Rakkain

Unessa hän heittäytyisi rakkaansa käsivarsille, hengittäisi häntä ja tuntisi itsensä kokonaiseksi. Sillä se oli aina se toinen, joka määritti hänet. Mutta unessa, siinä vaaleansinisen ja keltaisen taivaallisessa maailmassa ei olisi kipua alaruumiissa eikä turhilla teoilla myrkytettyjä ihohuokosia. Olisi hän, hänen rakkaansa ja se ikuinen, kaunis maailma, jota ei oikeasti koskaan ollut olemassa.

Sanoissa oli voimaa, ja joskus hän vain toisteli hiljaa mielessään kaikkea sitä, mitä olisi halunnut kuulla sen toisen suusta. Joka kerralla silmäparien kohdatessa hän toivoi romanttisen elokuvan kohtausta, pitkiä katseita ja salaisia huokauksia. Sellaisia ei ollut olemassakaan. Se, mitä hän puolestaan sai, oli pelkkää katoavaa usvaa ja violetteja suudelmia selkään.

Ja vaaleansinisessä rakkauselokuvassa oli tietysti helpompaa elää. Oli helppoa mennä kouluun, oli helppoa avata luokan ovi ja kiidättää aivot hetkessä siihen maailmaan, jossa opettajan työtilan ja hänen oman pulpettinsa välissä ei ollut valovuosia.

Heidän yhteinen maailmansa olisi kaunis ja virheetön, siellä mustelmistakin saisi kauniita eikä kukaan sanoisi enää sanaakaan ristiin, jos hän kertoisi muuttavansa kauas pois. Sitä hän halusi, muuttoa, tai sitten vain pois, joskus ne tarkoittivat aivan samaa.

Unista tuli yhä vain moniulotteisempia. Vaaleansininen ja kanariankeltainen pyyhittiin pois ja tilalle vaihdettiin syvä, intensiivinen punainen violeteilla vivahteilla. Intohimon väri, sitä se hänelle oli. Enää unissa ei vain heittäydytty sen toisen käsille, kädet olivat oppineet niin paljon muutakin. Hengityksestä tuli yhtä ja matematiikan numerot muuttuivat positiivisiksi yhtälöiksi heidän välilleen. Pulpetin ja opettajanpöydän välinen raja tehtiin olemattomaksi, hän oli hetken ihminen eikä oppilas.

Todellisuus oli kuitenkin aina unia vahvempi, olivat unet miten selkeitä tai intensiivisiä tahansa. Hän ei voinut enää vaeltaa unen ja todellisuuden rajamailla ja vaihdella hetkestä toiseen yhtä helposti kuin ennen. Ne toiset kädet olivat sittenkin liian vahvat ja keho liian painava, eikä hän enää tiennyt reittiä takaisin uneen.

Lopulta todellisuus mursi unetkin, teki niistä punaisen sijaan harmaita ja tyhjiä. Ei intohimoa, ei suloisia haaveita, ei edes pelkoa tai surua. Tyhjyyttä ei saanut pois edes ihoa raidoittamalla. Yksikään uusi viilto ei muuttanut onnellisuutta sanasta konkreettiseksi eikä värittänyt kaikkea uudelleen syvänpunaiseksi.

Se toinen voitti aina.