Milo istuu sohvalla ja selaa puhelintaan. En koskaan yrittänyt etsiä häntä sosiaalisesta mediasta. En kertaakaan. Terapeutti ei uskonut, kun sanoin sen hänelle. Hänen mielestään minä olin obsessiivinen. Hän pitää sellaisten sanojen käyttämisestä. Ne ovat hänelle riittävän suuria. Minä en tarvitse sellaisia määreitä, tiedän itse, mitä olin.
En ole kertonut terapeutille Milosta. En siitä, miten hän piteli minua hississä vyötäisiltä, kun tilaan ahtasi alakerran naapureita enkä siitä, miten häneltä kesti kaksikymmentäseitsemän sekuntia sisätiloissa vetää minut suudelmaan. Hajosin silloin enkä ole tullut enää sellaiseksi kuin olin ennen häntä ihollani. Istun hänen viereensä ja silitän häntä polvesta ihan vain, koska voin tehdä niin. On pelottavaa olla onnellinen. En pelkää, että se katoaa, koska en ole koskaan uskaltanut toivoa sitä osakseni. En edes halunnut tavata Miloa enää uudelleen. Nyt en tiedä, mitä minulle tapahtuu. Terapeuttini käskisi minun hyvästellä hänet heti. Kuinka minä voisin, kun hän istuu vierelläni valkoisessa T-paidassa ja shortseissa ja tuntuu aivan siltä kuin silloin ja silti täysin uudelta?
Pelkään, että katson vain hänen lävitseen siihen, mitä en voi enää saada. Sitten hän tekee aina jotakin typerän herttaista, kuten näyttää minulle koalavideon tai vetää minut syliinsä kuin olisi jo kovakin rakastaja. Uskaltauduin kysymään häneltä, onko hänellä ollut ketään ennen minua. Hän punastui ja vastasi ympäripyöreitä. Kiusasin häntä siitä tovin, mutta hänestä on tullut hyvä harhauttamaan. On kuin tutustuisin häneen täysin uudelleen. Joinain öinä se saa minut tolaltani. Toisina öinä hengitän häntä sisääni kuin hän voisi kadota koska vain. Elän sisällä aavekuvassa, jota ei ole olemassa. Se puhkeaisi koska tahansa. En tiedä, uskallanko nauttia. Elän vailla suunnitelmia ja ajatuksia. Roikun armossa, jollaista pelkään.
Kukaan ei tiedä tällaisesta rakkaudesta mitään. En ole tavallinen nainen tavallisen miehen rinnalla. Kukaan ei tiedä enkä osaisi kertoa, vaikka kysyttäisi. Pelolle on sijaa minussa vain niin kauan, kunnes hän vetää minut uuteen suudelmaan ja kietoo kätensä hellästi ympärilleni, aivan kuin hän olisi meistä se, joka on aina suojellut minua. Niin hän tavallaan onkin. En voisi koskaan syyttää häntä mistään, itseäni vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti