Jano

Siellä alhaalla taistellaan. Huudot eivät kuulu kaksikon korviin, sillä he tietoisesti sulkevat jokaisen kuoleman hetken ulkopuolelle. Vika ei ole heissä, ei juuri sillä hetkellä. He katsovat toisiaan silmiin tietäen, että kaikki, mitä he näkevät, on pelkkää valhetta. Heidän kohtaamisestaan on useita vuosia, kenties jo vuosikymmeniä, joten yksikään osa heidän ihostaan ei voisi näyttää enää niin sileältä. Valhe peittää heidät täysin, eikä kumpikaan tiedä, pitäisikö aloittaa vai jättää kesken.

He ovat kuulleet toisistaan vuosien saatossa ainoastaan välikäsien kautta. Kummankin teot ovat kiirineet ympäri maailmaa, niin hyvässä kuin pahassa. Osa kansasta ei enää edes muista, kumpi kierteen aloitti. He ovat vahvoja, vahvimpia kaikista. Vahvoja ei koskaan voi olla kahta samassa kupissa, vesi läikkyy yli.

”Muut ovat pudonneet shakkilaudalta”, heistä pitempi sanoo. Hänen äänensä on miltei epäinhimillisen rauhallinen ja pehmeä.

”Pelin voi voittaa vain yksi”, toinen vastaa. Hän on laiha ja naiseksi pitkä, huonokuntoiset ja ohuet valkoiset hiukset valuvat hänen selkäänsä pitkin. Kasvot ovat laihat ja posket kuopalla, safiirisilmien entinen kiilto on muuttunut pelkäksi suunnattomaksi janoksi. Hän on antanut fyysisen olemuksensa kuihtua kaiken muun tieltä.

”Pitäiskö meidän kyetä lopettamaan tämä? He taistelevat tuolla ulkona meidän vuoksemme.” Miehen pehmeä ääni saa naisen hetken ajaksi miltei unohtamaan strategiansa. Se on aina osannut kietoa hänet puoleensa, mutta tänään hänellä ei ole sijaa sen viekoittelevalle soinnille. Hän tietää, että kaikki mitä tämä mies osaa, perustuu henkiseen manipulointiin ja alistamiseen. Hän on sen kaiken yläpuolella, vaikka jokainen tuolla ulkona kuolee myös hänen tekojensa vuoksi.

”Huvittavaa ajatella, että lopussa ne viimeiset ovat kuitenkin me kaksi”, nainen sanoo äänessään surumielistä huvittuneisuutta, ikään kuin hän olisi muistanut, miten mies ennen tapasi kietoa kätensä hänen ympärilleen unissaan. ”Me olemme saaneet melkoisen sotkun aikaiseksi.”

”Niin.” Mies on hetken hiljaa, sipaisee tummat hiukset silmiltään ja hymyilee. ”Miten naurettavaa, että kaikista mahdollisista tilanteista me päädyimme juuri tähän. Meissä olisi ollut potentiaalia.”

”Kuulostat siltä, että katuisit.” Nainen naurahtaa testatakseen, mitä kevyt naurahdus aiheuttaisi miehessä.

Mies ottaa askeleen lähemmäs. Hänen kasvonsa ovat tismalleen samat kuin vuosikymmeniä sitten, hän ei ole vanhentunut päivääkään. Tummat hiukset valuvat selkään aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Äkillinen tuttuuden tunne rutistaa naista syvältä ja lujaa, hänen on pakko sulkea silmänsä jottei muistaisi kaikkea yhdellä kertaa.

”Älä puhu minulle katumuksesta”, mies sanoo katsoen naista tavalla, joka kuolettaa äkillisen ikävän hänessä. Mutta miehen silmät ovat kiveä, nainen ei näe niistä edes omaa kuvaansa. ”Sinä olit se, joka lähdit pois ja päätit valita kunnianhimon tien.”

”Ja minä pysyn sillä tiellä edelleenkin.” Nainen joutuu puristamaan kätensä nyrkkiin, jottei tekisi mitään arvaamatonta. Hän luuli olleensa valmis tähän kohtaamiseen, tähän viimeiseen köydenvetoon, mutta jokainen osa hänestä vastustaa menneisyyden kanssa keskustelemista. Sillä sitä tämä hänelle on, pelkkää menneisyyttä, josta hänen olisi pitänyt päästää irti jo aikoja sitten.

”Minä en tahdo tämän päättyvän kaaokseen”, mies tunnustaa sulkien silmänsä. Nainen on näkevinään hänen kasvoillaan häivähdyksen väsymyksestä.

”Se taitaa olla myöhäistä. Tuolla ulkona taistellaan meidän nimissämme, ja juuri saamieni tietojen mukaan kenraalisi menetti henkensä äskettäin.”

Mies kurtistaa kulmiaan. ”Juuri saamiesi tietojen mukaan?”

”Linnasi perustukset sen minulle kertoivat. Nämä kivet eivät ole sinulle lojaaleja, kaikki täällä ovat minun vakoojiani.”

Naisen kyky kuulla viestejä jokaiselta olemassaolevalta osalta maailmaa on aina tehnyt hänestä voimakkaimman. Mies tietää, että jos tämä kaikki päättyisi taisteluun heidän kahden välillä, hän rusentuisi naisen voiman ja vihan alle. Hänen on käytettävä toista taktiikkaa.

”Antaa heidän taistella”, mies yrittää selkeää epätoivoa silkkisessä äänessään, ”me voimme ratkaista tämän eri tavoin.”

Nainen siristää safiirinsinisiä silmiään, jotka ovat painuneet kuopalle hänen ennen niin puhtaissa ja kauniissa kasvoissaan. ”Sinä haluat vain, että säästän sinut. Tiedät, ettet pärjää, tiedostat heikkoutesi. Se on hyvä asia tiedostettavaksi, rakas ystäväni. Sinä voit aina antautua.”

Rakas ystäväni. Siten nainen tapasi tätä miestä aina kutsua. Ei koskaan mitään suoraa, ainoastaan toteamus heidän välisestään syvästä ystävyydestä. Viha leimahtaa miehen sisällä, kun hän muistaa, kuinka monta yötä itki, koska ei saanut tietää, oliko nainen tosissaan hänen kanssaan vai ei. ”Rakas ystäväni”, sitä hän hoki antamatta koskaan pienintäkään merkkiä mistään suuremmasta.

Valehtelija, se tämä nainen on, ja vielä vuosienkin jälkeen mies tahtoo sanoa sen hänelle.

”Sinulla ei ole oikeutta kutsua minua enää noin”, mies sanoo tiedostaen vetävänsä puheenaiheen täysin eri suuntaan, ”sinulla ei koskaan ollut.”

”Eikö koskaan? Mehän olimme erottamattomat. Me olemme edelleen sama ihminen, edelleen yhtä suurempaa kokonaisuutta. Ja siksi emme voi enää elää samassa maailmassa yhdessä, emme nyt, kun olemme siirtyneet ratkaisevasti eri poluille.”

”Niinhän sinä aina sanoit. Sama ihminen, yksi isompi kokonaisuus – mitä se edes tarkoittaa? Kerro minulle, mitä sinä sillä tarkoitat. Sano ne sanat ääneen, sano ne edes kerran.”

Nainen hiljenee. Hän painaa päänsä alas kuin alistettu, puree hammasta ja muistaa. Ei ollut yhtä ainuttakaan kertaa, jolloin hän olisi vienyt kätensä tuon miehen kasvoille ja kuiskannut hänen korviensa kuultavaksi ne sanat, joilla on suurin merkitys maailmassa.

Mutta naisen todellisuus muodostuu erilaisista palasista. Hän ei ole koskaan voinut sanoa ääneen mitään sellaista, mille ei hänen maailmassaan ole sanoja. Hänen tunteilleen, hänen syvälle kokemukselleen ei ole koskaan ollut olemassa rajoja. Ja sanat ovat rajoja, ne määrittävät asian, jota sydän ei koskaan voisi määritellä. Siksi hän ei osaa antaa miehelle sitä, mitä hän haluaa, ei vielä lopun ensimmäisenä päivänäkään.

Hän nielee kipunsa. ”Tämä on turhaa”, hän sanoo ja tietää, ettei kukaan usko hänen sanojaan.

Mies näyttää vihan lamaannuttamalta. Silmäkulma nykii, käsi puristuu nyrkkiin ja lopulta avautuu. Syvä huokaus, jonka hän päästää ulos, tiivistää surun ja vihan, joka hänen sisällään myllertää.

”Meitä ei siis tarkoitettukaan miksikään sen suuremmaksi”, hän sanoo ja nyökkää sanoilleen. ”Lopetammeko me tämän todella nyt? Tässä ja nyt, tällä nimenomaisella sekunnilla?” Katkeruus painaa häntä silti. Yksi ainoa sanapari, se ainoa, jonka hän koskaan halusi kuulla. Ei vieläkään armoa, ei pienintäkään auringonsädettä hänen osakseen. Pimeydestä hän on syntynyt ja pimeyteen hän on palaava, ja nainen olisi hänen viimeinen tuomitsijansa.

”Emmekö leikkisi vielä hetken? Mikä kiire meillä on, maailma kuolee muutenkin. Minunkaan joukkoni eivät ole ehjät.” Naisen ilme on kujeileva, ja hetken mies näkee saman vanhan pilkkeen hänen silmissään. Hetken mielijohteesta, tai kenties vuosia jatkuneen halun ja kaipuun voimasta hän astelee lähemmäs naista, vetää tämän otteeseensa ja suutelee tätä. Nainen ei tunnu edes yllättyvän suudelmasta, sillä hän yhtyy siihen yhtä suurella voimalla.

Heidän kehonsa eivät ole koskaan aiemmin kohdanneet sillä tavalla. Ei kestä kauaakaan tulla lopullisesti yhdeksi, antaa kehojen tehdä se mitä mielet eivät koskaan osanneet. Hetket kuluvat toinen toistaan hitaampina ja nautinnollisimpina, he unohtavat hetkeksi kaiken muun. Rakkaus on syvällä sisällä, se on tehnyt pesänsä heihin, juurtunut heidän kunnianhimon ja vallanhalun mädättämiin sydämiinsä.

Mutta kaiken on loputtava, ja niin myös heidän hetkellinen taantumisensakin tulee päätökseen. He makaavat linnan kylmällä kivilattialla vierekkäin, vertaisina. Hengitys tasaantuu hiljalleen, halun ja vihan sekoittama punainen haihtuu takaisin tavalliseksi harmaaksi.

”Minä rakastan sinua.” Miehen ääni on heikko, se ei mahdu edes kaikumaan tilassa. Hän sanoo sanat ensimmäistä kertaa, ja ne riipivät kehoa sisältäpäin. Nainen ei vastaa sanoihin, ja kipu sisällä muuttuu suureksi tyhjiöksi. Ei vastausta nyt, ei vastausta koskaan.

”Kiitos tästä”, nainen sanoo lopulta, ”kiitos.” Hän silittää varoen miehen poskea, painaa huulille kevyen suudelman, jonka kumpikin heistä tietää viimeiseksi. ”Meidän olisi pitänyt tehdä tämä vuosia, vuosia sitten. Nyt on jo liian myöhäistä.” Nainen nousee ylös ja vetää harmaan kaavun takaisin ylleen. Harmaa ei koskaan ole ollut hänen värinsä, se saa hänet näyttämään kuolleelta kiertäessään hänen luurangonlaihaa varttaan.

”Ei.” Miehen ääni on pelkkä varjo. ”Älä, meidän ei ole pakko...”

”Aneletko sinä minua?” Nainen naurahtaa, kylmyys on palannut hänen kehoonsa. Mielessä se on ollut jo useamman vuosikymmenen, pysyvänä ja turruttavana.

”Onko minun pakko anella?”

Nainen siristää silmiään.

”Me emme voi enää palata takaisin menneeseen, olet oikeassa. Emme voi hallita yhdessä, se ei ole koskaan ollut mahdollisuus. Mutta onko meidän pakko yrittää tuhota toisemme, onko meidän… onko meidän pakko jatkaa tätä naurettavaa sotaa välillämme?” Suru miehen äänessä miltei tiivistyy heidän ympärilleen.

Nainen astuu nyt miestä niin lähelle, että hän tuntee tämän värisevän hengityksen kasvoillaan. Muutama sana saisi miehen murtumaan lopullisesti. Pyrkiikö hän siihen?

”Sinä haluat valtaa, minä haluan valtaa. Siinä se, se meidän välillämme on aina ollut.” Nainen pitää katseensa kovana. ”Joten kyllä, meidän on tehtävä tästä loppu.”

”Anna minun vain elää ikuisesti”, mies yrittää vielä, ”ja minä jätän maailman haltuusi.”

”Sinä et ymmärrä.” Nainen värähtää kuin satutettuna. ”Minä en voi elää samassa maailmassa sinun kanssasi, sillä sinä viet minulta kaikki mahdollisuuteni suurimpaan voimaan. En voi hiljentää sydämeni ääntä niin kauan kuin tiedän, että elät. Tunteeni estää minua olemasta vahva, vahvin.”

”Minä en halua kuolla.” Mies sivuuttaa jopa naisen tavan kertoa tunteista, jotka ovat aina olleet olemassa syvällä sisimmässä.

”Sinun täytyy”, nainen sanoo ja tarttuu sauvaansa, voimiensa kulminoitumaan. ”Sinun on pakko kohdata väistämätön.” Hän tietää kuulostavansa tekopyhältä, mutta ei kiinnitä siihen huomiota. Hän tarttuu sauvaansa lujemmin saaden miehen valmistautumaan.

Hetkessä he kumpikin ojentavat sauvansa toisiaan kohti vihreiden ja sinisten lieskojen tanssiessa heidän ympärillään. Voima kieppuu vahvana ja petollisena ilmassa, kohtalo päättäisi tämän hetken suunnan.

Mies tietää kaiken loppuvan tähän. Hänen sanansa ovat sanottu, hän ei voi enää pelata itselleen enempää aikaa. Naisen viha on rusentavaa, vihreät liekit nielevät hänet eikä hän saa enää henkeä. Hän toistaa kaikkia nimiä, joita tietää naisesta käytettävän, muttei yksikään auta. Yksikään ei sido naista tähän hetkeen tai estä häntä tuhoamasta kaikkea, mitä miehestä on jäljellä.

Miehen todellinen ikä paljastuu vihreän voiman kieppuessa hänen ympärillään. Rypyt, syvät uurteet piirtyvät hänen kasvoilleen, hiukset harvenevat ja silmät mustenevat. Hänen voimansa katoaa, mutta henki sinnittelee vielä.

”Sinä et voi… Sinä et...” Korahdus pääsee hänen suustaan tuskaisena ja käheänä. ”Sinä olet täysin yksin, kun minä olen poissa.”

Nainen puristaa kätensä tiukemmin sauvansa ympärille, antaa liekkien nuolla loputkin miehen ruumiista. Ne tanssivat kaikkialla hänessä, ja nainen yrittää olla miettimättä, mitä olisi itse voinut kokea tuon saman kehon kanssa. Muistikuvat palavat tarkasti hänen mielensä perukoille, hän tietää, ettei saa niitä enää koskaan pois.

Lopulta mies lyyhistyy hänen eteensä, eikä hän voi olla kumartumatta hänen ylleen vielä viimeistä kertaa. Rakkaus kuplii sisällä, se satuttaa ja polttaa. Nainen silittää miehen hentoa ruumista, sivelee harventunutta hiuspehkoa ja tuntee kuumat vihan kyyneleet poskellaan. Kaikki on ohi, eivätkä linnan lattian kivet ole koskaan tuntuneet yhtä kylmiltä.

Viimeinen vihreä liekki tanssii tiensä ulos. Aamu sarastaa, mutta nainen ei osaa tuntea enää mitään. Voittajan tie on raskain ja pimein kävellä yksin.