Tuuli juoksee puissa
laulun lailla ja helisyttää lehviä toisiaan vasten. Metsä on kuin
lasia, helisevää ja haurasta pojalle, joka kulkee puiden alla.
Poika on laskenut hopeanhohtoisen hupun päästään astuessaan
köynnösten muodostamasta portista helisevään metsään. Sillä
puolella porttia elämä on siirtynyt maasta puihin. Kukat eivät
kasva, eläimet eivät tee pesiään. Tummasiipiset perhoset eivät
seuraa poikaa hänen kulkiessaan laulavien puiden keskellä. Oksat
ovat mustia ja lehdet tummia. Auringonvalo sirottuu alas asti, mutta
se on kylmää, kalpeaa valoa. Poika kulkee syvemmälle.
Poika ei saa tulla
nähdyksi, mutta hän pitää punertavan päänsä suojaamattomana.
Hänen ylpeytensä kruunu suojaa häntä metsän tahdolta. Tummat
oksat eivät kurotu satuttamaan häntä, sillä ne näkevät, että
ihmislapsi ei pelkää niitä.
Päämäärä on
kirjoitettuna pojan silmäluomien alle, mielikuviin, syvälle
ajatuksiin. Hän tietää löytävänsä metsän keskeltä sen, joka
tekee vedestä mahdottoman juoda, repii karjalta kylkiluut ihon alta
esiin ja katsoo öisin lapsia metsän rajalta hohkaavin silmin. Se
elää laulavien puiden luona, kaarnaan kätkettynä. Poika on
kuullut kyläläisten puheet siitä, erottanut pelon äitien ja
vaimojen suurista silmistä. Pelkojen kohteelle ei ole annettu nimeä,
sille ei löydy yhdestäkään kielestä sanaa, joka tekisi siitä
vähemmän todellisen. Siksi se on jäänyt aineettomaksi,
nimettömäksi. Kyläläiset kuvittelevat sellaisen pitävän pelon
poissa. Poika tietää paremmin. Hän kiristää askeliaan, kurottaa
käsiään kohti puita. Se, joka metsässä odottaisi, ei olisi
pojalle tuhoksi. Hän tervehtisi sitä kaltaisenaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti