maanantai 5. marraskuuta 2018

Kaltaiseni


Tuuli juoksee puissa laulun lailla ja helisyttää lehviä toisiaan vasten. Metsä on kuin lasia, helisevää ja haurasta pojalle, joka kulkee puiden alla. Poika on laskenut hopeanhohtoisen hupun päästään astuessaan köynnösten muodostamasta portista helisevään metsään. Sillä puolella porttia elämä on siirtynyt maasta puihin. Kukat eivät kasva, eläimet eivät tee pesiään. Tummasiipiset perhoset eivät seuraa poikaa hänen kulkiessaan laulavien puiden keskellä. Oksat ovat mustia ja lehdet tummia. Auringonvalo sirottuu alas asti, mutta se on kylmää, kalpeaa valoa. Poika kulkee syvemmälle.

Poika ei saa tulla nähdyksi, mutta hän pitää punertavan päänsä suojaamattomana. Hänen ylpeytensä kruunu suojaa häntä metsän tahdolta. Tummat oksat eivät kurotu satuttamaan häntä, sillä ne näkevät, että ihmislapsi ei pelkää niitä.

Päämäärä on kirjoitettuna pojan silmäluomien alle, mielikuviin, syvälle ajatuksiin. Hän tietää löytävänsä metsän keskeltä sen, joka tekee vedestä mahdottoman juoda, repii karjalta kylkiluut ihon alta esiin ja katsoo öisin lapsia metsän rajalta hohkaavin silmin. Se elää laulavien puiden luona, kaarnaan kätkettynä. Poika on kuullut kyläläisten puheet siitä, erottanut pelon äitien ja vaimojen suurista silmistä. Pelkojen kohteelle ei ole annettu nimeä, sille ei löydy yhdestäkään kielestä sanaa, joka tekisi siitä vähemmän todellisen. Siksi se on jäänyt aineettomaksi, nimettömäksi. Kyläläiset kuvittelevat sellaisen pitävän pelon poissa. Poika tietää paremmin. Hän kiristää askeliaan, kurottaa käsiään kohti puita. Se, joka metsässä odottaisi, ei olisi pojalle tuhoksi. Hän tervehtisi sitä kaltaisenaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti