Rakkaudesta

Se lähti olkapäistä kevyenä lehahduksena, kuin siipien kahina, etelätuulen lämmin kuiske ihoni pintakerroksilla. Sillä oli oma tahto, kun se kulki kohti sormenpäitä, johdatti katseen ylös, käski käsiä taipumaan taakse kohotettujen siipien lailla. Kehoni oli löytänyt tien ulos, keinon lentää. Toimin primitiivisten käskyjen varassa, en kysynyt, en pysähtynyt, en hengittänyt, kunnes ruumiini oli kohonnut ylös, kunnes sormenpääni koskivat taivasta.

Taivas oli tulessa. Liekit nuolivat kynsiäni kohotessani ylemmäs. Ne tarttuivat hiuksiini, hipoivat kasvojen pieliä, väänsivät kehoani uudeksi. Ne tekivät minusta puhtaan, kiersivät minut kaikkialta euforisen kivun säestäessä huutoani. Minä en huutanut, koska tuli muotoili minusta kaltaistaan ja täytti tyhjät kohtani kivulla. Minä huusin, koska olin halunnut sitä, olin toivonut ruumiini taittuvan ja vääntyvän. Tuli poltti nahan pois, tunkeutui lihasten läpi luihin asti, teki niiden hengittävästä pinnasta hiilenmustan. Se pääsi ytimeeni asti.

Tuli ei tuhonnut, se loi. Se teki minusta uuden, täydellisen kuoren, jonkun, jota ihmissilmä saattoi katsoa ja rakastaa. Ulkoisesti mikään ei muuttunut, tuli synnytti palaneiden luiden ympärille samanlaisen temppelin kuin aiemminkin. Iho oli ihoa ja kudos kudosta, mutta niiden luonne oli pysyvästi muuttunut, tullut tulen kaltaiseksi. Olin kova kuin marmori, läpäisemätön. Kaunis katsella, mahdoton koskea. Iho paloi kuumempana kuin todellisuuden ydin. Siivet kohosivat sormenpäistäni. Saatoin lentää tieni alas palaneelta taivaalta, jättää jälkeeni vain hiillostuneet muodostelmat siitä, jolle yksinäiset kohdistivat rukouksensa iltaisin.

Tuli oli tehnyt minusta haavoittumattoman. Siipeni kantoivat minut alas, tuuli puhalsi korviini repimättä päällimmäisiä kudoksia. Kipu ei enää ulottunut minuun kerran muovattuaan minut uudeksi. Mikään maailmassa ei enää sattunut. Mikään ei lähtenyt aaltoina olkapäistä ja muuttunut täydelliseksi roihuksi.

Vihasin tulta. Vihasin kivun maalaamaa maailmaa, palaneita luitani, marmori-ihoani, suojakuorta, joka esti lämpöä löytämästä sisälleni. Kohosin siivilleni, sillä maailman kylmyys ei enää voinut tehdä minulle kotia. Nousin yhä vain ylemmäs, ylitin palaneen taivaan, uskon ja toivon jäänteet. Kohosin korkeimmalle, äänenpaineen yli, stratosfääriin, sinne, jossa tuli vielä eli.

Vasta tulen löytäessä minut saatoin tuntea elämän palaavan kehooni. Paine hajotti kehoni, tuhosi minua suojanneen marmorin. Palasin raakileeksi, kokemattomaksi. Ymmärsin, vain hatarasti. Elämä oli lämpöä, mutta se ei koskaan polttanut. Olin unohtanut sen.

Päästin irti itsestäni. Siipeni karisivat pois, palavien höyhenien sade laskeutui todellisuuteen. Syöksyin läpi kiven ja tulen, rakastin ruumiini rikki.

Metsän tytär

Metsän tytär, tyttörukka, ei sitä pelko päässä pakota, kun valo johtaa hohkaavilta poluilta pellon reunaan, metsän rajoille, auringon lempeään tuntuun iholla. Mutta metsää se ei jätä, sinne se kuuluu, kivenkoloihin, mättäiden taa. Mullan ja tippuvan valon maalaamaan todellisuuteen.

*

Seinäkello tikittää, kutoo ajasta verkon iltapäivän auringon valaisemaan keittiöön. Äiti keittää kahvia, isä on sidottu töihinsä. Mummo nukkuu keinutuolissaan vanhuuttaan pois. Anette istuu pöydän äärellä ja piirtää sen hentoon pölykerrokseen hymyileviä kasvoja. Äiti kääntyy tyttäreensä päin.

”Anette, meillä ei ole maitoa. Kipaisepas kylälle ja hae kaksi tölkkiä viikonloppua varten.”

”Onko se kauppa nyt enää aukikaan.”

”Kello on puoli kolme. Ota tästä muutama kolikko ja mene.”

Anette ei voi enää kieltäytyä, ylin käsky on langennut hänen ylleen ja pakottaa hänet nostamaan pienen tytönruumiinsa ylös ja kävelemään ovelle kolikot shortsien paikatussa taskussa. Iltapäivä on lämmin, kaupalle ei ole pitkä matka. Takkia ei tarvitse.

”Ja menet sitten metsän läpi nopeasti!” äiti huutaa Aneten hapuillessa ovenkahvaa.

”Joo joo!”

”Ei kun Anette, aivan oikeasti! Metsän tyttö vie jokaisen, joka poikkeaa polulta.”

”Mä olen jo kaksitoista, en mä usko mihinkään sellaiseen. Mä tulen kohta, moikka!”

Ovi rysähtää kiinni, äiti huokaisee ja pyyhkii kulunutta päivää otsaltaan.

Asvaltti hohkaa, aurinko on heittänyt osan itsestään sen pinnalle. Tien kuumuuden ympäröidessä Anettea tyttö tulee miettineeksi äidin sanoja. Metsän tyttö, niin varmasti, olihan hammaskeijustakin maalattu kuva tirkistelevänä pikku riesana Aneten ollessa riittävän pieni nielemään sen kaiken. Anette ei tiedä, että täällä, metsän keskellä, tällaisina kuumuuden puhkaisemina kesäpäivinä tarinoita kerrottiin ennen kuin kylän ensimmäiset rakennukset olivat pystyssä.

Metsän tytär, tyttörukka. Anettekin on kuullut kymmeniä kertoja tarinoita sammalta kasvavasta tytöstä, joka juoksee valoa kiinni mummolan tien viereisessä metsässä. Se ei voi lähteä metsästä, koska se ei ikinä saa tehtäväänsä päätökseen. Se menettää ihmisyyttään mättäiden kaartuessa mäiksi ja kivien hangatessa sen jalat puhki. Anette tietää, että sen sanotaan johdattavan kulkijat polulta. Se on yksin. Aina yksin, aina laskevaan valoon sidottuna, aina siitä erotettuna. Mummo on tarinoinut, että hänen nuoruudessaan nuorten tyttöjen kerrotiin lähteneen metsän tytön mukaan. Osaa ei koskaan löydetty, yhden metsästyskoira löysi mätää kylkiinsä keränneenä.

Äiti on monesti kieltänyt mummoa ruokkimasta Aneten mielikuvitusta, mutta silti hän oman tarpeensa nimissä käyttää tarinaa Anettea vastaan. Tarina ei enää jaksa kiinnostaa glitteristen huulikiiltojen ja naapuriluokan poikien maailmaa kohti kurottavaa Anettea, mutta metsäpolulle kääntyessään hän ei voi olla vilkuilematta sivureittejä, ikivanhojen puiden luomia teitä, joille kenen tahansa olisi mahdollista eksyä. Metsä on vahva ja ikuinen, elänyt niin kauan pitempään kuin kukaan Aneten tuntema. Jos jokin elää sen suojissa, se saa elää täysin rauhassa, ihmisyydestä irrallaan.

Väristys lähtee jaloista ja etenee rintakehään. Anette tuntee metsän läsnäolon, puiden lomaan jättäytyvän vääryyden, tunteen, jonka alkuperää hän ei tunnista. Pelko on alkukantaista, se kumpuaa paikasta, joka ihmiseen on asennettu tämän selvitäkseen mäistä ja syvänteistä rikkomatta kehittymätöntä, hentoa kehoaan.

Puiden lomassa ei ole mitään epätavallista. Ei tummempia kohtia, varjoja, ei mitään, mihin ihmisen voisi kuvitella katoavan. Anette jatkaa matkaansa, korkeimmasta kohdastaan tiputtautuva aurinko värjää puiden latvat kullanpunaansa. Metsä puhuu, puut kuiskivat, mutta Anette ei näe ainuttakaan tyttöä, hänen kehonsa vain reagoi epätavalliseen ympäristöön. Ei ole mitään tyttöä. Järkeistäminen toimii vielä silloin, kun pelko pysyy sormenpäissä eikä hajoa koko kehoon.

Metsästä pääsee pois, polku kuljettaa kylälle. Kyläläisten verkkainen elämä toivottaa Aneten tervetulleeksi. Toria suljetaan tältä päivältä, kauppa lepää sen kyljessä hiljaisena, vetämättömänä. Anette tarkistaa, ovatko kolikot yhä taskussa ja miettii, kuinka moni vastaantuleva on joskus riuhtonut itsensä metsässä vallitsevasta todellisuudesta oikeaan maailmaan kuten hänkin. Kuinka moni on kuullut saman tarinan tytöstä ja ajatellut, että todellisuuksia on useita. Aikoja päällekkäin, toisiinsa kuroutuneina, valon lävistäminä. Valon, jota kulkeva ei koskaan tavoita puiden lomasta.

Anette hakee maidot, ottaa muovipussin, kävelee kassalle. Vieroksuu valoja ja kirkkaita värejä. Metsässä niitä ei ollut, metsässä vallitsee luonnon kauan sitten määräämä tahti. Sävel on kuin metsäkin, omanlaisensa, arvaamaton, ihmiselle vieras. Kassalla kaupan naisen silmät suurentuvat, huulet raottuvat. Anetelta kestää hetki ymmärtää, että reaktio aiheutuu hänestä.

”Ei voi olla. Oletko sinä Lepistöjä? Veijon tytär?”

Anette ei voi kieltää eikä myöntää luomatta sisäistä ristiriitaa.

”Liisan tytär, itse asiassa”, Anette tyytyy sanomaan. Hän ei tunnista äänensä sointia, aivan kuin se kuuluisi paljon vanhemmalle ihmiselle eikä pienelle tytölle, joka on lähtenyt ostamaan maitoa. Vieras sointi ei ole olennainen, kassanaisen silmät ovat. Ne ovat ymmärtämättömät kurimukset, jotka vaativat Anetelta jotakin, josta hän ei saa otetta.

”Mutta Liisahan on Veijon isoäiti. Vai onko Veijon vaimo saman niminen? Sitä unohtelee paljon kaikenlaista, anteeksi”, nainen sanoo ja heilauttaa kättään. ”Kolme euroa, kiitos. Kävimme samaa koulua, Veijo ja minä. Emme ole enää tekemisissä, kun Veijo muutti Vaasaan sen työnsä perässä. Sellaista se on. Nytkö se on täällä sinun kanssasi? Sen jälkeen, mitä tilalle kävi?”

Anette ojentaa rahat ja katsoo naista yrittäen löytää hänen kasvoiltaan vastausta siihen, kuka on Veijo ja missä todellisuuden tasossa tämä elää. Missä on sellainen aukko maailmassa, jossa suvun tilalle on käynyt jotakin ja äidistä on tullut tuntemattoman isoäiti?

”Joo, tuota, mun täytyy mennä äkkiä kotiin, että nämä maidot eivät pilaannu. Hyvää illanjatkoa”, Anette sopertaa ja harppoo muovikassi kädessään ulos kaupasta. Kylä näyttää samalta kuin hetki sitten, aurinko on yhä taivaalla. Kojuja kerätään edelleen pois. Anette kulkee kylän läpi kuin horroksessa. Hän kerää elämän merkkejä kaikkialta ympäriltään. Haukkuva koira, lapsiperhe, banaaninkuori, tölkki, penkille sammunut mies. Kaikki väistämättömiä merkkejä jatkuvasti kuroutuvasta elämästä, loppuvasta ja alkavasta.

Metsän reunalla Anette on jo täysin varma siitä, että kaupan nainen etsi hänen kasvoiltaan jotakuta toista. On olemassa joku muu Lepistö tässä kylässä, eihän Anette jokaista kekoa rakentavaa muurahaistakaan tunne. Hän ei ole koskaan itse asunut täällä, käynyt vain mummolassa. Kulkenut samaa polkua mummon kanssa kauppaan, kuunnellut ikivanhat tarinat metsän tytöstä.

Sävyt ja äänet metsässä ovat muuttuneet, metsä on iso kudos, joka jakautuu ja muokkautuu, hengittää jatkuvasti. Linnut ovat lakanneet sirkuttamasta, yksikään eläin ei ääntele. Ainoa ääni on metsä itse. Ainoa tunne on auringon puiden läpi puskeva hehku, joka lämmittää, mutta ei tarpeeksi. Anette näkee sen saapuvan sankan puuston takaa, sieltä, jossa Anette tietää olevan pellonreunan. Sielläkin hän on käynyt mummon kanssa. Mummo varoitti aina menemästä sinne yksin.

Anette jättää pussin polulle merkiksi ja juoksee kohti valoa ja sen takana odottavaa pellonreunaa. Anette tietää, miltä tuntuu kävellä metsän ja pellon rajalle, kadota odottavaan valoon. Kullan lämpimään hohtoon hukkuva maailma on kuin maalaus. Ihminen tarvitsee vain pohjan, kytevän ajatuksen siitä, että pensselin vetoihin voi eksyä, ihmisyyttään voi juosta pakoon hehkua tavoitellessaan.

Anette jatkaa, vaikka pellonreuna ei tule vastaan. Valo näyttää tietä. Ajatus kaupasta tuntuu kaukaiselta, mummo on myytti, joka on luotu varoittamaan häntä. Äitiä ei ole, isää ei ole, Anette tietää ikuisesti laskevan auringon, tippuvan valon olevan hänen ainoa totuutensa. Pellonreuna odottaa, lipuu kauemmas, vaikka Anette rikkoo jalkansa kiviin, raapii polvensa oksiin. Jalat ovat käyneet pitkiksi ja hiukset laskeutuneet otsalle, mutta Anette on täysin irrallaan mistään niin maallisesta. Aurinko odottaa häntä.

Vastaan tulee käpristynyttä, vain osittain hajonnutta muovia. Pahvi ja siniset lehmän kuvat ovat hiipuneet jo aikoja sitten, pussin muovi on jäänyt muistuttamaan matkasta, jonka teki joku, joka oli joskus tyttö, ihminen, nimellinen olevainen maailmassa, jossa oli hälve todesta, konkreettisista asioista kuten maitopurkin kanteen lätkäisty kuva maitoa tuottavasta eläimestä. Vastaan tulee roskaksi muuttunut tarvike, josta ei ole enää muistoksi, koska muistot ovat pois kaluttuja, sisus tyhjä, valoton, odotuksen kaivertama.

Joskus puiden äänet antavat sijaa ihmisille. Joku tulee vastaan, hengähtää, keksii tarinan kerrottavaksi. Kuiskaa lapselleen metsän tytöstä. Matka jatkuu, ihmiset väistävät, lakkaavat merkitsemästä elämänhippusia. Elämä on pakoon juoksevassa valossa, iltapäivän auringossa puiden helmoja vasten. Saavuttamaton, kaunis keksintö, jota kohti kädet kurottavat tuntuen enemmän valoa etsiviltä puiden oksilta, metsäksi muuttuneilta rihmoilta. Joltakin, joka ei ole ihmisestä lähtöisin. Joka ei ole koskaan ollut ihminen.

Sininen

Yöllä on hehkuvat silmät sen kalvakoissa kasvoissa. Keveästi se vetää ylleen unikontuoksuisen viittansa, varoen peittää sen, mitä aamu ei saa koskettaa. Viitan alla on jälkiä kuolevaisista, nelijalkaisista olennoista verisine kynsineen. Hampaiden jättämät jäljet luonnottomassa selässä. Yön viitta on sininen, syvä indigo. Se leviää metsään kuin laakea järvi, peittää kaiken tummuuteen. Yö itse kipuaa taivaankannelle, jotta kukaan ei erota kuinka sen askeleet käyvät vaivalloisiksi, kuinka kipu miltei halkaisee sen tajunnan. Viitan reiät loistavat valoa väleistään, täplittävät taivaan tähtikuvioillaan. Yö ei uskalla itkeä. Se on vahva. Satutettu, mutta olemassa, toisen kivusta syntynyt, omasta kivustaan elävä. Sen sisar värjäisi jälleen aamunkoina taivaanrannan punallaan, hekumoisi saamallaan kohtalolla. Hyvähän aamun on juosta paljasjaloin vapauteensa. Sen ovat säteet ja valo. Yölle jäi kovempi kohtalo, mutta se vaalii sitä hellyydellä. Käpertyy pieneksi taivaankannen päälle, antaa viitan levitä maailman ylle ja sulkee silmänsä. Yöllä ei ole hätää. Siihen sattuu, mutta kipu on joka päivä samanlaista. Siniseen maailmaan pääsee vain sinistä kipua. Jos se tuntisi punaisen kivun, se ei olisi koskaan unohtanut, kuinka itkeä. Mutta se ei tunne, se näkee vain sisarensa paljasjalat punaisessa taivaanrannassa. Sen mielestä aamulla on kaikki paljon paremmin. Sulkiessaan silmänsä se ei voi olla miettimättä, onko maailmassa vielä olemassa sellaisia kuolevaisia, joihin ei satu yön pimeinpinä tunteina. Unensakin läpi se kuulee kaikki ne kyyneleet, jotka tähtitaivas saa kuulla sinen taipuessa hiljaa mustaksi.

Taantunut

Oksa maatuu mustaan multaan. Pojan sormet kurottavat saavuttamatta kohdettaan. Juuret ovat jääneet, maa pysyy tummana. Vaan oksa on kadonnut, mustunut sormen alta. Jäännös haalenee. Pojan tahto hapartuu samalla, kuolee parempansa edestä. Maa pysyttelee tummana, kovana. Vahvana. Se on saavuttanut asemansa pojan kämmenten kosketuksen alla. Tältä hän välttyy, tämä kuuluu luonnolle. Metsä tarttuu omaansa, vetää syvemmälle. Tahto on kuollut, vahvuus poltettu sineen, pojalla on enää kehonsa, johon turvata. Maa haluaa sen kuten oksan, maatuneena, tummana. Kuolema on tapa anoa armoa. Se on parempaa kuin maahan poltettu rukous, syksyn hento höyhen, sana kuolemaansa odottaneelle. Hänelle, joka on seuraavalla puolella vastassa.

Konteksti: Traconin kirjoituspajassa piti kirjoittaa lyhyt teksti ilman kirjainta i.

Kiitos

En kykene mihinkään rationaaliseen, koska en näe muuta kuin maalatun taivaan, jossa on haaleita sävyjä, haaleita ja kauniita, herkkiä, ei minulle ominaisia, mutta sellaisia, että ne saavat taivaan näyttämään turvalta. Paikalta, jonne voisin lipua ja kadota, hengittää viileää ilmaa syvälle keuhkoihini ja täyttyä tavalla, joka ei huutaisi, että tyhjene tyhjene tyhjene, sinun pitää olla tyhjä, muttei kuollut, et voi kuolla, ennen kuin sinusta lähtee kaikki irti, sisälle ei saa jäädä mitään. Silti taivas on niin kaunis, haluan lipua sinne, lipua, en lentää, lentämään en ole ikinä kyennyt. Kadota osaan, mutta en taivaaseen, sillä tahdon löytää, sulautua, tulla osaksi kokonaisuutta, jota minun ei pitänyt kyetä enää näkemään. Haluaisin sanoa kiitos, haluaisin huutaa kurkun veriseksi sotkuksi, jotta kaikki tajuaisivat, että minussa on yhä elämä sisällä, elämä, joka näkee muutakin kuin mustaa ja punaista, elämä, jonka kautta voin nähdä niin kauniin taivaan. Kiitos jää kurkunpäälle, sanon vain pinnallisuuksia, vaikka oikeasti ajattelen jokaista taivaan sävyä, jokaista katoamisen ja löytämisen muotoa, leijumista, kun käsi koskee toista kahden sekunnin ajan.

Portilla

Maailmalla on sinun nimesi. Olen piirtänyt siitä kuvan, mutta jättänyt muodot epäselviksi, värit haaleiksi. Todellisuus uinuu sisällä, odottaa pääsevänsä vapaaksi, kun kultaiset kannattimet irtoavat ja päästävät kivun häkistään. Huutaisin nimesi kaikille, jotta kuva värittyisi ja jäisit kaikumaan kaikkialle. Eläisit tuulessa, virtaavassa vedessä.

Toisin kuin itseni, sinua en voi vangita ruumiini pohjalle. Sinua en voi sitoa, en kahlita. Luottamus on naru minusta sinuun, pieni kultainen rihma, ainoa sidos, jolla merkitsen sinut osaksi itseäni. Olet kaikkialla, mutta et ytimessäni, koska et koskaan näe tietä sinne. Matkalla on muita teitä, hohkaavampia polkuja, joille eksyä. Jos jätän portille valon, tuletko vastaan? Annatko anteeksi, jos kutsun sinut luokseni, vaikka muilla olisi kirkkaammat valot?

Tieni päässä ei ole tarpeeksi lämmintä, puut matkalla jäävät kiinni takinliepeeseen. Minulla ei ole tarjota paljon, mutta se, joka minussa lepää, odottaa pääsevänsä vapaaksi. Kun annan sen mennä, se juoksee portille sytyttämään valon.

Jos osaisin pyytää, en pyytäisi paljon. Jos osaisin toivoa, sanoisin kaikki ne sanat, jotka vangittuina estävät maalausta olemasta kirkas ja valoa syttymästä. Jos voisin antaa kaiken, antaisin, vaikka se ei tekisi sinulle kotia luokseni. En kenties riittäisi sittenkään. Tulisitko silti, avaisitko oven, vaikka sisällä ei olisikaan mitään?

Ruosteenpunainen

Se on alkanut tuntua oikealta. Aika ja paikka, yksi ihokerros kerrallaan, kunnes ydin tulee vastaan kylmänä ja verestävänä. Sen sinä teet. Kaivat ytimeni esiin vääntämättä kerroksia ristiin. Miksi emme menisi pitemmälle? En tiedä muuta keinoa tehdä sinua omakseni kuin päästää sinut syvinpään pisteeseen, sinne, jonne ei ihminen pääse. Ehkä sinä et ole ihminen, tai ehkä minä olen kevättuuli ja kesäinen sade, ehkä en mitään niin todellista, että voisit upota niin syvälle minuun.

Minä olen varma, että sinä saisit minut palaamaan ruumiiseeni. Se on vankila, jonka teräksisille kaltereille en tahdo enää itkeä. Olen lentänyt kaikkialla, irronnut ja palannut, leikkinyt paikassa, jota en suostu kutsumaan kodikseni. Mutta sinä saisit minut palaamaan, hengityksesi rintaani vasten kutsuisi sielun takaisin häkkiinsä. Tahdon, että merkitset minut itseeni, piirrät selkeät rajat, joiden piirrossa olen aina itse epäonnistunut.

En miellä olevani riittävän tärkeä, riittävän vahva, kestävä, hengittävä elävä kykenevä. Mutta liha on lihaa toista vasten, ihokudokset palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja keho tietää hengittävänsä, kun toinen sitoo sen hetkeen. Mitä ikinä sisällä onkin, kalpenee ytimen edessä, väistää sinua.

Tule lähemmäs, palauta minut itselleni, kiedo minut hetkeen, anna minun tulla itsekseni jälleen. Olen kulkenut tuulen mukana riittävän pitkään. Tee minusta uudelleen ihminen.

Yölaulu

Tie on pyyhkiytynyt kulkijan alta jo useita kilometrejä sitten. Nuori mies pitää hevosensa suitsista tiukasti kiinni ohjatessaan tämän kohti metsää. Mies hevosineen jättää kuivan ja elottoman maan taakseen ja sukeltaa syvemmälle, vaikka puut kaartuvat armottomina ylle suomatta lainkaan suojaa.

Yö on pitkällä, kuu on levittänyt hehkuvat kyyneleensä tähtipeitoksi. Taivasta tuskin näkee metsän luomalta katolta, mutta mies yrittää valaa itseensä toivoa katsomalla ylös tähtiin. Puut pitävät ääntä, hevonen säpsähtelee. Mies puhuu sille rauhoittavasti, vaikka tietää jokaisen ylimääräisen äänen hermostuttavan metsää.

Kun mies on kulkenut jo useita kymmeniä metrejä, puissa alkaa kalista. Luut kolahtelevat toisiaan vasten. Ääni resonoi, pian mies on sen ympäröimä. Eteenpäin on pakko kulkea, käärö taskussa painaa enemmän kuin kulta. Se on saatava perille. Hevonen alkaa käyttäytyä levottomasti, mies jatkaa sille puhumista. Niin kauan, kun hän pääsee jatkamaan matkaansa, ongelmaa ei ole.

Äänten kohotessa korkeammiksi hevonen pysähtyy. Mies ei ehdi nousta sen selästä ennen kuin yksi äänistä siirtyy aivan liian lähelle ja saa hevosen pillastumaan. Yö kieppuu ympärillä, kun mies putoaa lehvien keskelle. Hetken ajan hän kuvittelee äänien lakanneen, kunnes ymmärtää aistiensa kääntyneen häntä vastaan. Päässä jyskyttää, kipu leviää kehoon eikä mies huomaa hevosen juosseen pois ja äänten kerääntyneen hänen ympärilleen.

Yö ottaa omansa takaisin. Äänet kiertelevät miestä, asettuvat istumaan rinnan päälle ja kietovat hänet kylmiin kosketuksiin. Mies lakkaa tuntemasta kipua sen käydessä liian suureksi. Tummanpunainen joki juoksee vapaaksi hänestä, mutta hän ei tunnista nestettä osaksi itseään. Tajuntansa rajamailla hän ymmärtää vain, että käärö taskussa ei ole koskaan painanut yhtä paljon. Kauhu ei ehdi tehdä kotiaan mieheen. Yö kumartuu sulkemaan hänen silmänsä.

Tajunnanvirtaa 5.11.2018

Päässäni hajoilee, mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä lailla, että kaikkialla tuntuu hyvältä, energia juoksee kehossa jättäen valosäikeitä mustuuteen. Keskellä on pimeää, mustaa ainetta, valo kirmaa sen ohi, tuntuu kulkiessaan kylmältä, soljuvalta elohopealta. Miten hyvältä se tuntuukaan. Se lähtee lentoon, irtoaa mustuudesta, pakenee sormenpäistä, jättää kehon kylmäksi, mutta ei tunnottomaksi. Eläväksi. Elävämmäksi kuin koskaan, sykkiväksi.

Maailma on jatkumo, minä ikuinen, jatkun kaikkialla, en koskaan lopu kerran kehosta irrottuani. Aina, kun valo lähtee, jokin osa siitä jää elämään maailmaan, leijumaan todellisuuteen, joka on olemassa ilman minuakin. En ole löytänyt muuta keinoa elää ikuisesti, pysyä aina täällä, elää, kunnes tunteet on kulutettu loppuun eikä keho osaa enää löytää itselleen tietä kotiin.

Maailma on olemassa kehoni ulkopuolellakin. Niin se on. Vankila kuin vankila. Rakkaus, koulutus, väsymys, keho, vankiloita kaikki, vapaaehtoisia tai tahdosta riippumattomia kahleita. Keho on niistä vahvin, sitä emme voi sammuttaa, se ei lähde irti, koska elämme sen keskellä, kurotamme ulos laitoja pitkin. Törmäämme kehojemme rajoihin, revimme ne hajalle vain huomataksemme, että keho ottaa aina vastaan.

Vain valo pääsee pakoon. Se on ainoa, joka osaa tien ulos. Sormien päistä se juoksee vapaaksi, palaa, jos on palatakseen. Miksi kukaan haluaisi palata vankilaan kerran havaittuaan sen vankilaksi? Valo saa juosta vapaana, sillä mikään muu ei koskaan lähde irti. Vapaus on suhteellista, mutta oikeastihan sitä ei ole olemassa keholliselle, sillä sielu ei pääse ulos ruumiista. Kaltereihin voi rakastua. Niihin ei pitäisi rakastua. Ne pitäisi aina kyseenalaistaa, pyrkiä lähemmäs reunoja, kunnes viimeisetkin rajat repeytyisivät rikki.

Ihmiset halutaan pitää kehoissaan kuolemassakin. Edes viimeinen valo ei vapauta meitä, kun ruumis lasketaan mustaan multaan. Sinne se jätetään, jotta se tulisi maaksi jälleen. Jäämme pimeyteen, ellei valo sisällämme ehdi juoksemaan vapauteen. Kuinka se kulkee ulos metrien alta, ryömii tiensä vapauteen, kun sillä ei ole mitään johdattamassa? Emmekö me kaikki tarvitsisi jotakin, joka auttaa meidät pois fyysisyyden kierteestä? Haudalle pienen kynttilän, joka kertoisi valolle, mitä kohti kurottaa?

Miltä tuntuisikaan elämä ilman ruumista. Miltä tuntuisikaan olla ikuinen. Yhtyä iltapäivän laskevaan aurinkoon, hajota tuuleen, olla kaikkialla, hengityksettömänä, rajattomana. Fyysisyyden taakasta vapaana.

Kahleet

Kuiskinta kiertelee ilmaa, sotkeutuu henkilön hiuksiin. Henkilö kulkee hiljaa, sulkee silmänsä ja antaa mielikuvien juosta silmäluomiensa alla. Haudat eivät pysy hetkeäkään vaiti. Kuolleet eivät koskaan ole tyytyväisiä, elämä ei ole koskaan viimeisteltyä, se ei pääty mullan allakaan. Henkilö näkee kasvoja ja koteja, himmenneitä muistoja, jotka eivät kuulu hänelle lainkaan.

Kylmät kivet ovat kuolleet, mutta niiden kuiskinta ei lopu. Henkilö kävelee silmät suljettuina menetettyjen elämien ohitse tietäen, etteivät ne tarvitse häntä mihinkään. Hänellä ei ole mustille haudoille muuta annettavaa kuin pienet kynttilät, väräjävät liekit muistona elämästä. Sen suurempaa lämpöä kuolleille ei voi antaa.

Henkilö avaa silmänsä vasta metsän reunalla ja suunnistaa tummuneen taivaan alla takaisin mökilleen. Luut ja rohdot roikkuvat kylminä kuistille ripustetuilla naruilla. Henkilö avaa oven, jota ei koskaan lukitse. Täällä ei koskaan käy ketään elävää ja hengittävää. Vaaraa ei ole.

Mökin sisällä avautuu kokonaan toisenlainen maailma. Häkkejä roikkuu katosta, osa niistä on jätetty lattialle. Häkeissä on useita eri lintuja, joista osa on lakannut iäksi sirkuttamasta ja alistunut vankeuteensa.

Elämä on pantu lukkojen taakse. Sieltä käsin sitä voi tarkastella kuin se olisi nähtävyys eikä edellytys. Mökkinsä ulkopuolella henkilö ei koskaan tapaa ketään hengittävää, ei kuule tai näe muuta kuin kuolleiden väsyneitä toiveita. Elämä on pakko laittaa kaltereihin, jotta se pysyy hänen luonaan eikä lennä taivaalle, hänen ulottumattomiinsa.

Onnellisus ja vapaus lakkaavat olemasta kalterien takana. Henkilö ei tiedä, miksi linnut eivät enää laula, miksi jokainen eläimistä katsoo häntä rakkaudettomin silmin. Hän katsoo niitä takaisin, mutta ei tavoita niistä sitä, mitä etsii. Olennot eivät ole kuolleita, mutta ne eivät tunnu eläviltäkään kyykistellessään häkeissä. Niiden hehku on sammunut, ja joka ilta henkilö joutuu istumaan niiden keskelle vain ymmärtääkseen joka kerta uudelleen, ettei elämä suostu jäämään hänen luokseen.

Kaltaiseni

Tuuli juoksee puissa laulun lailla ja helisyttää lehviä toisiaan vasten. Metsä on kuin lasia, helisevää ja haurasta pojalle, joka kulkee puiden alla. Poika on laskenut hopeanhohtoisen hupun päästään astuessaan köynnösten muodostamasta portista helisevään metsään. Sillä puolella porttia elämä on siirtynyt maasta puihin. Kukat eivät kasva, eläimet eivät tee pesiään. Tummasiipiset perhoset eivät seuraa poikaa hänen kulkiessaan laulavien puiden keskellä. Oksat ovat mustia ja lehdet tummia. Auringonvalo sirottuu alas asti, mutta se on kylmää, kalpeaa valoa. Poika kulkee syvemmälle.

Poika ei saa tulla nähdyksi, mutta hän pitää punertavan päänsä suojaamattomana. Hänen ylpeytensä kruunu suojaa häntä metsän tahdolta. Tummat oksat eivät kurotu satuttamaan häntä, sillä ne näkevät, että ihmislapsi ei pelkää niitä.

Päämäärä on kirjoitettuna pojan silmäluomien alle, mielikuviin, syvälle ajatuksiin. Hän tietää löytävänsä metsän keskeltä sen, joka tekee vedestä mahdottoman juoda, repii karjalta kylkiluut ihon alta esiin ja katsoo öisin lapsia metsän rajalta hohkaavin silmin. Se elää laulavien puiden luona, kaarnaan kätkettynä. Poika on kuullut kyläläisten puheet siitä, erottanut pelon äitien ja vaimojen suurista silmistä. Pelkojen kohteelle ei ole annettu nimeä, sille ei löydy yhdestäkään kielestä sanaa, joka tekisi siitä vähemmän todellisen. Siksi se on jäänyt aineettomaksi, nimettömäksi. Kyläläiset kuvittelevat sellaisen pitävän pelon poissa. Poika tietää paremmin. Hän kiristää askeliaan, kurottaa käsiään kohti puita. Se, joka metsässä odottaisi, ei olisi pojalle tuhoksi. Hän tervehtisi sitä kaltaisenaan.