Luku 5 (Maa, 3014)
Saaliseläimiä ei näy, mutta havupuiden keskellä seisoo jotakin muuta tuttua. Ei kettua tai peuraa, vaan tyttö. Turkoosihiuksinen ja vielä eksyneemmän näköinen kuin edellisellä kerralla. Tyttö ei näe hänen taakseen astelevaa Ilseä, joka virittää jousensa äärimmilleen ja tähtää sen tytön takaraivoon. Yksi väärä liike, ja kaikki on siinä.
”Toivottavasti sinulla on mainio syy siihen, että olet rikkonut rajojamme.” Ilse aikoo sanoa ”toistamiseen”, mutta sitten hän muistaa turvattomuuden tunteen edelliseltä kerralta ja jättää sanan sisäänsä. Siellä se on turvassa, ainakin hetken.
”Kuka sinä olet?” Tytön ääni on heleä kuin lapsella. Kysymyskin on viaton soveltuakseen tilanteeseen, jossa häntä uhataan jousipyssyllä.
”Sillä ei ole merkitystä”, Ilse sanoo, ”sinä olet minun heimoni mailla.”
Tyttö nauraa. Hänen naurunsakin on lapsekas, mutta se loppuu nopeasti. Tekonauru. Ilse tunnistaa surun sen taustalla, muttei sano mitään. ”Se voisi olla minunkin heimoni”, tyttö vastaa ja uskaltautuu kääntymään. Ilse näkee hänen kasvonsa tarkemmin. Tytöllä on vaaleat, suuret silmät ja pieni nenä. Hän ei ole kaunis, mutta omalla tavallaan sievä.
”Olen Iika”, hän esittäytyy pakottaen itsensä nielaisemaan edellisen heimonsa nimen. Hän on ollut ilman sitä auringonnousuun saakka, ja esittäytyy toiselle ihmiselle nyt ensi kertaa jonakin muuna kuin Peuraheimon Iikana.
Iikan suuret silmät tutkivat Ilseä, eivätkä tiedä, mitä ajatella tästä. Tytöllä on verenpunaiset, pitkät hiukset, jotka ovat sidottuina palmikolle. Vahvat ja kauniit hiukset. Vahvalta ja kauniilta Ilse itsekin näyttää punaisine hiuksineen ja vahvoine käsivarsineen. Hän on laiha, mutta voimakas. Varmasti voimakkaampi kuin Iika, jonka fyysinen voima rajoittuu lähinnä toisen puremiseen tai potkimiseen. Lisäksi Ilsellä on silmät, joista ei osaa kertoa, ovatko ne tummanruskeat vai punaiset. Väri taittaa niin vahvasti punaiseen, että tuntuisi petokselta kutsua niitä ruskeiksi.
”Iika?” Ilsen ääni on kysyvä, jopa halveksuva. ”Pelkkä Iika?”
”Pelkkä Iika.” Hän nyökkää vilkuillen Ilsen jousta nenänsä edessä. Ei pelokkaasti, sillä hän ei usko tytön voivan tappaa häntä. Ilse ei näytä tappajalta, ei ainakaan sellaiselta tappajalta, joka riistäisi toisen elämän perusteetta. ”Minä jätin heimoni edellisten tähtien aikaan”, Iika selventää, vaikka tietää toisen tytön jo ymmärtäneen.
”Ja kuvittelit, että toisen reviirille harhautuminen hylkiönä on jollakin tapaa hyväksyttävämpää kuin heimolaisena?” Ilse siristää punaruskeita silmiään. ”Sinä otit melkoisen riskin, pelkkä Iika.” Äänessä on huvittuneisuutta, ja Iika tarttuu siihen, kun muuhunkaan ei voi. ”Minä ajattelin, josko voisin saada –”
”Ilvesheimo ei ole mikään turvapaikka hylkiöille”, Ilse sähähtää. Hän kuulostaa mataline äänineen enemmän eläimeltä kuin naiselta.
Ilvesheimo. Se kuulostaa lupaavalta Iikan korvissa, hän tahtoo lausua sanan vielä monta kertaa nimensä alussa. Ilvesheimon Iika. Se hän olisi. ”Minä tiedän, enkä ole anomassa paikkaa kenenkään toisen heimosta, sillä itse tietoisesti lähdin entisestäni”, Iika vastaa. Tämä taktiikka toimisi, sen olisi pakko toimia. ”Vaan katsos, en liiemmin voi liikkua missään kävelemättä jonkun alueella.”
”Etelässä on ei-kenenkään alueita, sinne hylkiöt näinä päivinä kokoontuvat ja kenties perustavat pienempiä heimoja.” Ilsen lause on suora vihje, ja Iika tuntee pettymyksen puristavan rintaansa. Ilvesheimon Iika muuttuu sekunneissa taruhahmoksi.
Iika nyökkää. ”Etelään siis”, hän nyökkää suuntaan, josta oli Ilvesheimon reviirille kävellyt. Ilvesheimo oli siihen asti ollut hänen naapuriheimonsa ja tuntunut vaihtoehdolta. Joen vierellä asuva pieni heimo, niin hän on kuullut. Iika hymyilee yhä jousipyssyllään osoittavalle Ilselle ja kääntyy.
”Etelään?” Ilsen ääni on matalampi kuin aiemmin.
”Etsimään muita hylkiöitä”, Iika sanoo vaivautumatta kääntymään Ilseä kohti, ”kenties perustamaan omaa, pienempää heimoa.” Iika heimonjohtajana. Ei koskaan. Hän ei sano sitä ääneen, se kuulostaisi heikolta ja Ilse voisi tuntea halua tappaa hänet. Ei sitä koskaan voisi toista sielua ennalta arvata.
”Jos olisit halunnut tehdä sen jo, olisit valinnut eri suunnan”, Ilse sanoo huvittuneemmalla äänellä. Iika tuntee poskiensa kuumenevan. ”Täältä sinä toivot paikan saavasi, etkö vain?”
Iika kääntyy. Hymy kareilee hänen huulillaan, etsii vielä muotoaan. Hän huomaa nyökkäävänsä.
”No”, Ilse aloittaa laskien vihdoin jousensa alas. Hän ojentaa Iikalle kättään. ”Kaikkeahan sopii kokeilla. Minusta et saa ystävää etkä olkapäätä, johon nojata, mutta koeajan voin sinulle antaa.” Se kuulostaa paremmalta kuin etelään käveleminen. Tai takaisin Peuraheimoon. Se ei ole enää Iikaa varten.
Iika ojentaa kätensä Ilselle ja huomaa tämän käden olevan karhea. Ilse tekee paljon työtä, sen paitsi tuntee hänen kädestään, myös näkee hänen punaisten silmiensä katseesta. Ilse ei näytä tytöltä, joka on tottunut elämään muiden elätettävänä. Sellaiselta kuin Iika itse on.
Pieni häpeä korventaa poskia, kun Iika ymmärtää kättelevänsä ihmistä, jollaiseksi olisi aina halunnut tulla. Seitsemässätoista vuodessakaan hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin yhden yön hätäisen päätöksen, jonka vuoksi hän nyt puristaa Ilsen kättä.
”No niin, Iika”, Ilse sanoo ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Kohti leiriä. Iika näkisi heidän leirinsä. Hänen leirinsä. ”Sinä olet koeajalla, ja jos osoittaudut luotettavaksi ja heimolleni hyödylliseksi, sinä olet jäävä. Koeaika, pidä se mielessäsi.”
”Kiitos”, Iika saa sanotuksi, vaikka katsoessaan Ilseä hän tuntee enemmän pelkoa kuin kiitollisuutta. Ilse katsoo häntä hetken aivan samalla tavalla kuin isoveli oli katsonut. Sellaisin silmin, jotka olettivat Iikan tietävän enemmän kuin mitä ne kertoivat. Eikä Iika koskaan tiennyt, oletti vain.
”Ja minä olen Ilse”, kuuluu muutaman hetken kestäneen hiljaisuuden katkos. Iika on jo niin uppoutunut muistohinsa veljestään, ettei hetkeen edes kuule Ilsen puhuvan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kuulee vahvan tytön kertovan nimensä. Ilse. Hän näyttää aivan nimeltään. ”Ilvesheimon johtaja.” Lisäys on tarpeeton. Johtajuus näkyy jo Ilsen tavasta kävellä.
Iikaa ei pelota. Uusi mahdollisuus siintää edessä kirkkaampana kuin häntä sisältä syövä pimeys, jota kulkijat nimittävät kivuksi. Ilvesheimon Iika. Melkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti