Luku 1 (Maa, 3014)
Rasahdus kolmannessa pensaassa kertoo tarkkailijalle, minne tähdätä. Jousi jännittyy äärimmilleen, etäisyys on sopiva. Sormet päästävät irti, jousi singahtaa pensaaseen. Valkoinen jänis juoksee puiden lomaan, kunnes katoaa näkyvistä. Iika lyö itseään reiteen ja sadattelee. Jo kolmas epäonnistunut yritys saman iltapäivän aikana, hänen on pakko olla ruosteessa. Edellisestä metsästysvuorosta on kaksi viikkoa, niin, missä hän onkaan ollut sen ajan? Mitä niin tärkeää hän on tehnyt, että on antanut metsästyskuntonsa päästä näin huonoksi?
Muistot kalvavat mieltä, mielikuvat ovat palaneet luomien taa. Hän tietää tarkalleen syyn sille, miksei ole metsästänyt. Syyn sille, ettei ole yksinkertaisesti kyennyt nousemaan ylös ja astelemaan metsään jousi olallaan. Iikaa oksettaa, ja hänen noustessa kunnolla pystyyn hän näkee vihreän metsän lisäksi myös tuhansia tähtiä näkökentässään.
Matkaa leiriin ei ole paljoakaan, mutta ajatus siitä, mitä muut sanoisivat saaliittomasta Iikasta, jyskyttää takaraivoissa ja hidastaa Iikan vauhtia. Jos hän yrittäisi vielä kerran? Muutama isku vielä, ei kenelläkään niin huonoa tuuria olisi. Minulla on, hänen alitajuntansa muistuttaa. Hän kiristää tahtiaan, sillä hän tietää veljensä suuttuvan joka tapauksessa.
Leirissä on hiljaista. On lasten lepotauon aika sekä metsästysvuorossa olevien aika olla saalistamassa illan ateriaa. Kesä on lopuillaan, syksyn viileät tuulet ja punertavat lehdet ovat jo tehneet tuloaan metsään. Riistaa on saatava nopeasti ja paljon, sillä talvella sitä olisi niukemmin saatavilla eikä kylmyys suoranaisesti nopeuttaisi metsästysprosessia. Iikalle se tosin tulisi olemaan yhtä vaivalloista kuin tänäänkin, sillä mieli on asettanut lukot kaikkeen. Mikään ei ole samalla tavalla kuin muutamaa viikkoa sitten, ja Iika on tietoinen siitä, ettei hän saa terveyttään takaisin. Ei samalla tavalla kuin ennen.
Leiriaukiolla astelee muutamia metsästysretkeltä palanneita kantamukset selässään, eikä Iika voi olla kadehtimatta heimon miesten suuria saaliita. Jäniksiä ja kaksi kaurista. Iika ei ole nähnyt kaurista useampaan kuuhun, ja nämä miehet kantavat niitä kaksin kappalein mukanaan. He eivät ole kokeneet samaa, vaikka omaavatkin vahvat käsivarret ja tarkat silmät, Iika muistuttaa itseään. Muistutus ei kuitenkaan tehoa, se tuntuu vain tekosyyltä, joka yrittää oikeuttaa hänen epäonnistumisensa. Tässä maailmassa mitään ei voi oikeuttaa vain sillä, ettei mielellä ole kaikki hyvin. Jos et ole toimintakykyinen, et kuulu enää heimoon, ja jos et kuulu heimoon, sinua ei ole olemassa. Olet kuollut.
Iika kuulee nimeään huudettavan, ja havahtuu ajatuksistaan. Hän seisoo keskellä leiriaukiota, paikalla, josta kaikki näkevät hänet parhaiten. Hän ei edes tiedosta kävelleensä siihen, ja siksi hämmentyykin kuullessaan tutun äänen lähempää kuin oli odottanut kuulevansa sen.
”Iika, uneksitko sinä siellä?” Ääni kuuluu Nikkille, vuotta vanhemmalle tytölle, joka jakaa hänen makuutelttansa. Peuraheimon leirissä telttoja on vain naisille, miehet nukkuvat taivasalla havupedeillään. Ja johtaja, hän saa etuoikeutettuna nukkua teltassa eristettynä makuualueesta. Johtajan teltta on ruokavaraston lähettyvillä, leirin pohjoispuolella. Sinne joutuu kävelemään joen vartta pitkin, kunnes joki peittää ihmisen hajun ja sen voi ylittää ilman, että tulee nähdyksi. Monen heimoon kuuluvan mielestä johtajan teltta on aivan liian lähellä Karhuheimon ja Peuraheimon rajaa, mutta johtaja ei ole antanut rakennuttaa itselleen uutta ympäristöä. Hänestä ajatus siitä, että saa olla joen eristämänä muusta leiristä, on voimaannuttava. Valta on hänellä, hän kuuluu eri puolelle jokea.
Iika astelee lähemmäs Nikkiä, joka istuu maassa muutamia päiviä vanha ketunraato sylissään. Veitsestä ja verestä tämän käsillä voi päätellä nylkemisprosessin olevan käynnissä. Nikkillä on yllään rennommat vaatteet kuin yleensä; hän on jättänyt metsästysvarustuksensa telttaan ja pukeutunut pelkkään luonnonvalkoiseen liinaan. Tumma iho näyttää kauniilta valkoista vasten.
”Mestari Cyan on kysellyt perääsi koko iltapäivän”, Nikki ilmoittaa hivenen kylmyyttä äänessään, ”sinuna menisin hänen telttaansa pikimmiten.” Nikki luo arvostelevan katseen Iikaan, jolla ei ole saalista mukanaan, muttei sano asiasta mitään. Pelkkä tummien silmien katse riittää kertomaan Iikalle, että koko heimo on häneen pettynyt.
Iika nyökkää Nikkille ja kääntyy vaivautumatta vastaamaan tälle. Hän olisi tiennyt sanomattakin, että mestari Cyanilla, hänen isoveljellään, on asiaa. Ainahan Cyanilla on.
* * *
Johtajan teltta, tummana ja vuolaana virtaava joki. Hänen isoveljensä asumus. Iika tietää astinkivien olemassaolon, mutta astelee silti vyötäisiään myöten tummaan veteen ja antaa sen viedä itseään. Joki ei ole syvä, Iika tietää voivansa kävellä sen toiselle puolelle, mutta hän nauttii sen tuomasta tunteesta. Hän ei voi itse päättää, minne joki hänet veisi, ja hetken ajan hän kuvittelee sen olevan itse elämä. Elämä määrää, ihminen ei.
Velvollisuus on kuitenkin suoritettava, eikä Iika uskalla jäädä haaveilemaan täydellisestä vapaudesta jokeen enää hetkeksikään. Cyan raivostuu jo pelkästään siitä, ettei hänen sisarensa ole vaivautunut kävelemään astinkivillä vaan kastellut itsensä täysin.
Rannalla Iika katuu kahlaamistaan, sillä kylmyys löytää tiensä hänen kehoonsa oitis. Se aloittaa jaloista, etenee reisiä pitkin lanteille ja saa pienen kehon värisemään. Hetkellinen vapaus maksaa Iikalle liikaa, sillä hänen loppupäivänsä tulee kulumaan kylmyyden hallitessa alavartaloa.
Cyan tietää siskonsa tulleen, sillä hän raottaa telttaansa ennen kuin Iika ehtii tehdä sen. Veljen räiskyvänsiniset silmät tuijottavat Iikaa arvostelevasti päästä jalkoihin, kunnes hän viittoo siskoaan astumaan sisään. Sanoja ei sanota, pelkkä kylmä tietoisuus tapahtuneesta raastaa Iikaa tarpeeksi.
”Et arvatenkaan saanut saalista.” Iika oli luullut veljen aloittavan itsensä kastelemisesta, mutta ilmeisestikin tämä vain taktikoi. Kenties synkät katseet saavat riittää, pahin rangaistus oli jo tapahtunut. Iikalla on kylmä.
Hän pudistaa päätään veljen lauseelle ja istahtaa havupeitteelle.
”Ja mistähän moinen johtuu?”
Iikan katse on kiveä, hän murskaisi, jos voisi.
”Minä esitin sinulle johtajanasi kysymyksen.” Cyanin katse on hetken yhtä kylmä kuin siskollaan, mutta hän antaa sen lämmetä ja kumartuu tarttumaan siskoaan harteista. Hänen kätensä ovat voimakkaat. ”Tiedäthän, miksi tästä pitää keskustella. Metsästäminen on elinehtomme, ja jokaisen on kyettävä ruokkimaan heimoamme.”
”Minä pystynkin”, Iika vastaa yrittäen uskoa lausettaan itsekin. Se ei onnistu tänään, mutta ehkä huomenna. Vain ehkä.
”Todista se! Mene metsään, tuo minulle rusakko. Tai peura, ehkä hirvikin? Mitä? Mitä, Iika, mitä, miksi kasvoillasi on epävarmuutta?” Cyan kohottaa kätensä lyödäkseen, mutta muistaa tilanteen ja perääntyy. Johtajan ei tule käyttää tarpeetonta väkivaltaa auktoriteettinsä välineenä.
”Minä pystyn siihen kyllä”, Iika todistelee sulkien silmänsä, ”oikeasti pystyn.” Hän sanoo sen enemmän itselleen kuin veljelleen.
Cyan käskee Iikaa avaamaan silmänsä, ja kun tyttö raottaa niitä, hän näkee veljensä pistävänsiniset silmät edessään. ”Sinulla on aikaa auringonlaskuun saakka.”
Iika nousee ylös havupediltä, astelee ulos teltasta ja tällä kertaa astuu haparoivin askelin astinkiville. Veljen huuto kuuluu takaa: ”Sinä et halua olla tottelematta tätä käskyä, Iika!”
Iika tietää sen kyllä. Hän tietää tismalleen, mitä tapahtuu, jos hän ei saa saalista iltaan mennessä. Heimo ei sitä tiedä, mutta Cyan ja Iika tietävät kirjoittamattoman rangaistuksen. Kun Iika pääsee joen toiselle puolelle, hän juoksee. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, ettei tahdo tuntea isoveljensä läsnäoloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti