaikkea ei kuitenkaan voi oppia ulkoa. Ihmisiä ei voi ennustaa, ei lopulta.

Ovi avautuu narahtaen. Johanin kasvot ovat hymyssä suin. Joshua kohottaa päätään, kyynel valuu poskelle pyytäen anteeksi kaikkea tapahtunutta. Johan ojentaa kätensä, hetken Joshua pelkää, että sekin on vain valheellinen köysi, joka ei vedä häntä pois hänen alhostaan. Mutta Johan ei ota riskejä, pitäisihän Joshuan se tietää. Johan ei voi jättää häntä itkemään paikalle, josta hänet voitaisiin nähdä ja painaa merkille poskille valuvat kyyneleet.

”Minä olen niin pahoillani, Johan, olen aidosti pahoillani, minä en tarkoittanut –”

”Sinä puhuit.”

”Tein väärin, olisi pitänyt –”

”Sinä puhuit.”

Joshua vetää syvään henkeä. Veli on kääntänyt selkänsä, kasvoja ei voi lukea. Joshua odottaa hetken laskostuessa hänen harteilleen. Hän puhui. Olisi helpointa vain myöntää, anteeksiantoa ei tule, sitä ei ole olemassakaan hänelle. Kun Johan vihdoin kääntyy, Joshua sulkee silmänsä ja ajattelee sairaalahuoneessa hänet täyttänyttä valoa. Siihen on helppo hukkua, sisin muistaa vielä, miltä se tuntui risteillessään rinnassa. Joshua pitää siitä kiinni, kun hänen minuutensa alkaa rakoilla Johanin astuessa lähemmäksi.