Oksa maatuu mustaan multaan. Pojan sormet kurottavat saavuttamatta kohdettaan. Juuret ovat jääneet, maa pysyy tummana. Vaan oksa on kadonnut, mustunut sormen alta. Jäännös haalenee. Pojan tahto hapartuu samalla, kuolee parempansa edestä. Maa pysyttelee tummana, kovana. Vahvana. Se on saavuttanut asemansa pojan kämmenten kosketuksen alla. Tältä hän välttyy, tämä kuuluu luonnolle. Metsä tarttuu omaansa, vetää syvemmälle. Tahto on kuollut, vahvuus poltettu sineen, pojalla on enää kehonsa, johon turvata. Maa haluaa sen kuten oksan, maatuneena, tummana. Kuolema on tapa anoa armoa. Se on parempaa kuin maahan poltettu rukous, syksyn hento höyhen, sana kuolemaansa odottaneelle. Hänelle, joka on seuraavalla puolella vastassa.
Konteksti: Traconin kirjoituspajassa piti kirjoittaa lyhyt teksti ilman kirjainta i.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti