Kahleet

Kuiskinta kiertelee ilmaa, sotkeutuu henkilön hiuksiin. Henkilö kulkee hiljaa, sulkee silmänsä ja antaa mielikuvien juosta silmäluomiensa alla. Haudat eivät pysy hetkeäkään vaiti. Kuolleet eivät koskaan ole tyytyväisiä, elämä ei ole koskaan viimeisteltyä, se ei pääty mullan allakaan. Henkilö näkee kasvoja ja koteja, himmenneitä muistoja, jotka eivät kuulu hänelle lainkaan.

Kylmät kivet ovat kuolleet, mutta niiden kuiskinta ei lopu. Henkilö kävelee silmät suljettuina menetettyjen elämien ohitse tietäen, etteivät ne tarvitse häntä mihinkään. Hänellä ei ole mustille haudoille muuta annettavaa kuin pienet kynttilät, väräjävät liekit muistona elämästä. Sen suurempaa lämpöä kuolleille ei voi antaa.

Henkilö avaa silmänsä vasta metsän reunalla ja suunnistaa tummuneen taivaan alla takaisin mökilleen. Luut ja rohdot roikkuvat kylminä kuistille ripustetuilla naruilla. Henkilö avaa oven, jota ei koskaan lukitse. Täällä ei koskaan käy ketään elävää ja hengittävää. Vaaraa ei ole.

Mökin sisällä avautuu kokonaan toisenlainen maailma. Häkkejä roikkuu katosta, osa niistä on jätetty lattialle. Häkeissä on useita eri lintuja, joista osa on lakannut iäksi sirkuttamasta ja alistunut vankeuteensa.

Elämä on pantu lukkojen taakse. Sieltä käsin sitä voi tarkastella kuin se olisi nähtävyys eikä edellytys. Mökkinsä ulkopuolella henkilö ei koskaan tapaa ketään hengittävää, ei kuule tai näe muuta kuin kuolleiden väsyneitä toiveita. Elämä on pakko laittaa kaltereihin, jotta se pysyy hänen luonaan eikä lennä taivaalle, hänen ulottumattomiinsa.

Onnellisus ja vapaus lakkaavat olemasta kalterien takana. Henkilö ei tiedä, miksi linnut eivät enää laula, miksi jokainen eläimistä katsoo häntä rakkaudettomin silmin. Hän katsoo niitä takaisin, mutta ei tavoita niistä sitä, mitä etsii. Olennot eivät ole kuolleita, mutta ne eivät tunnu eläviltäkään kyykistellessään häkeissä. Niiden hehku on sammunut, ja joka ilta henkilö joutuu istumaan niiden keskelle vain ymmärtääkseen joka kerta uudelleen, ettei elämä suostu jäämään hänen luokseen.