Päiviä tulee, ne ovat kaikki samaa. Niiltä on poistunut tarkoitus, joten en tee niillä enää mitään. En tiedä, miten elämän olisi tarkoitus jatkua. Vihani ihmisiä kohtaan kasvaa päivä päivältä; on yhä harvempi sellainen, josta voisin sanoa pitäväni. Olen kaivannut tukea, mutta vain oikeilta ihmisiltä, loput haluan kauemmas minusta, vieläkin kauemmas.
Olen kohdannut maailmanloppuja ennenkin. Aina ne joskus päättyvät. Olisi helpompaa olla olematta laisinkaan, niin kovin paljon helpompaa. Pelkään katkeroitumista. Kuukausitolkulla pelkkiä huonoja uutisia, aidosti, pelkkää pahaa. Jos olisin vieläkin tautisempi, olisin varma, että ylläni on jokin kirous. Kenelläkään ei vain voi mennä hyvin. Olen toistellut itselleni, että tällä kaikella on joku tarkoitus, mutta mikä vittu se enää edes voi olla, kun mitään hyvää ei tapahdu? Olen rukoillut ja rukoillut ja rukoillut ja rukoillut eikä mikään paha paska ikinä lopu, en ymmärrä, alan menettää toivoani. Aina on ollut "tosi paha" mutta nyt tuntuu siltä, että tästä ei enää nousta. Olen pudonnut spiraaliin vailla päätepistettä. Toivon. Rukoilen. Edelleen joka päivä. Pakko tälläkin on olla onnellinen loppu, kai ihan oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti