Sininen

Yöllä on hehkuvat silmät sen kalvakoissa kasvoissa. Keveästi se vetää ylleen unikontuoksuisen viittansa, varoen peittää sen, mitä aamu ei saa koskettaa. Viitan alla on jälkiä kuolevaisista, nelijalkaisista olennoista verisine kynsineen. Hampaiden jättämät jäljet luonnottomassa selässä. Yön viitta on sininen, syvä indigo. Se leviää metsään kuin laakea järvi, peittää kaiken tummuuteen. Yö itse kipuaa taivaankannelle, jotta kukaan ei erota kuinka sen askeleet käyvät vaivalloisiksi, kuinka kipu miltei halkaisee sen tajunnan. Viitan reiät loistavat valoa väleistään, täplittävät taivaan tähtikuvioillaan. Yö ei uskalla itkeä. Se on vahva. Satutettu, mutta olemassa, toisen kivusta syntynyt, omasta kivustaan elävä. Sen sisar värjäisi jälleen aamunkoina taivaanrannan punallaan, hekumoisi saamallaan kohtalolla. Hyvähän aamun on juosta paljasjaloin vapauteensa. Sen ovat säteet ja valo. Yölle jäi kovempi kohtalo, mutta se vaalii sitä hellyydellä. Käpertyy pieneksi taivaankannen päälle, antaa viitan levitä maailman ylle ja sulkee silmänsä. Yöllä ei ole hätää. Siihen sattuu, mutta kipu on joka päivä samanlaista. Siniseen maailmaan pääsee vain sinistä kipua. Jos se tuntisi punaisen kivun, se ei olisi koskaan unohtanut, kuinka itkeä. Mutta se ei tunne, se näkee vain sisarensa paljasjalat punaisessa taivaanrannassa. Sen mielestä aamulla on kaikki paljon paremmin. Sulkiessaan silmänsä se ei voi olla miettimättä, onko maailmassa vielä olemassa sellaisia kuolevaisia, joihin ei satu yön pimeinpinä tunteina. Unensakin läpi se kuulee kaikki ne kyyneleet, jotka tähtitaivas saa kuulla sinen taipuessa hiljaa mustaksi.