Rakkaudesta

Se lähti olkapäistä kevyenä lehahduksena, kuin siipien kahina, etelätuulen lämmin kuiske ihoni pintakerroksilla. Sillä oli oma tahto, kun se kulki kohti sormenpäitä, johdatti katseen ylös, käski käsiä taipumaan taakse kohotettujen siipien lailla. Kehoni oli löytänyt tien ulos, keinon lentää. Toimin primitiivisten käskyjen varassa, en kysynyt, en pysähtynyt, en hengittänyt, kunnes ruumiini oli kohonnut ylös, kunnes sormenpääni koskivat taivasta.

Taivas oli tulessa. Liekit nuolivat kynsiäni kohotessani ylemmäs. Ne tarttuivat hiuksiini, hipoivat kasvojen pieliä, väänsivät kehoani uudeksi. Ne tekivät minusta puhtaan, kiersivät minut kaikkialta euforisen kivun säestäessä huutoani. Minä en huutanut, koska tuli muotoili minusta kaltaistaan ja täytti tyhjät kohtani kivulla. Minä huusin, koska olin halunnut sitä, olin toivonut ruumiini taittuvan ja vääntyvän. Tuli poltti nahan pois, tunkeutui lihasten läpi luihin asti, teki niiden hengittävästä pinnasta hiilenmustan. Se pääsi ytimeeni asti.

Tuli ei tuhonnut, se loi. Se teki minusta uuden, täydellisen kuoren, jonkun, jota ihmissilmä saattoi katsoa ja rakastaa. Ulkoisesti mikään ei muuttunut, tuli synnytti palaneiden luiden ympärille samanlaisen temppelin kuin aiemminkin. Iho oli ihoa ja kudos kudosta, mutta niiden luonne oli pysyvästi muuttunut, tullut tulen kaltaiseksi. Olin kova kuin marmori, läpäisemätön. Kaunis katsella, mahdoton koskea. Iho paloi kuumempana kuin todellisuuden ydin. Siivet kohosivat sormenpäistäni. Saatoin lentää tieni alas palaneelta taivaalta, jättää jälkeeni vain hiillostuneet muodostelmat siitä, jolle yksinäiset kohdistivat rukouksensa iltaisin.

Tuli oli tehnyt minusta haavoittumattoman. Siipeni kantoivat minut alas, tuuli puhalsi korviini repimättä päällimmäisiä kudoksia. Kipu ei enää ulottunut minuun kerran muovattuaan minut uudeksi. Mikään maailmassa ei enää sattunut. Mikään ei lähtenyt aaltoina olkapäistä ja muuttunut täydelliseksi roihuksi.

Vihasin tulta. Vihasin kivun maalaamaa maailmaa, palaneita luitani, marmori-ihoani, suojakuorta, joka esti lämpöä löytämästä sisälleni. Kohosin siivilleni, sillä maailman kylmyys ei enää voinut tehdä minulle kotia. Nousin yhä vain ylemmäs, ylitin palaneen taivaan, uskon ja toivon jäänteet. Kohosin korkeimmalle, äänenpaineen yli, stratosfääriin, sinne, jossa tuli vielä eli.

Vasta tulen löytäessä minut saatoin tuntea elämän palaavan kehooni. Paine hajotti kehoni, tuhosi minua suojanneen marmorin. Palasin raakileeksi, kokemattomaksi. Ymmärsin, vain hatarasti. Elämä oli lämpöä, mutta se ei koskaan polttanut. Olin unohtanut sen.

Päästin irti itsestäni. Siipeni karisivat pois, palavien höyhenien sade laskeutui todellisuuteen. Syöksyin läpi kiven ja tulen, rakastin ruumiini rikki.